Uusioperhettämme, joksi se sit kuitenkin muoodostui.. Mieheni lapsi meillä joka kolmas viikko kokonaan ja siihen loppui tämän itsekkään ihmisen into olla osallisena "perhettä", jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.
Seurustelua oli takana jo 1,5 vuotta ennen yhteenmuuttoa ja lapsen kanssa ollaan tavattu muutamia kertoja. Osaksi kunnioituksesta lapsen äitiä kohtaan (en ole halunnut astua hänen varpailleen tässä kipeässä asiassa, kun oli niin rikki erosta), mutta myös siksi, etten ole tiennyt mikä paikka minulla on koko tässä kuviossa. Minä en ole rikkonut mitään, enkä mennyt heidän väliin, olivat eronneet jo pari vuotta ennen kuin minä ja ex-mieheni tavattiin. Oli jatkuvasti myös niin syyllinen olo kaikesta (ilman syytä), etten jaksanut olla osana sitä kuviota enää.
Sekavin tuntein mutta myös kovin helpottuneena pakkaan laukkuni ja lähden, enkä varmasti ole ensimmäinen tai viimeinen joka tämän päätöksen tekee. En jaksanut elämää jossa kaikki oli niin tarkkaan suunniteltua ja esim ulkomaanmatkoja ei voinut koskaan tehdä ex-tempore, kun on niitä velvotteita aina ja aina vaan.
Isän velvollisuus on tietenkin huolehtia lapsistaan, että jos joku tästä kuvioista lähtee niin se olen minä. Lapsi on ihana ja tullaan hyvin toimeen, mutta minä en tämän kuvion keskelle sopinut, en alkuunkaan. Ja taidan nyt ihan vaan eleillä omassa rauhassani pitkän tovin ja sit joskus katsella niitä lapsettomia miehiä joskus kaukana tulevaisuudessa.
Muita samassa tilanteessa?
P.s En ole lissu, joten älkää vaivautuko sättimään sitä asiaa
Seurustelua oli takana jo 1,5 vuotta ennen yhteenmuuttoa ja lapsen kanssa ollaan tavattu muutamia kertoja. Osaksi kunnioituksesta lapsen äitiä kohtaan (en ole halunnut astua hänen varpailleen tässä kipeässä asiassa, kun oli niin rikki erosta), mutta myös siksi, etten ole tiennyt mikä paikka minulla on koko tässä kuviossa. Minä en ole rikkonut mitään, enkä mennyt heidän väliin, olivat eronneet jo pari vuotta ennen kuin minä ja ex-mieheni tavattiin. Oli jatkuvasti myös niin syyllinen olo kaikesta (ilman syytä), etten jaksanut olla osana sitä kuviota enää.
Sekavin tuntein mutta myös kovin helpottuneena pakkaan laukkuni ja lähden, enkä varmasti ole ensimmäinen tai viimeinen joka tämän päätöksen tekee. En jaksanut elämää jossa kaikki oli niin tarkkaan suunniteltua ja esim ulkomaanmatkoja ei voinut koskaan tehdä ex-tempore, kun on niitä velvotteita aina ja aina vaan.
Isän velvollisuus on tietenkin huolehtia lapsistaan, että jos joku tästä kuvioista lähtee niin se olen minä. Lapsi on ihana ja tullaan hyvin toimeen, mutta minä en tämän kuvion keskelle sopinut, en alkuunkaan. Ja taidan nyt ihan vaan eleillä omassa rauhassani pitkän tovin ja sit joskus katsella niitä lapsettomia miehiä joskus kaukana tulevaisuudessa.
Muita samassa tilanteessa?
P.s En ole lissu, joten älkää vaivautuko sättimään sitä asiaa
Vastaukset 2
Vanhimmat
No ihan on oikeat ajolinjat nyt sinulla.
Minulla on kolme lasta. Ja katselen VAIN lapsettomia miehiä. Eivät kelpaa minulle sellaiset jotka ovat lapsensa hylänneet. (leskimies pienine lapsineenkin olisi minulle ollut ok) mutta eronnutta viikonloppuisää en huolisi edes omena suussa kultalautasellakaan.
En usko sinun olevan itsekäs kun tunnet niin suurta empatiaa miehen jättämää exää kohtaankin. Lasten vanhemmathan tässä oman itsekkyytensä todistavat varsinkin kun käyttävät lasta pelinappulana. Pientä lasta voidaan kellonaikojen mukaan riepottaa paikasta toiseen mutta tulee sekin aika jolloin se ei enään onnistu. Mitähän näistä lapsista tulee kun eivät koe eivätkä näe vanhempien välistä vuorovaikutusta vaan reppu selässä heitellään vanhemman luukusta toiseen. Tulee levottomia ja kyllähän sen näkee kouluissakin näiden erolasten tuskan erilaisina ongelmina. Vanhemmilla ei ole otetta lapsista kun he ovat kodeissaan vierailijoina. Lapsilla pitäisi olla pysyvä koti ja vanhemmat kulkevat reppu selässä vierailemassa, niin suostuisiko kukaan aikuinen sellaiseen mihinkä lapset pakotetaan?