Hopea

Terve

Luot ulkoisen, hajonneen maailman fragmenteista sisäisen todellisuuden, jossa asiat yhdistyvät ja erkanevat omalla tavallaan. Tämä ei muistuta sitä selvää logiikkaa tai kiinteää asioiden järjestystä, joka ulkoisella maailmalla oli. Runosi ovat kuiskauksia, huomioita marginaalissa, hajoavia kehiä vedessä, yksittäisiä kilahduksia, valon pyyhkäisyjä, mutta niissä on merkillinen sisäinen jännite.Toisinaan se tuntuu syntyvän ajatuksesta, että ulkonainen maailma edelleen olisi jossain ehjänä; käyt sen rajalla ja kimmahdat takaisin fragmenttien sekaan. "Älä mene kolikon toiselle puolelle" voisi viitata siihen. Kun atomin ydin halkeaa, vapautuu energiaa; runosi tuntuvat toimivat ilmaisun ja ajatuksen tasolla samalla tavalla. Särkymisestä ja särkemisestä vapautuu voimaa, joka riittää pitämään koossa tarvittavat fragmentit. Kysymys, jonka tämä jättää on: voiko sitä, mikä näin syntyy, sanoa maailmaksi? Riittävätkö fragmentit luomaan sisäiseen todellisuuteen maailmaa? Sanoissasi kaikki materia ikään kuin haihtuu, palaa, säteilee pois - tästä tuloksena oleva valo tuntuu erikoisen kirkkaalta. Mutta katoaako materian mukana mahdollisuus maailmaan?