Yksinäinen vanhenpien nurkissa

Minulla on muutama tuttu mies (maaseudulla) jotka eivät ole koskaan muuttaneet pois kotoa. "Koskaan" tarkoittaa että vanhemmat ovat jo kuolleet vanhuksina.

Yksin asuminen ei ole välttämättä ratkaisu yksinäisyyteen, ellei elintavat ole kovin erilaiset. Suomessa vaikuttaa paineet itse pärjäämiseen olla kovat asumisen kalleudesta huolimatta. Soluasumisessa taas ei kämppäkaveri välttämättä ole edes ystävä vaan pahimmillaan riesa jolla on poikkeava vuorokausirytmi ja erilainen siisteystaso.

Jos nuori ei lähde kotoa niin taustalla on yleensä takertuva vanhempi joka ei kannusta ja rohkaise nuorta itsenäistymään ja taas nuori joka on hieman arka kokeilemaan siipiään. Lieneekö vanhemmilla alitajuinen pelko, että tässähän on jo vanha kun jälkikasvu lentää pesästä, pelkäävät omaa yksinäsyyttään ja sitä, että miten pärjätään kun jäädään kaksin tai yksin.

Monilla nuorilla jää sen vuoksi sitten oma elämä vaillinaiseksi, oma perhe perustamatta tai uskatautuvat vasta keski-iässä.
Eräs sukulaismies jäi äitisä mukaan kun perheen neljä muuta suorempaa sisarusta seurasi isän perässä uuteen kotiin. Näytti siltä, että poika seuraa äitiänsä kuin hai laivaa muuttojen myötä, reissailivat yhdessä.
Sitten äiti sairastui syöpään ja kuoli. Kova paikka oli pojalle. Kului vuosi, pari. Poika löysi ihanan tyttöystävän ja nyt on itsenäinen neljän lapsen isä. Vaimo on kyllä reilut kymmenen vuotta nuorempi.
Juttelin tässä äskettäin serkkuni kanssa. Hän myöntää, että vasta äidin kuolema teki hänestä miehen. Ehti oppia pyörittämään huushollia, tekemään kotitöitä parina sinkkuvuotenaan ja oli kyspä sitten perustamaan oman perheen. Ehkä naisen on helpompi sopeutua uuteen.
Jospa hankit itsellesi oman asunnon ja alat totutella elämään siinä. Olet alussa vaikka muutaman yön. Alussa yksinäinen kämppä ei tunnu kyllä kodilta, ja tuntuuhan se oudolta kun menee lapsuudenkotiinsa enää vain käymään ja vieraaksi. Koin itse niin, vaikka jo seurustelin ja olin rakastunut muuttaessani poikaystävän kanssa yhteen. Olin vanhin mutta roikuin pisimpään kolmesta sisaruksestani lähelle 30 vuotta lapsuuden kodissa.
Kun mieheni ja oma koti oli maaseudulla samassa kylässä, niin melko pitkään läksimme viikonlopuksi maalle vanhempiemme luokse viikonlopuiksi ja vietimme aikaa kylän nuorten kanssa ja tulimme sitten jälleen arkena töihin kirkonkyläkämppään. Vanhemmat eivät kyllä mitenkään vaatineet sitä: olivat ehkä huolissaan että eikö minulla oikein synkkaa poikakaverin kassa, kun isän ja äidin luokse mieli vetää ja poika viettää aikaa paljon kavereidensa kanssa. No enhän minä voinut metsällä ja heidän harrastuksissaan olla ja enkä sitten anopinkaan seurana kun kotini oli niin lähellä.
Ehkä vanhemmat aavistivat oikein. Itsenäistyimme liikaa, mies aloitti reissuhommat ja kuvioihin tuli sitten muuta naiset. Pyörimme yhdessä 26 vuotta, mutta paljolti avioliittomme lienee hyvä kopio Danny ja Liisan yhteiselosta. Oma elämä tulee mieleen kun heidän tarinaansa lukee. Kun oppii elämään kauan yksin tai löysässä suhteessa, ei osaa enää niin sitoutua parisuhteeseen. Itse en kyllä harrastanut seksisuhteita, vaikka kovia ihastuksia muutaman ehti matkan aikana olla.

Itse muutin just takaisin, koska kulutin liikaa aikaa vanhempieni luona, enkä omassa kämpässäni käynyt kuin nukkumassa. Säästää ainakin sen 500 e/kk vuokran tällä järjestelyllä. Ruokamenot jaetaan, mutta en ns. vuokraa maksa. Ystäviäkään ei oikein ole, siksi ei harmitakkaan porukoilla asua, koska aina on seuraa. Muuten olisin todella yksin. Väliaikaisratkaisuhan tämä on, mutta mielestäni ihan hyvä sellainen. Paikkakunnan vaihto kuitenkin saattaa tulla vuodenvaihteen jälkeenkin jo, kun tiedän täällä työllisyystilanteen olevan alkuvuodesta hyvin kehno. Opiskelemaan lähtemistä olen myös miettinyt..

itse 27 mies, muutan vasta ensi vuonna omaan joten olen silloin jo 28.
Jotenkin kun niitä kavereita tai tyttöystävää ei ole niin itsenäistyminen ei ole juuri edes kiinnostanut. Muistan kun kaveri kerran kysyi jo kauan sitten, että "eikö olisi kiva jo muuttaa omaan kämppään, mitä jos pitää tuoda tyttö baarista kotiin" eipä ole tuota ongelmaa ollut koskaan... En usko, että mikään muuttuu nytkään, olen sitten vaan yksin siellä omassa kalliissa pienessä kämpässä. Loppuu ainakin ne kiusalliset hetket kun muut kysyvät missä asun.

Miksi sun pitää erakoitua? Etkö sä voi hankkia harrastuksia? Kun niitä on urheiluseuroista marttakerhoihin, kansalaisopistoista koulutuksiin? Jos on ennakkoluuloton eikä ala jo etukäteen lynttäämään joka paikkaa, niin luulisi että jotain keksii! Kaikki harrastukset eivät ole kalliita ja on tosi kiva tutustua eri ikäisiin ihmisiin, avoimin mielin vaan.

Tosin pitää muistaa, että tutustuminen vie aikaa, 2-3 vuotta vähintään. Siinä ajassa vasta oikeasti saattaa tutustua ja saada ystäviä, joissain paikoissa se vie 5kin vuotta. Eli pitää olla kärsivällinen ja antaa muille mahdollisuus, antaa itselleen aikaa ja antaa asioiden kulua omana itsenään ollen, omalla painollaan.
Mutta kyllähän sulla voisi oma harrastus olla vaikka asuisit kotona? Vaikka asuisit yksin? Miksi ei voisi?

Usein rohkeuskin kasvaa tekemällä ja kokemalla, joten vaikka ensin pelottaisi niin että oksettaa, niin kyllä se siitä katoaa, kun menee ja tekee vaan.
En tiedä kuinka moni aikuisena asuu vanhempien nurkissa, mutta miksi aikuisella ihmisellä ei voisi olla omaa elämää vanhemmista huolimatta? Se jo itsenäistäisi ja antaisi oikeasti mahdollisuuksia rakentaa omaakin elämää.
Työt, opiskelut ja harrastukset ovat jo tämän takia todella tärkeitä. Eivät vain rahan, tulevaisuuden tai jonkun "aktiivisuuspakon" takia, vaan itsen takia.
Suosittelen siis, että kaikki työt ottaa vastaan mitä voi ja mitä tulee vastaan, opiskelee edes sivutoimisesti ja harrastaa edes yhtä juttua.

Ja ei kai siinä sitten mitään hirveän huonoa ole, jos asuu omien vanhempien taloudessa, jos on mahdollista. Säästyy rahaa ja voi autella molemmin puolin. Kunhan kysymyksessä ei ole jommankumman osapuolen riippuvuus tai vaatimus. Kyllä yleensä aika jättää ja vanhemmista on luovuttava. Niinhän ennen elettiin, monia sukupoliva, joskus jopa neljäkin polvea ykisen hirsien alla. Maapalolla on moissa kulttureissa vieläkin hyvin yleistä.

No en kyllä nää järkeä miksi asua vanhempien kanssa jos taloudellisesti on mahdollista omaan asuntoon. Ihan tosi.. hyvin hyvin harvat vanhemmat sellaisessa tilanteessa pystyvät käyttäytymään niin että aikuinen asuu heidän luonaan, vaan se on aina lapsi joka asuu kotona! Itse olen asunut nyt 26 vuotiaana taas kotona noin 4 vuotta, koska taloudellisesti ei vaan ollut muuta mahdollisuuta. Opiskelin enkä halunnut siinä samalla mennä töihin. Nyt valmistun ja menen töihin eli muutan pois.. Vanhemmillani on oma elämä, minulla oma, ei kaksi sukupolvea mahdu yhteen arkeen joka ikinen päivä..En minä halua elää vanhojen ihmisten vuosikausirytmin mukaan jossa aletaan kämpästä sammuttelemaan valoja siinä kahdeksan aikaan..

Olen itse samassa tilanteessa, mutta mies. Jos haluat jutella, ni vastaa tähän viestiin ja kerron sähköpostiosoitteeni.

Minäkin asun vielä kotona. Säästyy rahaakin, kun ei sitä muutenkaan paljon ole. Olen 20 vuotta ja ajattelin opiskelu-ajan kotona asua. Ainakin ne ensimmäiset pari vuotta. Sitten on eri, kun käy itse töissä, silloin pitää jo minusta itsenäistyä. Tietysti jos kauas lähtee opiskelemaan niin on pakkomuutto edessä. Kuitenkin olisi edullisempaa ja toisaalta mukavampaa asua vielä kotona. Ja voisihan sitä sitten jonkun kämpän hommata ja olla siellä sitten välillä. Ärsyttää se, että pitäisi heti, kun on täysi-ikäinen muuttaa omaan asuntoon. Itse on muutenkaan oikein pidä kerrostaloista, enkä haluaisi asua kaupungin keskustassa. Lisäksi koiria tulisi ikävä.

Ehkä joku ajattelee ihan toisin ja pitää minua säälittävänä, mutta tämä on minusta oikea valinta. Mitä järkeä olisi edes asua jo omassa asunnossa? Kyllä sitä vielä ehtii. Ja yksinäiselle se on minusta parempi vaihtoehto. Se on vähän riippuu vanhemmistakin. Toiset eivät katso niin suopeasti kotona asujia, mikä on minusta ihmeellistä. Jos nyt osallistuu kotitöihin ja muutenkin käyttäytyy asiallisesti niin ei asumisen pitäisi olla mikään ongelma.

Ap vois muuttaa mun luokse. Asun kaksiossa espoossa.

Olen siis jo opiskellut ja ollut jopa työelämässäkin nyt olen kuitenkin varmaankin kolmattakertaa työtön ja muuttamassa siis sossun tukemana pois vanhenpieni luota tai anakin suunnitelmissa olisi muutto. en vain tiedä onko se järkevää työttömälle nuorelle aikuiselle.

25v kotona vielä työtön joten ei poismuutosta voi nyt kun haaveilla.

Mä asun vielä äitini kanssa. Mä pelkään että kun muutan erakoidun entisestään koska sosiaalista elämää ei oikein ole

No kun mä en tiiä ja mä oon erittäin suorasanainen minkä mä sille voin mä vihaan sellasta kiertelyä ja kaartelua kun ei osata sanoa suoraan mitä ajatellaan, sitten päädytään seläntakana puhumaan kun ei toinen ymmärrä tätä pientä vihjailua. Mun äiti on mulle tärkee, mä en senkään takia pysty muuttamaan kauemmaksi koska mä pelkään että ainoo ihminen joka oikeest ymmärtää mua kuolee, jos mä lähden vaikka kaikki olisi kuinka hyvin. Mun sosiaalinen elämä perustuu töihin, eikä sielläkään hirveesti tuu mitään sen kummempaa juteltua että mun sosiaalinen kanssakäymisen tarve täydentyis. Harvemmin nään mun kavereita jotka asuu vähintään 25 km päässä tai 50