Traumat ja kogniitivisten taitojen puute?

hei.itselläni on trauma lapsuudesta ja koen myös eten pysty keskittymään keskusteluihin,jotenkin menneisyydestä tulee tunnetiloja jotka saavat ahdistumaan ja vievät huomion pois keskustelu yrityksestä.myös luottaminen on vaikeaa.ja niin kuin monet terveet luulevat, kyse ei ole siitä että ihminen eläisi menneessä vapaaehtoisesti tai takertuisi siihen.se on täysin hallitsematonta.tunnen itseni myös usein tyhmäksi,kun en pysy keskustelussa mukana ja menen jotenkin sanattomaksi.lopulta olen henkisesti ihan voimaton,koska yrittäminenkin vie niin paljon energiaa.saatan nukkua kotona parikin tuntia yhden puolen tunnin keskustelun takia.

Joo muakin haukuttiin lapsena, en oikeen osaa sanoa et kuinka pahasti, mut kuitenkin liikaa. Mullakin on ollut vaikeuksii pysyä jossain saatanan smalltalk-keskustelussa mukana, joko sitten mielenkiinnon puutteen takia tai sitten on se tyhjäolo. Siis ei mikään pieni tunne, vaan ihan semmonen et se nielasee mut kokonaan ja yritän rämpii siinä sonnassa. yksin


"Huomaan tosi usein että elän jossain omassa maailmassa, täysin ulalla mitä ympärilläni/muualla maailmassa tapahtuu"

MULLA ON NIIN SAMANLAISTA. anteeksi että huusin, mutta oot eka ihminen jonka kuulen sanovan tolleen.

Mullakin on ollu pahoja ongelmia ton jatkuvan suorittamisen kanssa, se alko joskus kun menin ykkösluokalle ja se jatku siihen seiska-kasi luokkaan asti, kun alko opiskelu tökkii (numerot ei jollain ihmeenkaupalla tippuneet hirveästi)
totaalinen mielenkiinnonpuute ihan kaikkeen. tuli sitten parinvuoden masennuskierre, itsetuhoisuus, syöminenki alko tietysti tökkiin, pelkäsin kaikkii sairauksia, samalla opettajat sen kun vaan aukopäätään mulle, ei ollu väiä yritinkö, aina oli pakko onnistua.

Vanhemmat taas kehuivat silloin kun ei olisi tarvinnut ja olivat hiljaa kun olisin tarvinnu rohkasua etenkin jonkun sosiaalisen tilanteen suhteen.

Emmä tiä silloin ensimäisillä luokilla mua ruoskittiin aika pahasti, kehuja ei pahemmin opettajan puolesta tullut. Ja muistan kerran liikunnantunnillakin kun pelattiin pesäpalloo, olin siinä keskellä paniikkikohtausta ja opettaja tulee valittaa jostain asiasta. Sekosin ihan täysin.

Ja nyt kun pohdin niitä vaikutuksia, mitä sain, niin ne todellakin vaikuttivat minäkuvaani. Aloin tuntea itteni arvottomaksi, ja sitten mua hävetti ihan hirveesti koko lapsuuden ajan kaikki mitä tein. Esim. jos sanoin jotain vähän vääri luokan kuullen, niin se oli totaalinen maailmanloppu, ja lisäksi olisin varmasti tarvinnut jonkilaista lisäapua vanhemmilta, mut tosiaan perhe on aika iso niin ei mun auttamiselle ois jääny aikaa. Olisin kiitollinen jos oisin saanu jotain terapiaa lapsena, mutta siis vanhemmat ei kai huomannu.

Nyt siis kun olen käsittänyt tilanteeni íhan juuriaan myöten, niin on aika alkaa korjaamaan vahinkoja. Ei se oo mitään helppoo.
Oon opetellut menemään kauppaan (ennen en uskaltanut), kulkemaan kaupungilla eri reittejä (ihan tyhmä eksymisenpelko, tässä pienessä tuppukylässä),
soittamaan puhelimella ( ennen ahisti ihan hirveästi soittaa edes kaverille)
puhumaan puolitutuille ihmisille koulussa kaveripiirinkautta.jne.

Niin ja onhan se lukioonkin meno vielä edessä. Aloitin juuri yhdeksännen luokan.
Jänskättää vähän miten reagoin ku todennäiköisesti täytyy muuttaa.

Mutta siis tosiaan mullakin on ollu tota mitä mainittiit viestissäs...
Kiinnostaa tietää et onko kaikkia mahollisia ongelmia mitä mulle on koitunut korjata täysin? Haaveilen ulkomaille lähdöstä ja jos oon tämmönen hermoheikkopaska-ihminen niin tuleeko siitä mitään.

niin ja sit lisäys...


Joo tosiaan oon huomannu et aivot ei oikein pelaa , kunnolla.
Vähänkin monimutkaisia asioita ei jaksa/pysty lukemaan, tekemään jne.
ihan ku aivot ei riitä. Ihan ku oisin jossain kuplassa. Yritän ottaa kontaktia viimeisillä voimilla ja vaikuttaa asioihin mut käetkään ei riitä. Ei sillä että olisi paljon tekemistä tai jotain vaan emmä tiä. Aivot ei pysty työstää tätä asiaa kunnolla ja kirjoitan nyttenkin kuin mikäkin reikäpää. Enmä oikeasti oo näin tyhmä. Rajoittunu. Koulus nyt menee iha hyvin kuitenkin. kokeista koko ajan kiitettävää jne..
niin ja Kavereiltakin on tullu kommenttia " etkö sä tiedä?" blaaah. jumalauta.
Tekis mieli huutaa et turvat kiiinni! ei ne kuitenkaan kuule. Oon yrittäny selittää tilannetta, mutta ne vaan kattoo mua silleen kaukaisesti.

Niin ja ikää on 15 vuotta, muut??

Kuulostaa tosi tutulta, itelläni oli yläasteella tosi vaikeeta, myös sen vuoksi että olin ala-asteen esyllä ja meni pitkään että sopeutui uuteen ryhmään,ym. Muutenkin meno ei ollut niin kovin avarakatseista vielä silloin. Itse olin aluksi ihan kauhea rähjääjä( aiemmin opittu toimintamalli???) mutta jostain syystä sitten(onneksi) meno muuttui yläasteen loppupuolella ja tuli niitä oikeita koulukavereitakin. Lähinnä juuri se juttelupuoli/yleinen kiinnostuminen takkuili. Asiaa helpotti kun tunsi joitain ihmisiä entuudestaan.

Lukioon meno jännittää aluksi aika paljon, systeemi muuttuu ihan täysin, ei ole enää omaa luokkaa,ym. Porukka on kuitenkin paljon rennompaa ja värikkäämpää(pitäisi olla ainakin, suurin osa). Itse pyörin eka aika paljon kaikissa porukoissa mutta kyllä sieltä lopulta vakiintui ne muutamat kaverit, joiden kanssa juttu luisti/ oli hiljasta. Nykyäänkin parhaina kavereina pari lukioaikaista kaveria, joiden kanssa aluksi juteltiin siitä että mistä juteltaisiin....

Koitan aina itelleni hokea nykyään että tee se mihin pystyt ja jos se ei riitä niin sitten ei mahda mitään. Lukiossa varsinkin tuli välillä ajettua itsensä ihan äärirajoille, tuli masennuksia ja muuta ja samalla piti vielä opiskella ja hoitaa ylppärit,ym. Kuitenkin sen aikaiset koulukaverit tosiaan sälyivät ja ovay edelleen.Nykyään osaan ton opiskelun suhteen pistää homman poikki jos tuntuu että päässä hitsaa kiinni. Ton mun "valmentajakammon" takia opiskelun lopettaminen ei muutenkaan oo ikinä ollut mulle ongelma. Niitä sosiaalisia juttuja vaan murehdin koko ajan.

Varsinkin nykyään kun pitäisi vakavasti alkaa ammattia ja muuta tulevaisuutta suunnittelemaan niin ärsyttää kun alkaa aina ahdistamaan kun pitäisi jostain alkaa juttua keksimään/ ei osaa kiinnostua mistään. Tää nyt oli varmaan tosi mieltä avaava selostus mutta...

Mullakin on ollut ongelmia auktoriteettejen kaa (opettajat, vanhemmat..)
ja hehe kun mainittiit et olit aikamoinen rähjääjä, niin muistiin palautuu et kun olin siinä kymmenen vanha niin tuli sitä itekki rähjättyä melkeempä kaikille paitsi opettajille kun oli niin kuset housussa koko ajan :DD

Tais tääki "vaihe" takoa järkee päähän niin et en oo toivottavasti aikusena mikään täysmulkvisti :D

Ja oon tässä samalla oppinu et ei saa kiirehtii liikaa, meinaan kyl muaki vähäsen pelottaa tulevat opinnot ja ammatin valinta, mut siis sitku vaan menee ni se asiakin menee, asiaa ei kannata ylimiettii, kun ei se siitä mikskään muutu.
Eli sit on pakko kokeilla jotain asiaa, ennen ku sen voi poissulkee eikä myöskään kannata kattoo _mitäään_ liian tynkämaisesti vaan miettii jotain tiettyy asiaa monen muun ihmisen ja asian kantilta. Ja sit suhteuttaa omaan elämään, omiin tapoihin, ajatusmalliin itsestä ja muista.

Noin mä ainakin käänsin "liika-ajattelun" vahvuudeks, ennen tuli ajateltuu liikaa kaikkea paskaa ja asioita jotka oli mun pään sisällä ( en sitä tietenkään nuorena tiedostanut), mut nyt emmä tiä, vaikka tietyt asiat tökkiikin vielä niin
osaan suunnata ajattelun sinne mistä on oikeasti hyötyä.

Jasit tietysti, joskus kun tuntuu et nyt pään sisällä kaikkea ihan liikaa niin sit mä vaan heitän kaiken pois mielestä ja painun urheilemaan tms.
Se on jännä et nyt osaan kontrolloida ajatusten määrää mielessä ja suurinpiirtein häätää ne ajatukset pois joiden murehtiminen/ajattelu ei tuo tuloksia henkisessä kasvussa tai yleensäkään helpota paskaa fiilistä.

Oletko käynyt missään psykologilla, terapiassa tai mitä nyt näitä on?
Mut pakotettiin joskus, mut ei siitä mitään tullu kun itekkin olin ihan pihalla omasta tilanteesta ku lumiukko.. Oisin varmasti vaan menny enemmän sekaisin, siis tuntu ihan siltä et kaikki ihmiset nakkeli joitain helvetin ajatusmalleja.
Just jotain oo positiivisempi blaaaah..
Mä pyrin nyt ajattelemaan REAlistisesti. Ja sit olla turhaa työstämättä uuestaan ja uuestaan jotain tulevaa mielessä.. koska se on oikeesti turhaa. Se ei kehitä (tai ainakaan minua) henksiellä tasolla, vaan se pikemminkin söi sitä.

Jo pelkästään että ajattelen ja toimin realistisesti niin jotkut asiat saavat väkisinkin positiivisen vivahteen. Tätä en olisi osannut aikaisemmin odottaa, vaan se tuli lähinnä nurkan takaa :D


Joo en tiiä tajusko kukaaan :DDD

Juu, on käyty, vanhemmat laittoivat terapiaan kouluikään tultaessa, kävin sen vastentahtoisesti sillon ns läpi, ei sillon osannut vielä oikein puhua mistään. Yläasteella pyysin itse että pääsisi juttelemaan samalle henkilölle uudestaan välillä kun en oikein vanhemmille ole pystynyt puhumaan( äitini kanssa nykyään onnistuu, mutta tuntuu usein ajattelevan asiat ihan eri tavalla). Myöhemmin lukion lopulla alkoi masentaa sen verran että aloitin koko terapiaprosessin uudestaan säännöllisesti. Samaan syssyyn tulivat neurologit ja kuntoutukset, ym- tilanne olikin päässyt pidemmälle kun aluksi kuvittelin ja olin aika lopussa.

Tosta terapiastahan on nyt vissiin aika paljon juttua liikenteessä, toisia tuntuu auttavan ja toiset eivät tunnu hyötyvän yhtään. Erittäin paljon kiinni siitä, pelaavatko kemiat vai tuntuuko asioiden puiminen pelkältä "hyödyttömältä" pakkopullalta- varsinkin jos vaikuttaa ettei terapeuttia kiinnosta yhtään. Ja joitain asioita ei välttämättä uskalla puhua vaikka mikä olisi- saattaa pelätä omaakin reaktioita, mitä asian ulostulon jälkeen. Mulla kävi vissiin ihan hillitön mäihä, kävin samalla terapeutilla monet vuodet ja kun lopulta osasin/uskalsin puhua niistä asioista, jotka oikeasti aiheuttivat ongelmia niin asiat lähti eteenpäin heti.

Asioiden liika pyörittely pään sisällä on tietty tosi kuluttavaa, mutta toki kohtuullinen itse tutkiskelu on ihan tervettä- tosin itsekkin alan tosi usein vaan kelailemaan enkä sitten pysty muuhun enää keskittymäänkään. Myös keskittymishäiriöllä oma osansa pelissä. Häikät kannattaa tutkia niiden oikeassa valossa niin niiden työstäminenkin helpottuu ja selkiytyy.

Miten muuten muilla, onko teillä yleensä vaikea keskittyä/kiinnostua syvemmin uusista asioista/ muiden ihmisten tekemisistä/ intresseistä?
Mulla sujuu yleensä juttu aluksi tosi hyvin, vaihdetaan kuulumiset ja jos kaveri on tehnyt jotain uutta, ym. niin siitä kyllä tulee jonkun verran juttua. Mutta yleisten kuulumisien lisäksi/ jälkeen mulla on tosi paljon vaikeuksia keksiä jutun juurta. En tiedä johtuuko se siitä suorittamisen paineesta että menen solmuun vai siitä etten yleensä keksi paljoa yhtään yhteistä juttua, ellei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Sillonkin menee vaikeaksi.

Isovanhempien ja lähisukulaisten kanssa on kaikista vaikeimpaa. Ajattelen jatkuvasti että minkälaisen kuvan annan itsestäni kun ei olla pitkään aikaan nähty enkä keksi mitään sanottavaa. Tilannetta helpottaisi jos he tietäisivät tilanteesta niin ei olisi niin kiusallista.
Mutta ei haluaisi heitä stressata asialla, varsinkaan kun yleensä vanhemmat mukana niin pelkään että juttu riistäytyy käsistä. Tämän seurauksena en sitten ole heitäkään nähnyt vähään aikaan.

Olen jo alkanut pohtia, kuinka välinpitämätön olen kun en jaksa kiinnostua muiden asioista, missä vika ja mikä siinä on niin vaikeaa. Toisaalta tolkutan itselleni ettei kaikkia kiinnosta samat asiat... Miten te muut, jos joku kaverinne tai tuttava, ym. kertoo jostain uudesta häntä kiinnostavasta jutusta niin oletteko heti haukkana ottamassa siitä kaiken irti? Ja jos tunnette henkilön paremmin ja tulette juttuun niin miten koette, mistä johtuu ettei uusia puheenaiheita synny?
Itsellä semmonen olo että alkaa pikkuhiljaa päässä leikkaamaan taas kiinni

Mulla on lapsuuden traumoja jotka laukaisi masennuksen ja nyt ilmeisesti myös, post traumaattinen stressihäiriö diagnoosi melko varma. Mää hain itse ammattiapua. Eka keskustelu kerta oli elämäni kamalin, mutta pikkuhiljaa olen alkanut luottamaan psykologiini ja alkanut tajuta tätä älytöntä sotkua.

Mutta tuntuu itsellä, myös että, elän jonkun sortin kuplassa vaikka, olen sosiaalinen ja iloinen ihminen ja pidän sosiaalisista tilanteista tuntuu, että vähän väliä että, olen pienessä kuplassa missä kiinnostusta muita kohtaan ei ole. Jättäydyn sosiaalisista tilanteista yksin. Sitten tunne, kun eläisi varjojen keskellä mitä tapahtuu seuraavaksi. Elän jatkuvassa pelon ja ahdistuksen noidan kehässä, jossa ei tunnu olevan ulos pääsyä. Haluaisin vaan, hettää nä mun kokemukset romukoppaan ja alkaa elämään. Mutta, ne kulkee perässä koko ajan.

Mää oon päättänyt, että nyt haen ammattiapua ja todella keskityn itteni parempaan kuntoon saamiseen, siihen että pääsen eroon tosta menneisyyden varjosta ja voin nauttia elämästä täysillä. En jaksa enään elää näin.

Minulla sama, oma sisko haukkunut niin kauan kuin muistan ja todella pahasti kyse ihan jostain muusta kun sisarusvihasta! Sairastuin 15vuotiaana anoreksiaan hänen takiaan, nyt olen 22 vuotias ja on jättänyt kyllä jäljet tuo ainainen haukkuminen. En uskalla mennä edes vanhemmilleni käymään jos tuo mokoma on kotona, tosiaankin hän on minua vanhempi ja asuu kotona vielä...
Lopetin tuossa koulunkin kun ei siitä mitään tullut, tuntu etten tajua yhtään mitään mitä opettaja selitti ja kusin kaikki työt koko ajan kun ei vaan tajunnu :( ei ole tuo ammattikoulun peruslinja mun juttu varmaa :(
Kirjoitankin ihan miten sattuu

Muistan, kun yläasteaikoina tapasin yhden rinnakkaisluokkalaisen jossain kaupassa. Hän tuli juttelemaan, mutta en kyennyt keskittymään mitä hän puhui, vastasin hänelle jotain typerää takas ja hän katsoi ihmetellen kysyvänä, että mitä minä oikein höpisen. Minusta tuntui että pari samanikäistä poikaa tarkkailee mua ja katsoo mua ivallisesti enkä siksi kyennyt keskittymään jutteluun. Kuvittelin että kaikki pojat haluaa vain pilailla mun kustannuksella.

Tuo haukkuminen on väärä kasvatusmetodi. Huutamista ja haukkumista kuulee vielä ammattikasvattien suusta. Vai liekkö kaikilla edes ammattia kasvattamiseen. Ainakin erityisoppilaitten keskuuteen pitäs saada ammattitutkinto hermojen kestävyydestä. Huutamisella ei saada aikaan kuin tuhoa.

Olen ankara itselleni, enkä salli itselleni virheitä. Vieläkin kuulen isän moittivan äänen korvissani, kuinka en osaa ja kuinka kaikki menee pieleen. Nyt olen eläkkeellä mt-syistä..

Aloittaja suosittelisin hakemaan apua, niin minäkin tein. Aijemmin elin jonkun sortin kuplassa, tuntui, että juoksin pakoon muistojani. Nyt olen vähän jo käynyt juttelemassa alan ymmärtää, mistä johtuu mikäkin, sisäistää tilanteeni.

Keskittymis kyvyn puute näkyy lähinnä työssä, tuntuu että, vaikka kuinka yritän ajatus harhailee, joku kirjoittaa pitkän tekstin, tuntuu että, en saa pidettyä mielenkiintoani tekstissä ja luen sieltä täältä jotakin sen perusteella sitten muodostan kokonaiskuvan.

Olin ennen hyvin ankara itselleni, aiheutin itselleni samaa kärsimystä mitän koin aijemmin, hakeutumalla hyvin vaikeisin ihmissuhteisiin, töissä olen edelleen perfektionisti, en uskalla luottaa, että voisin pitää paikkani. Tilannettani ei helpota yhtään, että pomollani ei ole henkisesti todellakaan kaikki kunnossa. Toisalta olen terapian kautta varovaisesti lähestynyt omaa itseääni ja hoitanut fyysistä itseäni kuntoilemalla ja rentoutumalla. Uskon, että joku päivä vielä etenen terapiassa henkisellekkin puolelle. Ja joku päivä olen vielä tasapainossa menneisyyteni kanssa.

Traumoja riittää eikä kaikki ole itse aiheutettuja

http://keskustelu.suomi24.fi/node/12067359