eikä uutta parisuhdetta, näin oli tulos ikäihmisistä. Siinä oli myös, että kaikista parasta vanhenemisessa on, kun terveys säilyy.
Ikäryhmä oli yli päälle -55 vuotiaat.
Ikäryhmä oli yli päälle -55 vuotiaat.
Ei kaivata rakastumista,
yksinkin pärjää
81272
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 81
Vanhimmat
Mutta hanttiinkaan ei laiteta, mikäli sopiva hollille sattuu.
Tuon olen yksinelävissä tutuissa huomannut, monet sanovat etteivät etsi, mutta tietynlainen haku on silti päällä kaiken aikaa.
Ehkä heidän itsensäkään sitä tiedostamatta, tutka pyörii koko ajan, tehden havaintoja. Kuten eräs ystäväni kerran sanoi.
Ja eikö ole mukavampi ikäihmisenkin elellä, kun on joku vierellä, silloinkin kun sairauksia tulee. Harva niiltä kokonaan välttyy, etenkään vanhana. Ystäviä nyt kumminkin lähes jokainen kaipaa vierelleen..
Jokainen elää tavallaan, ja tutkimukset ovat vain tutkimuksia.
Jos aloituksessasi sellaisesta on kyse, kun tuloksista kirjoitit.
Ei väkisin eikä väsyttämällä. Tulee vastaan jos tulee, löytyy jos löytyy, ketä tahansa en huolisikaan ja muitakin kliseitä kuulee.
Parempi kaksin kuin yksin. Minä kuuluin juuri niihin joilla ei ollut haku päällä, mutta kun ovikelloa soitti se Mr. Oikea, niin tiesin sen niinkuin melkein heti. Nyt kun olemme asuneet yhdessä jo puolitoista vuotta voin vain todeta että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Onnekas sinä, kuulostaa hyvältä ja toivon onnesi jatkuvan.
Ehkä sulla kuitenkin oli pieni haku päällä, ihan tietämättäsi, kun melkein heti tiesit, että hän, se on Hän, sydämes hakkas rytmin kiihkeän. Tai sitten olit muuten vain valmis ottamaan vastaan uuden rakkauden.
Noh, oli miten oli, niin olen samaa mieltä, parempi kaksin kuin yksin.
Olen tavallaan aina tiennyt että olen onnellisempi parisuhteessa ja nimenomaan asuen miehen kanssa kuin täysin yksin, mutta en ollut valmis mihinkään kompromisseihin, ei enää tällä iällä varsinkaan kun olin jo oppinut asumaan yksin ja selviytymään arkielämästä omin neuvoin ja kunnialla. Juttukaverin puute vaivasi ja siksi kai roikuin näillä foorumeillakin aika tiheään. Olin vastaanottavainen, kyllä, se pitää paikkansa, mutta en aktiivisesti haussa.
Olemme realistisia ja elämme tätä päivää, mutta olemme jo satsanneet yhteiseen vanhuuteen ostamalla oman talon puoliksi ja aloittamalla tavallaan uuden elämän, puhtaalta pöydältä.
Nämä ovat aika mielenkiintoisia pohdintoja, miten on parempi elää ja olla ja kenen mitenkin.
Itse olen elänyt ihan yksin viimeksi vuonna 1978, enkä enää kunnolla muista miltä se tuntui. Vaikeaa olisi joutua nyt yksin elämään ja asumaan, sopeutuminen ei olisi ihan helppoa.
Kun on tottunut siihen, että lähellä on joku, jolle voi puhua ja olla puhumattakin, jos ei juuri sillä hetkellä puhututa. Voi tarvittaessa kysyä neuvoa, pyytää apua tai oikeastaan mitä tahansa kuviteltavissa olevaa asiaa, jossa toiselle on "käyttöä"..
Juttukaverin puute vaivaisi minuakin, eikä ystäviä voi aina häiritä, soittelemalla jopa sopimattomin aikoihin.
Hienoa että olette ottaneet toisenne tosissanne, nuo kertomasi päätökset antavat varmuutta tulevaan.
Onnea matkaan!
2kk eron jälkeen , naapurin rouvalla oli "Jorgos" vierellään.
Joten se siitä väsyttämisestä.
No joillain on jo ennen erooa joten se siitä ;)
Mikä tässä elämässä säilyy? Ei edes terveyskään. Ja silti on elettävä ja ilo irti revittävä niillä edellytyksillä, jotka ovat tallella.
Kuka saa itselleen täydellisyyden?
Harva.
Isottelu ei elätä.
...ja ilo irti...
Mikä ilo?
Mitä se on?
..pieksi invalidivaimoaan..luin just otsikon eräästä lehdestä..ei aina ole hyvä elää parisuhteessakaan ja turvallisuuskin niin ja näin?
Vaimoaan voi piestä vaikka tämä ei olisi invalidikaan. Missään suhteessa ei ehkä aina ole hyvä elää, mutta usein myös on.
Pusero narulla kuivumassa.
Tunteellinen kännykkä.
Ristiselässä tuntuva polte.
Yhden vuoden yli 55-vuoden oon elellyt, että en ole mikään rakkauden ammattilainen ja sanomaan mikä tapa elää on paras tapa.
Nykyään tutkitaan jos jotakin ja niputetaan ihmiset niin tiiviisti samaan mölttiin, että vallan meikäläistä alkaa risomaan. On selvää, että jokainen on omanlaisensa ja syitä siihen, tahtooko olla parisuhteessa vai yksin, on yhtä monta kuin ihmistä, joka sitä funtsii.
Mutta tuo Rakastumis-sana on semmonen, joka pulpauttaa mieliin ne kaikkein voimallisimmat tunnefiilikset. Muistan kun mahalaukku muljahteli siihen malliin, että olin pyörtyä. Sydän lähti yhtäkkiä pompahtamaan epätahtiin tosta noin vaan äkkiseltään, kun vain näkikin toisen naaman.
Miksi ihmeessä tuun tänne palstalle näin aamusella kurkistelemaan.
Siksi, että oikein odotan jotakin aloitusta tai jonkun lausetta, joka yhtäkkiä saa muhun Ahaa-elämyksen ja jostakin kaukaisuudesta ponnahtaa mieleen joku unohtunut asia. Joku pieni asia, pienen pieni, ja yhtäkkiä oho se on tos silmien eessä.
Elävästi tuli mieleen aloituksen luettuani yksi oikeastaan naurettava asia. Tällä hetkellä naurettava siis.
Päivänä eräänä, mieheni kuoleman jälkeen, kun ripustelin pyykkejä narulle, valui surkea mieliala minuun. Muistan miten itkua pidätellen ripustin niitä Omia pestyjä vaatteita kuivumaan. Ei ollut sen toisen kumppanin vaatteita. Elävästi muistan, kun siinä tuumin, että voi surkeus kun en silloin, kun molempien vaatteita ripustin narulle, nauttinut siitä tarpeeksi. Heh, hassuja ajatuksia tulee kun suru puserossa lilluu. Ja vielä muistan, että ajattelin, etten koskaan Ikinä enää pese kenenkään toisen miehen vaatteita :)
Muisteloni jatkuu.
Jonkin ajan kuluttua tapasin uuden miehen. Ja.
Kun ensimmäisen kerran ripustin oman kylppärin narulle sen toisen miehen puseroa, jonka olin pessyt, niin hitto kun silloin tuli mieleeni se surku-itku-hetki ja itsensä sääliminen kun ei ollut enää niitä oman miehen vaatteita.
Ripustin sen puseron hitaasti ja nautiskellen ja aijee, kun oli sisuksessä ihana tunne. Nyt mulla on toisen ihmisen pusero ripustettavanani.:)
Elikkä mitä mä nyt meinaan sanoakaan.
Ehkä sitä, että erimoiset rakastumisen Tunteet ovat vallan ihania. Voiko kukaan sanoa, ettei tahtoisi tuntea rakastumisen tunnetta.
No joo, eri asia sitten se, että uskaltaako mahdollisten epäonnistuneitten suhteitten jälkeen enää lähteä hakemaan uutta ihmistä, joka toisi sen rakastumisen tunteen. Riippuu ihmisestä tietty tietty.
Ai niin, kirjoitin alussa tunteellisesta kännykästä.
Oon intuitiivinen ja mun kännykkänikin on. Sillä uskokaa tai älkää, niin kun puhelin soi tai tulee tekstiviestipiippaus, niin tää kännykkä soittaa itseään Eri tavalla, jos siellä on juuri Hän joka soittelee.
Ja ristiselän ah-elämys on vallan ihanaa, kun toinen ihminen ympäriltä pitää kiinni ja painauttaa kämmenensä selkään kiinni.
En tiedä vastasinko ollenkaan aloitukseen.
Tais olla vaan mun yhtäkkinen tarve saada ulos yhtä yhtäkkinen muistelo ytimestäni:)
Onkos tämä nyt HÄN, jota menit jokinaikaa sitten tapaamaan ekoille treffeille? Hienoa jos niin kävi, sullahan jo silloin "sukat pyöri jalois".
Kyllä niitä kokelaita on ollut leskeksi jäätyä. Yksi vaan on ollut ylitse muiden. Harmi, et asuu kaukana. Mutta matkahan ei ole este, vaan hidaste.
On, on hän HÄN. Tunsin hänet kyllä aika hyvin ennen ekoja treffejä, että "uskaltauduin" myöntymään treffikutsuun.
Mutta, on pieni mutta tuossa tapailemisessa.
Jonkinasteista sukkien pyörimistä kyllä ketaroissani tapahtuu ja pyörisi enemmänkin, kuten myös muljahtelisi sydämenikin enemmän, mutta pidättäydyn antamasta itselleni luvan liialliseen vatsanmuljahteluihin.
Jollakin tavalla tunnen, ettei hän ole se oikea hän. Huolimatta siitä, että tämä mies on kaikella tavalla mukava.
Häiritsevänä asiana myös koen sen, että tahtoisin olla tutustuttamatta häntä lapsiini ja äitiini ja hissunkissun tunnustella omia mielialoja, mutta tämä mies kovasti olisi tryykäämässä esim. poikani luo ja tahtoisi, että minä tutustuisin hänen lapsiinsa. En ole valmis vielä tuollaiseen.
Tuosta omasta pidättäytymisestä johtuen olen ajatellut, että ehkei hän sitten ole se oikea. Ans kahtoo nyh.
Voi hurja. Onhan sitä tietenkin syytä katsoa hiukan pitempään, ennen kuin "päästää liian lähelle". Mutta onnea toivotan.
Se on hienoa, kun löytää jonkun jota odottaa...
"Hiljaa hyvää tulee", pitänee tämä vanha sanonta paikkansa.
Ettei suinpäin ryhdy sellaiseen, mikä ei sitten johda mihinkään.
Kyllä sitä varovaikseksi tulee vanhemmiten, ainakin minä olen tullut...
Ei ryntää jokaiseen suhteeseen "takki auki"
Ootellaa ja katellaa, jännitystä on hyvä pitää yllä....
Jäitä hattuun ja kengät riviin. Ota päivä kerrallaan ja elä nyt. Ota vastaan mitä sinulle tarjotaan: uudet ihmissuhteet jotka tulevat kuvaan kun tapaa uuden partnerin rikastuttavat elämää, ei ne ota mitään sinulta pois. Meillä oli perheet mukana heti päivästä yksi ja nyt lapsenlapsillani on rakas uusi isoisä joka on heille tärkeämpi kuin minä.
Ne mulkjahtelut ja huljahtelut erikseen: niitä tulee ja menee. Hyvää miestä joka on vapaa näissä ikäluokissa ja joka arvostaa ikäistään naista eikä juokse Baltiassa tai taikuissa on harvassa.
Joo, olenhan minä niitä jäitä hattuun tälläillytkin ja kenkiä erilaisiin riveihin.
Mutta kun aina oon ajatellut yhdessäolon olevan sellainen, että ottaa toisen huomioon. Toisen huomioon oottaminen on tärkeää.
Tällä hetkellä tuntuu, että jollakin tavalla Loukkaan toista, kun kieltäydyn tapaamasta hänen lapsiensa perheitä ja kieltäytymällä ottamaan hänet mukaan esim. kylään oman lapseni perheen luo. En ota tavallaan huomioon hänen haluaan, vaan keksiskelen jos joitakin syitä siihen, miksei nyt ja nyt voi toteuttaa tapaamisia. Koska en voi/tahdo rehellisesti sanoa, että en vain nyt vielä tahdo sellaista, kun toinen intoa puhkuen tahtoisi toimia toisella tavalla, niin tunnen olevani epärehellinen. En tahdo loukata ihmistä, johon olen mielistynyt. Helposti toinen alkaisi ajattelemaan, että en välitäkään tarpeeksi, koska en tahdo olla tekemisissä hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään.
Ehkä olen vielä liian arka, koska muistan niin hyvin epäonnistuneen suhteen narsistin kanssa ja varovaisuus on niin voimallisena tunteena. En tiedä onko se niin vai ei.
Paljon mukavia asioita olemme touhuilleet. Keskustelut sujuu hyvin.
Joku päätös pitäisi kyllä tehdä. Kauaa aikaa hän ei enää varmaankaan sulata minun varovaisuuttani.
Tottakai toisen huomionottaminen on tärkeää ja varmasti miesystäväsi hieman ihmettelee miksi et halua tutustua hänen kotijoukkoihinsa etkä ota häntä näytille omiesi luo. Mitä olet sanonut hänelle syyksi? Pitäisiköhän sinun sitten kuitenkin olla ihan rehellinen ja sanoa että sinulle sopisi kaikkein parhaiten niin että pitäisitte perheet ja sukulaiset toistaiseksi ulkona tästä yhtälöstä? Sitten kun ja jos olet aivan varma että hän on se Mr. Oikea järjestätte vaikka kihlajaiset joihin kutsutaan suku ja ystävät.
En tässä nyt voi ruveta väittämään vastaankaan siihen, mitä kirjoitit.
Asiaa puhut ja olet oikeassa.
Ajatuksissa sitä suunnittelee tekevänsä niin tai niin, mutta sitten kun tarttis ryhtyä tuumasta toimeen, niin on kuin ÖÖ ja tuntuu kovin hankalalta.
Monesti oon meinannut sanoa ajatukseni, mutta kun siinä touhuillaan jotakin kivaa, niin ei viitsi pilata tavallaan sitä molempien fiilistä sanomalla, että "hei totanoin, en tahdo tavata läheisiäsi". Jos hän ei ole ottanut sillä kertaa asiaa puheeksi, olen ollut helpottunut ja nauttinut vaan siitä mitä milloinkin ollaan tehty.
Sitten taas jos hän on ruvennut sanomaan, että tyttärensä on pyytänyt meitä kylään ja olisi kovin innokas tapaamaan minua, niin siihen taas en ole voinut alkaa sanomaan, että "pidetään nyt vaan muu väki erillään meidän suhteesta". Niin sitä vaan, että hankalaa mikä hankalaa.
Yks hankaluus on myös se, että hän on ilmoittanut läheisilleen löytäneensä mukavan ihmisen, mutta minä en ole kertonut omille läheisilleni ollenkaan.
Mutta, olen kyllä päättänyt, että teen asian eteen jotakin. Ehkä jo ensi viikonloppuna.
säähän suorastaan vietät kaksoiselämää eiks susta tunnu että sää petät jotain en oo muuten ajatellu ikinä että näinkin voi tehdä mutta kerta se on ensimmäinenkin mitä sää pelkäät siinä kertomisessa elämähän on sun eikä sun läheistes.
No mutta Tiinuliinukki sentäs, ehämmmmäää nyt mitään kaksoiselämää vietä.
Pojan perhe ja tää Hesas asuva poika elävät omaa elämäänsä ja minä sitten omaani. En minäkään joka knapsahusta kysy poikien elämästä. Enkä minäkään joka asiaa tahdo heti kertoa.
Enkä suinkaan lähde esittelemään miestä pojan perheelle heti äkkiä, jos jonkun tapaan. Tahdon ensiksi vähän tuumia asioita ja miettiä, olisiko hän sopiva esiteltävä. Tarkoitan sopivuudella sitä, että onko mun ja miehen suhteella jatkoa.
Oon jo yhden miehen esitellyt aviomieheni kuoleman jälkeen, joka valitettavasti tyssäs epäonnistumiseen, että en nyt tahdo monia miehiä esitellä.
Tuota pettämistä en ymmärrä. Miksi niin ajattelet.
Kirjoitit, että "elämähän on sun eikä sun läheistes".
Juuri niin minäkin ajattelen. Tahdon päättää omaan elämääni kuuluvista asioista itse ja siinä ajassa, kuin koen jonkun asian tarpeelliseksi.
Ja jos esimerkiksi äidille sanoisin, että tapailen miestä, niin hän menisi konkurssiin. Koko eläke menisi puhelinlaskuun :) Hän kahlaisi KOKO suvun läpi, ynnä koko tuttavapiirinsä, että nyt Heikulla on mies. Heh, ehkä tuokin tapahtuu myöhemmin.:)
Sitähän sanotaan, että sen oikean tunnistaa siitä kun lähtee jalat alta..
Äireet on kyl semmossii, ettei net ymmärrä. Ei mun äitikää tykänny.. Mut mä olen vapaa tekeen mitä haluun, sanokoon äiti mitä tykkää...
no se oli vitsi ja kuvainnollinen sanonta ei kaikkea tarvii ottaa niin vakavasti eihän mistään suhteesta voi tietää onko sillä jatkoa mitä vaan voi tulla eteen ja jos mieskin haluais esitellä sut lapsilleen niin ehkä hän ajattelee asiasta sillei kun minäkin ja tää kaksoiselämä oli vaan vertauskuvallinen sana sää oot parisuhteessa mutta läheisilles sää et ole parisuhteessa eikös sen voi sanoo sillei naureskelin ittekseni kun sulle vastasin näille asioille mitä mulle tuli mieleen ja mulla on ollu aina niin erikoinen ja avoin suhde läheisiini että mää tuntisin pettäväni heitä jos pitäisin oman elämäni niin salassa ja että kirjoitin että sun elämä on sun elämä ajattelin siinä lähinnä sitä että mietit mitä mieltä sun läheiset on asiasta kun ne saa kuulla.
mutta tulihan niitä miinuksia taas mulle hyvä minä.
Kun annan luvan mun jaloolle, niin se on sitten yhtä liukastelua heiluvin jaloin:)
Nyt on vähä tasaasempaa, kun hillitsemiskykyni on toiminnassa.
Mun äitee on naittanut mua jo pidemmän aikaa. Motkottaa, kun en kulje tansseissa etsimästä ittelleni miestä. Hänen mielestään ei ole mistään kotoosin, että komotan yksin kotona ja pidemmän päälle kadun, kun en hanki miestä.
Välillä naurattaa sen puheet, usein pistää vihaksi.
Hyvä kun hän ei kuollut sydänkohtaukseen, kun ilmoitin jättäväni miehen, jonka kanssa olin kihloissa ja avoliitossa. Vieläkin on vihainen, kun en Ymmärtänyt jatkaa hänen kanssaan, vaikka oli niin kunnollinen mies. "Kaikenmaailman konhotuksia sääki aina keksit, olisit niiku muut ihimiset", hän sanoi.
Se on kumman herkässä toi miinus nykysin. Olen huomannut myös niitä kerääväni, sanon mitä tahansa...
No minä en ainaskaan tärähyttänyt sulle miinuksia.
Joo, ymmärrän mitä tarkoitat.
Minä oon kato pikkusen tosikko ja alan heiluttelemaan sormiani sukkelaan ja vikkelään ja vasta sen kirjottamisen jälkeen rupeen funtsimaan, että josko toi kirjottikin leikkiä.
Oon erittäin läheisissä väleissä lapsieni kanssa. Mutta ihan kaikkia asioita heidän elämästään en kysy, enkä kaikkia omasta elämästäni kerro. Luulen, että tämmönen systeemi sopii meille.
Yhen miinukseen meen nyt ottamaan sulta veks.
Sen verran kivasti asioista kerrot, että yhden sun toisenkin kerran suuvärkkini menee sun tomeruudesta yläviistoon. Jatkakaa vaan samaan malliin :)
arvasin että ymmärrät sen takia sulle uskalsikin kirjoitta mitä mieleen juolahti luin sen moneen kertaan ja ymmärrän että sen voi käsittää monella tavalla mutta täällä yleensä kirjoittajat kehuvat kuinka tuntevat toiset kirjoittajat vaikka he kirjoittaisivat millä nimmarilla tahansa... en nyt tarkoitá sua... niin suuresti ihmettelen sitä minkä takia mut aina mielletään ilkeeksi oon moneen kertaan näitten yli viiden vuoden aikana selittänyt kirjoituksiani niin luulis jo että kaikki nää jotka kehuvat tuntevansa kirjoitustyylin tietäisivät ja tuntisivat munkin tyylin osaan kyllä kirjoittaa napakasti ja ilkeesti mutta en mää nyt niin tyhmä oo että jos toinen kirjoittaa asiaa niin siitä veetuileen väittäisin että toisen on se aloitettava jytymammalle peukku pystyyn ei meidän kaikkien tarvi olla samanlaisia mutta voitashan me yrittää ymmärtää toisiamme ja tosiaan kun kun asia selviää sillä kun kysyy.
Tosi herkässä on myös plussien poistaminen jos niitä tietyille kirjoittajille annetaan.
Minä kattelin niin pitkään kaffen poroja ja välillä jopa niit hämmensin mut aina vaan ne huus mulle.
Se kaveri on sopiva sulle mut se ei oo se kenen eres flaatiks meet,oot ku lankavyyhti jota se oikea pelmuuttaa syrämens kyllyyrestä niin et lopuks ootte molemat siin sotkus poski poskee vasten.
Ettekä haluakkaan katkoo niit lankoi.
En laita nikkiäni kosk oon tanun miehen mainees ja haluun sen säilyttää ,talkkarit ei turhii puhele.
Tää oli heikunkeikulle.
Heikunkeikku, sait silmänkulmani kostumaan. Oli niin liikuttava kertomus, ja just tuollaiset kertoo eniten Elämästä itsestään. Jos kertoo että suru oli musertava, se ei anna sitä samaa tunnetta kuin jonkun tuollaisen arkisen homman...
Hei kun keikuskelen@
Etsin väliä, johon kommenttini tökkään ja tässä oli sopiva väli.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että parisuhteesta ei tarvitse suurta numeroa suvulle tehdä. Se johtaa vain erilaisiin konflikteihin esim. sisarusten kesken. Minulla on suhteet sisaruksiini aikaisemmasta lämpimistä tunteista hieman viilentyneet, ilmeisesti tapani elää on heidän ollut vaikeaa sisäistää ja ymmärtää. Ehkäpä sisaruskateuskin iän myötä on astunut kuvaan.
Tapasin viime jouluna ensi kertaa esikoiseni morsiammen vanhemmat ja tänä kesänä toisen kerran. Nuoret tapasivat toisensa lukioaikoina, josta lähtien ovat pitäneet yhtä. Esikoinen täyttää viikon päästä kolmekymmentä vuotta.
Itse en ole ollut tyrkyllä äitipuoleksi. Olen antanut mieheni elää lastensa kanssa omaa elämäänsä.
Suhdehan on minun ja hänen välinen. Tietty elämäämme kuuluu paljon muitakin ihmisiä, mutta he elävät kaikki omia suhteitaan.
"Suurta numeroa" nyt ei tarvitse tehdä juuri mistään.
Millainen sinun tapasi elää oikein on? Mitä muistelen lukeneeni, niin hyvin tavallista maalais- tai pikkukaupunkilaiselämäähän sinä elät? Miksi arvelet aiemmin lämpimien tunteiden sisaruksiisi viilentyneen elämäntapasi perusteella?
Hyvissä tai kohtalaisissa väleissä olevat sisarukset tuskin ovat kateellisia toistensa onnesta?
Kirjoitat miesystävästäsi "mieheni"?
Yksin pärjää, kyllä joo, 28 vuotta erosta ja yksin olen pärjännyt. Mutta nyt, olisin halukas löytämään kaverin mutta ei löydy miestä naiselle, miestä tervejärkistä!
Joku täällä jo kirjoittikin että jaettu ilo parasta ja rakastuminen lisää terveyttä.
ihmistä olemassakaan,,,,
" mahoton toive ko ? " ===
no jos et tervejärkistä enään löydää ,
ota yhtä hullu kuin itte olet,
eikös tasaveraisuus ole nyt erikoisesti muotia ,,,,
Kuulenkohan nyt väärin, kun olen kuulevinani tuossa aloituksessa pikkuisen uhmaa, vakuuttelua ?
Kyllähän ihminen tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pärjää vallan hyvin yksinkin, mutta sanovat, että läheiset ihmiset lisäävät elämän merkityksellisyyttä ja parisuhteessa sitä kai olettaa, että on erityisen merkityksellinen jollekulle toiselle.
Olen aikaisemminkin pahoitellut sitä, että kun meidän lainsääntö katsoo, että vastuu lapsista ja vanhuksista on yhteiskunnalla, siitä on seurannut perhesiteiden höltyminen. Ihminen ei ole enää erityinen kenellekään kuin korkeintaan hetkellisesti ja jokainen on korvattavissa.
Ei tietenkään voi olla tietämätön siitä, että pahimmillaan parisuhde voi olla oikea surmanloukku ja perheessa saatetaan voida todella huonosti, mutta entä jos tuo pahoinvointi onkin seurausta isommista virhevalinnoista ?
"demeter"
Yhteis-kunnan vastuu perheistä, on vanha kaiku vanhoista persheistä.
Sieltä kommari-ajalta.
Silloinhan oli yhteiskunta-suunnittelulle kauhistus elämä, jota ihmiset voivat kotrolloida ihan itse.
Ajatus on kuitenkin nähty hyväksi nykyistenkin suunnittelijoiden parissa.
Ajatus antaa mukavasti töitä heille, jotka ovat opiskelleet löysästi ja pää-määrättömästi.
Heille jotka itse-asiassa eivät osaa mitään käytännöllistä.
Tylsiä medianomeja ovat he.
förgätmigej
lemmikkini
H.
Nii-in, hunksi, onkohan mikään saanut yhtä paljon pahaa aikaan kuin sokea idealismi ? Ja lapsi tahtoo usein tulla heitetuksi pesuveden mukana...
"demeter"
Älä sie muuta virka...
Onhan medianomeissa se hyvä puoli kuitenkin, että pitävät rintoja esillä, unohtaen vanhukset :)
Aikamoista puskailua on elämä, jos yksi elähdyttää Pohjois-Karjalaa, niin eipä mene kauaa, kun joku yrittää ampua hänet jalustaltaan alas.
Henkinenkin ravitsemus tuppaa aina menemään pieleen, kun aikaa on tarpeeksi kulunut.
Näyttää siltä että niin sinä, kuin minäkin, me olemme oikein eläneet, kaiken-lainen TERVE vireys täyttää sielumme ja pitää ruumiimme virkeänä maailman mullistuksissa.
Muista laittaa Voita leipäsi päälle. Rasvaan-omaisuus on hyväksi aivoille.
H.
Jos oisin yksin asuva single, en haluaisi elää yksin, olen sitä tyyppiä ihminen joka on vain puolikas ilman sitä toista.
En ymmärrä oikein sisartani, joka pelkää tutustua mahdollisiin miesehdokkaisiin, vaikka on leski immeinen, ei uskalla kuulemma riskeerata :/
Minä ajattelin aina ennen noin kanssa ja sitten kun jäin leskeksi tosi nuorena (33v) olin vain puolikas todella pitkään sitten kun minusta tuli kokonainen ja en enää osannut kaivata sitä toista puolta minusta tuli toinen puoli paria taas....ja jos elämää riittää niin tiedä vielä mikä minusta tulee, puolikas, pari tai vain muisto. No jaa.
Siskoasi ajatellen: riskeerata mitä? Henkistä vain aineellista satsaamista? Ainoa jota vanhoina kadumme ovat ne jutut mitä emme ole uskaltaneet tehdä. (Facebookissa kiertää niitä elämänohjeita yllinkyllin, yksi niistä on että jos ajattelet jotain asiaa/paikkaa/ihmistä jne. joka päivä ainakin yhden kerran niin sitä kannattaa kokeilla)
Sisareni pelkää kai pettymistä, jos toisesta myöhemmin ilmenee jos jottain vikaa, alkoholismia kai eniten, mustasukkaisuutta, ja kai itsenäisyytensä menettämistä, onhan niitä syitä kun niitä etsii.
Siskostani näen että hän kärsii yksinäisyydesta, vaikkei myönnäkään..
mun sisko uskalsi ollut jo lähes kakskyt vuotta uudessa suhteessa ja avioliitossa jäätyään leskeksi mutta siinä täytyy sanoo että mies oli varovaisempi koska hän oli eronnut ja pettynyt naisiin mutta ilo nähdä kuinka nää lähes seittemänkymppiset ovat tasapainoisessa ja onnellisessa avioliitossa ja molempien lapset lapsenlapset ja yksi lapsenlapsenlapsi ovat hyvin tiiviisti heidän elämässään mukana.
laita se sisselis junnaa ens kevväänä noita myssypäitä hättyyttelemään tänne.
Anteeksi mitä, mutta jos ymmärsin, kyllä siskoni on ihan ihmisen näköinen, ehkä hän on vain varovainen, ja haluaa suojella itseään pettymyksiltä, mutta miusta niin jää ehkä lopuksi ikää yksin
Pirre*
Jos olisit, et olisi kauan. Niin mukavantuntuinen ihminen olet , että...........
No onneksi sisaresi on vapaa.
Hyvä olla varovainen, miehiä on monenlaisia ja voi mennä maat ja mannut ...
uudelleen rakastuminen pelottava ajatus nykyisen kanssa on tuttua ja turvallista sillon vielä kolmekymppisenä mikä sen ihanampaa kun rakastumisen tunne ja kiihko apua jos nyt pitäs ruveta miettiin saman tunteen kokemista niin... ehkä jos joutus vaihtaan niin ystävä ja sielunkumppani olis se jonka vieressä olis kiva nukkua ihan kuvottavan paljon vouhotetaan siitäkin kuinka tärkeetä se seksi on vanhemmalla iällä joku vieras mies huohottamassa korvaan apuva... juttelin tässä erään nuoren vasta eronneen nuoren miehen kanssa että mikä tuntuu pahimmalta siinä tilanteesa hänen vastaus oli vuosien aikana oli niin kiintynyt vaimoonsa että sen takia luopuminen tuntuu raskaalta ero oli heillä yhteispäätös... voisin mää ehkä kiintyä mutta rakastua sehän on se jalat alta vievä tunne onhan sitä toki mukava muistella tai oikeestaan vois sanoo että niitä.
"tiinaex"
Kyllähän kevyt vene, hyvillä airoilla vetäistynä vie jalat alta.
Vaikka ei se soutaminen miehen hommaa olekaan, yksi airoinen kun on hän.
Uusio-liitto on parhaimmillaan silloin, kun se tuntuu kuin huomaisi vento-vieraan nukahtaneen junassa olka-päätä vasten.
En minä ainakaan raaskisi tuonlaista luottamusta vastaan raivoamaan ruveta.
Yrittäisin vain kääntää olka-pääni parenpaan asentoon.
Silloin voi kääntää omankin päänsä mukavasti.
YH.
Ja mikäs sen mukavampaa, kun saa pidettyä entisensä. Näitä rakastumisia, ainakin miehille tulee vanhemmiten ja siinä kaikki entinen jää...kaikki on lopulta sattumaa, ei niinkään oma valinta.
"päiväunilta herännyt"
"Ja mikäs sen mukavampaa, kun saa pidettyä entisensä"
Tuo lause kuulostaa kuin olisi tili melkein tyhjä.
Epätoivoinen parahdus, jossa tunne ei enää ole pää-asia.
Tuossa tilanteessa pitäisi jo tajuta, kuin kuoleva Mehiläinen, olen kaikkeni antanut.
Jääköön viime tippani uusille eläjille.
H.
...olipa hauska kuvaus ja sain nauraa nyt kuitenkin, ei tämä päivä niin lohduton ollutkaan...
Mä olen ajatellut et luojan kiitos ukotkin on nykyään niin vaateliaita et mä en onneks kelpaa enää kellekään. Jotain hyötyä köyhyydestä kun ei ole varaa panostaa olemattomaan ulkonäköön, niin saa olla rauhassa kaikennäköisiltä vonkaajilta.
Tää yksinolo on ihan mukavaa, saa tehdä, mennä ja olla niinkuin itse haluaa
No, et kyllä ole mitään menettänyt. Ei ne kuuskymppiset, yksinelävät miehet mitään saaliita ole. 2010 minäkin pääsin eroon viimeisestä, enkä uutta halua. Yksin hyvin pärjää, kun on terve. Vai vielä raihnasta ukkoo tähän kaipais vastuksiks.
Jotkut naiset ei pärjää ilman miestä, kun kaikki on tullut aina valmiina eteen.
Kyllä kaksi jo vähän raihnaistakin kaksistaan pärjää yksinäistä paremmin, tahtoopi tässä iässä useimmilla olla kremppaa jos toistakin.
Minä pesen saunassa mielelläni ukkelini koivet ja kiva on kun hän hellin käsin jynssää selkäni.
Mutta kai niin on yleensäkin, kun saa olla yhdessä nuorena naineensa kanssa.
Tästä tulee mieleen enoni sanonta parisuhteestaan, että heikko tukee sairasta, ja sairas tukee heikkoa :)) ovat yli 70 vee jo.
En tiedä jaksaisinko enää kokea kolmatta menetystä. Kyllä tässä iässä rakastua voi ihan oikeasti. En kyllä koko aikaa haluaisi olla saman katon alla. Tässä ikiomassa elämässä on toistaiseksi ihan tarpeeksi tekemistä.
Kun on kokenut menetyksiä, ei tuosta vaan aloita mitään uutta suhdetta.
Ehkä ihmiset kavahtaa rakastumisen huonoja puolia. Koska eihän kaikki kestä, ja ihminen jaksaa vain määränsä sitäkin.
Lisäksi tässä vaiheessa elämää jokainen on jo luonut ne omat kuviot ja tavat, ei niistä halua noin vain luopua. Elämäntavatkin pitää olla samantyyppiset. Omat vanhat kokemuksetkin painaa paljon.
Mulla on itelläni vielä teinejä kotona, vaikeaa keksiä sellaista miestä joka kestäisi heidät ja heidän oikkunsa, mutta me tullaan yhtenä pakettina. Mun omat vanhemmat erosivat kun olin 14, ja kumpikin lähtivät omille teilleen. Vaikka silloin hyväksyin tilanteen, olen jälkeenpäin huomannut kuinka paljon hallaa se on tehnyt tavalla jos toisellakin.
Tämä oli vain esimerkki siitä, että elämä ei aina ole helposti sovitettavissa. Ja jos pitää jaksaa kaikkea muutakin skeidaa :)) mitä elämä tuo, on helppoa jäädä vain laakereilleen. Keskittyy vain niihin hyviin puoliin mitä yksinolossa on.
Tietty, jos tulisi joku ihminen jonka kanssa kaikki sujuu helposti, niin olishan se kivaa. Mutta miksi tuhlata elämäänsä haikailuun? Sellainen kai tulee jos on tullakseen.
Totta kaikki.
Jos ei tähän ikään yksin pärjää, ei pärjää kaksinkaan.
Mitä pidempään yksin elelee, sen paremmin yksin viihtyy. Seura on vain jotakin ekstraa ja siinä pitää punnita tarkoin minkälaiseen rauhanhäiritsijään haluaa vängällä itsensä sitoa...
Samaa mieltä. Viimeinen lause on kuin suustani.
Tänään tuli mieleen terkkarilta ajaessa että entäpä jos olenkin allerginen saamalleni antibiootille. Anafylaktisessa reaktiossa voi kurkunpää turvota aika nopeasti, siinähän kävisi huonosti.
Kyselivät moneen kertaan että enkö varmasti ole allerginen millekään antibiootille, olen monelle asialle allerginen mutta en ole huomannut mitään antibioottien suhteen.
Kun pidän ihmisiin harvakseltaan yhteyttä saisin kuolla rauhassa. Ei se muuten kunhan ei kituisi kovin kauan.
Tällaisessa tilanteessa olisi joku kämppäkaveri hyvä olemassa.
Liikuskelen melko paljon seinänaapurin kanssa. Tässä ikäluokassa miehiä on kolmasosa. Vitsailemme, että ottasimme yhteisen ja katsastelemme olisiko kummankin hyväksymää näkösällä. Eipä ole osunut. Hyvät olisi olot miehellä, kun kilpaa pitäisimme hyvänä.
Niin tai adrenaliinikynäkin korvaisi kumppanin jos on iso riski anafylaksiasta.
Mainio oivallus. Todellakin, naisia on paljon enemmän ikäluokassamme. Ei kävisi niin rasittavaksi kun jakaisi hyvät ja huonot puolet.
mikä ettei, voihan sitä lainata...
Minua alkoi kiinnostamaan tutkimus ikäihmisistä ja rakastumisesta, johon aloittaja viittaa. Voisitko lisätä linkin tutkimustuloksiin.
Terveys on luonnillisesti kaikkien vastauksena kun kysytään vanhenemisesta ja mitä siltä odotamme.
Onko tutkimustulos kuviteltua tietoa?
Tulevana Keskiviikkona alkaa tv-ohjelma, ikäistemme rakastumisista.
google: yksinäisyys pelottaa ikäihmisiä 8.10.2013
ps. täältä löytyy tämän aloituksen alkulähde :)
Aloitus on harhaanjohtava.
Yksinäisyys pelottaa ikäihmisiä on oikea johtopäätös tutkimuksesta.
Yksinäisyys pelottaa yli 74-vuotiaita. Vaikka he eivät olisikaan itse yksinäisiä, asia huolestuttaa heitä.
Sen sijaan HARVAA ikääntyvää kiinnostaisi uusi rakkaus tai parisuhde tai muuttaminen ulkomaille.
Huomasin kans, et jotain harhaanjohtavaa oli, sillä tarkoitin lähinnä yli 60v ikäsiä.
mut, tarviiko tässä elämässä niin olla, ettei tee virheitä koskaan.
Hyvää sunnuntaita!
Minä haluan rakastua!!!!!!!!!!!!!!!
Jos olet nainen niin rakastutaan yhdessä.
Palvelutalossa sitten voi rakastua ja pitää kädestä kiinni ja keinutella yhdessä.
Niin, Voipi olla että sen toisen osapuolen ex-omaishoitajapuoliso vieraillessaan ei tykkää siiä jos kovin liki kiikutellaan käsikädessä.
Voi olla ettei sitä muista , et on puolisokin. On se vaan niin ihanaa sitten.
Käypi usein niinkin. Kun ei muista et on jo puoliso niin mikä estää rakastumasta. Tämä kyllä ksyy sitten kypsyyttä lähiomaislta ja puolisolta :). Ja henkilökunnalta.Onpa käynyt joksus niinkin jotta rakastuu uudelleen omaan puolisoonsa kun ei muista et sitä on jo oltu naimisissa about 60 vuotta :). Silloinhan ihan onnellista :)
Yhdessä TV-sarjassa aviomies löysi vaimonsa vieraan sängystä. Dementoitunut vaimo kertoi, kuinka oli rakastunut toiseen palvelutalon asukkaaseen.
Mitäpä pahaa siinä olisi, aika kuluisi rattoisammin.
Nii, miksä siinä jios se sopii myös dementoituneen viamon aviomiehelle. Kysynee kypsyyttä päästää irti? Ja myös lapsilta vaaditaan aika paljon hyväksyä dementin äitinsä uusi rakkaus.
Sarjassa oli läärärismiehellä jo uusi heila, mutta vaimon takia oli estellyt kanssakäymistä.
Ja ainahan oikea elämä on satuja ihmeellisempää.
Näinpä......................elämä on.
Kyllä älykäs seura- ja sen piirit saa uutta virettä elämään nollat tuovat vain harmia (tavallaan huorat).