Näin töissäkäyvänä ja ulosoton piirissä olevana, asiansa päin persettä nykäisseenä Suomalaisena velan ja veronmaksajana tuntuu olevan kova kysyntä sosiaalipolitiikan piirissä.
Siihen piirin joutuneena, itse apua hakeneena kuitenkin huomasin tehneeni virheen, virheen joka kostautuu yhteiskunnalle jälleen yhtenä numerona ja yhtenä työttömänä.
Lyhykäisyydessään ajauduin taloudelliseen ahdinkoon, sairastuin ja lähdin hakemaan apua kriisiin joka sittemmin johti depressioon ja elämänlaadun huonontumiseen. Taloudellista apua en ole hakenut sen jälkeen kun kolmannen kerran sain takuu-säätiön kielteisen päätöksen.
Rahattomuuden mukana tuomat ongelmat lisääntyivät ja kauan sisällä muhinut muu paska nosti päätään ja alkoi yhä enemmissä määrin hallita ajatuksia ja aiheutti kaaoksen jota lähdin selvittämään.
Pahimpana esille nousi vuosia sitten kokemani ero, jota en selvästikkään ollut ajatellut tarpeeksi, tai sitten olin ajatellut sitä liikaa. Pakkomielteiset ajatukset ja alituiseen esille nousevat kysymykset, miksi?
Mielenterveyspotilaana psykiatrilla, työterveyslääkärin tentattavana, sosiaaliohjaajan "auttamana", toisen psykiatrin kyseltävänä ja kelan lääkäreiden päätösten armoilla pyörittyäni nousee väkisinkin ajatus onko tämä sittenkään sen arvoista? Olen tehnyt hyvin selväksi että syyt pakkomielteisiin ajatuksiin ovat nimenomaan kokemassani erossa ja sen ajatusmallin muokkaaminen on sitä aitoa ja oikeaa auttamista jota kaipaan.
Kuitenkin, se on toissijainen asia jota lääkärit yrittävät kerta toisensa jälkeen muokata, siihen muottiin jota käsitykset nykypäivän sairaasta tarkoittavat, mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan.
Olen romahtamisen partaalla, jos en sitä jo ole? Sairauslomalla olen nyt ollut hieman toista kuukautta joka on osaltaan auttanut mutta vielä on työtä.
Rahallisesti on aivan sama olenko töissä vai työttömänä, siitä pitää huolen pitkäaikainen ystäväni vouti, joka muistaa 100% ystäväänsä palkkapäivänä.
Auttamisen kaava on pitkä, sanotaan että ennaltaehkäistään sitä syrjäytymistä joka kohdallani on enemmän kuin varteenotettava vaihtoehto.
Samaanaikaan tehdään potilaasta monivammainen milloin milläkin diaknoosilla ja siten saadaan erikoistuvat erikoislääkärit työnsyrjään kiinni.
Itse olen sairauteeni sairastunut ja aina olen töissä ollut, ihan pojanklopista alkaen, nyt on tullut kuitenkin hetki levähtää, joku voisi sanoa olevansa "burn out" tilassa. Aito ja oikea apu olisi nyt antaa hetki aikaa levähtää, vaikka sairauslomalla, sekoittamatta sitä pakkaa joka vielä on selvä. Se että ajetaan kovalla tempolla miestä takaisin työelämään josta juuri on päässyt sairaslomalle ei kenties ole sitä oikeanlaista auttamista. Tehokkaasti tarjotaan aikoja kaikille lääkäreille joilla kalenterissa on aikaa. Saman tarinan kaikille kertoneena jää jäljelle hoitokokoukset, joissa voidaan yhteenääneen todeta että mies on täysin työkykyinen, kaikkine diaknooseineen.
Rahaa ei yhteiskunta anna, se ei ole motiivini. Motiivi on saada nyt ajatukset kasaan siinämäärin että voin olla jälleen se tehokas työmyyrä työnantalle ja olla se iloinen kaveri joka ymmärtää muita ja myös auttaa heitä. Vaihtoehto tosin on, sellainen vaihtoehto jolla pääsen siihen eliittiin joka nauttii kansakunnan luottamusta kaikkine ilmaisine vuokrineen, sähkölaskuineen ja muine hyödykkeineen. Sellaista kutsutaan nykyään työttömäksi. Se vaihtoehto alkaa tuntua yhä mukavammalta ja sen sijaan että saisin leiman depressiota kärsivästä monivammaista työtävieroksuvasta ihmisestä, olisi helpompi vain heittäytyä tuohon eliittiin ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Sekava sepostus josta jäi olennainen epäselväksi. Siitä anteeksi jo etukäteen.
Siihen piirin joutuneena, itse apua hakeneena kuitenkin huomasin tehneeni virheen, virheen joka kostautuu yhteiskunnalle jälleen yhtenä numerona ja yhtenä työttömänä.
Lyhykäisyydessään ajauduin taloudelliseen ahdinkoon, sairastuin ja lähdin hakemaan apua kriisiin joka sittemmin johti depressioon ja elämänlaadun huonontumiseen. Taloudellista apua en ole hakenut sen jälkeen kun kolmannen kerran sain takuu-säätiön kielteisen päätöksen.
Rahattomuuden mukana tuomat ongelmat lisääntyivät ja kauan sisällä muhinut muu paska nosti päätään ja alkoi yhä enemmissä määrin hallita ajatuksia ja aiheutti kaaoksen jota lähdin selvittämään.
Pahimpana esille nousi vuosia sitten kokemani ero, jota en selvästikkään ollut ajatellut tarpeeksi, tai sitten olin ajatellut sitä liikaa. Pakkomielteiset ajatukset ja alituiseen esille nousevat kysymykset, miksi?
Mielenterveyspotilaana psykiatrilla, työterveyslääkärin tentattavana, sosiaaliohjaajan "auttamana", toisen psykiatrin kyseltävänä ja kelan lääkäreiden päätösten armoilla pyörittyäni nousee väkisinkin ajatus onko tämä sittenkään sen arvoista? Olen tehnyt hyvin selväksi että syyt pakkomielteisiin ajatuksiin ovat nimenomaan kokemassani erossa ja sen ajatusmallin muokkaaminen on sitä aitoa ja oikeaa auttamista jota kaipaan.
Kuitenkin, se on toissijainen asia jota lääkärit yrittävät kerta toisensa jälkeen muokata, siihen muottiin jota käsitykset nykypäivän sairaasta tarkoittavat, mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan.
Olen romahtamisen partaalla, jos en sitä jo ole? Sairauslomalla olen nyt ollut hieman toista kuukautta joka on osaltaan auttanut mutta vielä on työtä.
Rahallisesti on aivan sama olenko töissä vai työttömänä, siitä pitää huolen pitkäaikainen ystäväni vouti, joka muistaa 100% ystäväänsä palkkapäivänä.
Auttamisen kaava on pitkä, sanotaan että ennaltaehkäistään sitä syrjäytymistä joka kohdallani on enemmän kuin varteenotettava vaihtoehto.
Samaanaikaan tehdään potilaasta monivammainen milloin milläkin diaknoosilla ja siten saadaan erikoistuvat erikoislääkärit työnsyrjään kiinni.
Itse olen sairauteeni sairastunut ja aina olen töissä ollut, ihan pojanklopista alkaen, nyt on tullut kuitenkin hetki levähtää, joku voisi sanoa olevansa "burn out" tilassa. Aito ja oikea apu olisi nyt antaa hetki aikaa levähtää, vaikka sairauslomalla, sekoittamatta sitä pakkaa joka vielä on selvä. Se että ajetaan kovalla tempolla miestä takaisin työelämään josta juuri on päässyt sairaslomalle ei kenties ole sitä oikeanlaista auttamista. Tehokkaasti tarjotaan aikoja kaikille lääkäreille joilla kalenterissa on aikaa. Saman tarinan kaikille kertoneena jää jäljelle hoitokokoukset, joissa voidaan yhteenääneen todeta että mies on täysin työkykyinen, kaikkine diaknooseineen.
Rahaa ei yhteiskunta anna, se ei ole motiivini. Motiivi on saada nyt ajatukset kasaan siinämäärin että voin olla jälleen se tehokas työmyyrä työnantalle ja olla se iloinen kaveri joka ymmärtää muita ja myös auttaa heitä. Vaihtoehto tosin on, sellainen vaihtoehto jolla pääsen siihen eliittiin joka nauttii kansakunnan luottamusta kaikkine ilmaisine vuokrineen, sähkölaskuineen ja muine hyödykkeineen. Sellaista kutsutaan nykyään työttömäksi. Se vaihtoehto alkaa tuntua yhä mukavammalta ja sen sijaan että saisin leiman depressiota kärsivästä monivammaista työtävieroksuvasta ihmisestä, olisi helpompi vain heittäytyä tuohon eliittiin ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Sekava sepostus josta jäi olennainen epäselväksi. Siitä anteeksi jo etukäteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miten sulla alkoi velkaantuminen?
Mulla on näes samat mietteet tuosta lauseesta: Sellaista kutsutaan nykyään työttömäksi. Se vaihtoehto alkaa tuntua yhä mukavammalta ja sen sijaan että saisin leiman depressiota kärsivästä Jne. Tiedäkös, haittaako se loppujen lopuksi vaikka saisitkin leiman otsaasi, minäkin olen saanut, mielenterveystimistossa laukaamista 7 vuotta, ja olen ajatellut viime aikoina että oikeastaan ihan sama millä tiedoilla se eläke minullekin haetaan, kunkan saa olla rauhassa. Onko tässä sun mielestä mitään järkeä? Minun mielestä on.
Luin sinun koko kirjoituksen ja olen pahoillani mitä joudut kärsimään, tekstissä oli myös hyvin tuttua juttua.
Minulla on päinvastainen kokemus siitä että minulle ollaan tehty selväksi se ettei mua kuntouteta sen vuoksi että palvelisin yhteiskuntaa vaan siksi että voisin elä ihan mukavaa elämää itselleni, minusta se on loistavaa, ja on sääli että sinua ollaan puskemassa. Lepo ja totaalinen pysähtyminen voisi tehdä hyvää. Mielenterveystoimistosta saa ainakin "hyvin" lomaa.. Tosin täytyy olla masennusta ja muuta. Se kait on yksi keino jolla voisi saada sitä lomaa, sitä ei vaan näes heru helposti aikanaan pidemmäksi aikaa (yleis) lääkäreiltä.
Ymmärsinkö oikein että olet jo käynyt/äyt näissä mielenterveyshommissa/psykologilla.
Jos sinua kuntoutetaan jollain kelan myöntämällä etuudella esim. terapia tai kuntoutustuki niin aivan varmasti sinua kuntoutetaan takaisin töihin eikä vain omaksi iloksesi. KELAn myötämien etuuksien kriteeri on juuri se että ihmisestä pyritään saamaan takaisin työhön kykenevä.
Joko sinulle ollaan törkeästi valehdeltu tai olet ymmärtänyt väärin.
Mietin kuka sinulle on noin sanonut? Onko ollut valtuuksia sanoa noin?
Minulle psykoterapeutti sanoi myös noin, olisiko tavoitteena saada sinut paremmin haluamaan tervehtyä? En tiedä. Mutta jos alat elämään ihan mukavaa elämää itsellesi siihen sisällytetään myös töihinpaluu kun kerran voit jo silloin paremmin.
Mielenterveystoimiston kriteeri ei ole kuntouttaa työhön ensisijaisesti, vaan siten että ihminen pystyy edes jokseenkin nauttimaan omasta elämästään.
Tottakai kela sitä haluaisi että tulisi yhteiskunnan palvelija, eikä niitä tukeva heru ihan noin vaan.
Ihan mukavaan elämään kuuluu myös työ/opiskelu jos niin terveeksi tulee. Tottakai.
Enhän minä puhunut mitään mieleterveystoimistosat vaan kelan myöntämästä tuesta. Jos haet kuntoutukseen tukea kelalta sen saamisen kriteeri on työhön paluu tai sen tukeminen. Muuten et tukea sieltä saa.