Olemme tässä pohtineet näitä ihastumisasioita, kun lähistöllä elelee sinkkuja, joiden sieluntuntoja kuulee säännöllisesti. Esille on noussut yksi juttu.
Kuinka monelle ihastuminen tai hirmuinen tarve löytää ihastus onkin vain sijaistoiminto sille, että todellisuudessa kaipaa elämälleen kokonaisvaltaisesti uutta suuntaa? Että onkin vain tympääntynyt siihen miten elää mutta ei uskalla sanoa sitä itselleen, koska se olisi valtavaa työtä ja pohdintaa vaativa urakka. Sen sijaan ihastuminen on kepeää ja ihanaa ja parhaimmillaan myllertää koko elämän päälaelleen. Kunnes aika kuluu, tulee arki ja taas huomaa palautuneensa lähtöpisteeseen.
Kuinka moni "en ikinä löydä sitä oikeaa"-kierre johtuukin pohjimmiltaan tästä?
Kuinka monelle ihastuminen tai hirmuinen tarve löytää ihastus onkin vain sijaistoiminto sille, että todellisuudessa kaipaa elämälleen kokonaisvaltaisesti uutta suuntaa? Että onkin vain tympääntynyt siihen miten elää mutta ei uskalla sanoa sitä itselleen, koska se olisi valtavaa työtä ja pohdintaa vaativa urakka. Sen sijaan ihastuminen on kepeää ja ihanaa ja parhaimmillaan myllertää koko elämän päälaelleen. Kunnes aika kuluu, tulee arki ja taas huomaa palautuneensa lähtöpisteeseen.
Kuinka moni "en ikinä löydä sitä oikeaa"-kierre johtuukin pohjimmiltaan tästä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tosiaan olen samaa mieltä. Luulen, että jotkut ihmiset vain kaipaavat sitä ihastumista ja sitä ihanaa tunnetta, joka heittää maailman ihan ympäri. Onhan se ihanaa, mutta eihän sitä ikuisesti kestä. Kaikissa suhteissa on ylä- ja alamäkensä. Kaikesta voi selvitä yhdessä, eikä ihastus kestä ikuisesti, ei tietenkään. Kysymys on siitä, haluatko todella elää tämän ihmisen kanssa vai yksin? Jonain aamuna sitä herää vanhana ja ryppyisenä. Ehkä tajuaa, että se mitä maailmasta on jäänyt käteen, on tuhoton määrä ihastumisia, tulisia hetkiä ja intohimoa, silloin sitä katsoo tyhjää sänkyään ja tajuaa, että mitään pysyvää ei ole saavuttanut. Kuinka ihanaa taas olisikaan herätä ryppisenä ja vanhana, jonkun vierestä, joka hymyilisi sinulle ja keittäisi kahvit.
En ihmettele sitä, jos yksinäinen ihminen, sinkku, kaipaa suunnanmuutosta elämälleen, vaikka monella yksinolo voikin olla tavallaan oma valinta. Niin se on minullakin, sillä en haluaisi ajatua suhteeseen, joka ei ole sellainen kuin haluaisin. Jos näin tekisin, ihastuisin varmaan pian uudelleen, ja kohta olisin uudessa suhteessa...
Ihastumisen ei tarvitse johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, että parhaimmassa tapauksessa saa mahdollisuuden tutustua toiseen ihmiseen (tai omiin tunteisiinsa) vähän lähemmin. Usein käy niin, ettei toiveet sitten käy yksiin ja niinpä sitten sydänsurujen kautta ihastus joko vähenee tai ei vähene. Joskus ihastus jatkuu, vaikka sille ei näytä olevaan mitään perusteita ja muuttuu riuduttavaksi rakkaudeksi.
Olen miettinyt, voiko epätoivoinen rakkaus olla ikinä oikeata rakkautta edes sen ihastujan puolelta... Minusta siinä on jotakin masokistista.
Kyllähän ihmisellä pitäisi olla järkeäkin, jonka pitäisi toimia ihmisen omaksikin parhaaksi myös näissä tunneasioissa. Ehkä niin ei kuitenkaan ole. Ehkä ihastumisessa ja rakkaudessa ei olekaan aina mitään mieltä.
Jos haluaa elämälleen suunnanmuutosta, niin lopettaa ihastumiset (?) ja tekee jotakin muuta konkreettisempaa. Eihän pelkät tunteet mitään muuta, jos ne eivät saa ihmistä toimimaan niiden mukaan.
Minä olen oikeastaan tyytyväinen elämääni, tai sanotaan, että olen sopeutunut, tottunut tähän sinkkuuteen niin, että turvallisempaa on vain ihastua ja jättää kaikki siihen. Ei ihme, että toinen löytää pian uuden, kun eihän tällainen kenellekään toiselle riitä.
Kun on kerran rakastanut oikeasti ja pahasti pettynyt, ei enää jaksa uskoa rakkauteen. Silloin sitä jää helposti siihen, että vain ihastuu, ihastuu... ei kuitenkaan rakasta. Ei uskalla.
Ehkä, jos ihastuminenkin johtaa pettymyksiin, niin silläkin voi olla seurauksensa. Ehkä ihmisestä voi tulla sellainen, joka ei enää ihastu niin helposti. Silloin voi ruveta käyttämään enemmän järkeään myös silloin, kun etsii itselleen elämänkumppania, jos enää jaksaa uskoa koko juttuun.
Pettymykset voivat johtaa myös masennukseen tai katkeroitumiseen. Niistäkin voi kyllä päästä, jos tulee uusi ihminen, johon voi ihastua (neuroottisesti?). Näin ihminen kuvittelee ja toivoo. Ehkä tarkoitat tätä kysymykselläsi.
Ihmisillä on niin kiire. Kukaan ei jaksa jäädä pitkäksi aikaa kellumaan tunteiden varaan, tavallaan tyhjän päälle, aina pitäisi tulla jotakin todellista, oikeata, valintoja, kompromisseja, järkeviä ratkaisuja...
Tutustumiseen ei jää riittävästi aikaa eikä päätöstä esim. seurustelun aloittamisesta voi silloin tehdä kovin järkevästi. Tilanne on monesti ota tai jätä, nyt heti, mutta minä en voi toimia pelkän tunteen varassa.
Ihastuminen ei riitä minulle. Se ei takaa mitään. Se ei ole riittävän turvallista. Minusta sitä voisi yrittää pitkittää ja katsoa, miten pitkään sitä riittää ja miten pitkälle se vie ilman että se johtaa mihinkään muuhun. Ihastumiselle on aikansa ja paikkansa, ja sille pitää antaa mahdollisuus, sillä on oma tarkoituksensa ihan itsessään.
Minä odotan yhä sitä yhtä ja oikeata. En halua kymmentä suhdetta. Tärkein suhde on suhde itseeni ja sen pitää olla kunnossa. Arvostan myös toista ihmistä niin paljon, että en haluaisi hänelle mitään sellaista, mihin en itse usko. Ihastuminen on vain ihastumista, ja rakkauskin voi olla harhaa.
On niin helppo hukuttaa tietyt tunteet joidenkin toisten tunteiden alle..eli helppo ihastua ja lennellä kukasta kukkaan, kun tuntuu ettei mikään ole pysyvää tyyliin: "mummonakin ollaan vielä yhdessä".
Ja vaikka mummoina vielä olisikin yhdessä, niin seksi ainakin on loppunut jo 40 vuotta sitten...
Itse olen jo aikaa sitten pyrkinyt erottamaan toisistaan seksin ja rakkauden - vaihtelevalla menestyksellä.
Uskooko joku/onko oikeasti kokemuksia siitä että on 1 naisen kanssa ollut esim. yli 10 vuotta ja silti seksielämä on yhä vireää. Haluaisin kuulla. Itse en siihen usko. Tai MINÄ en ainakaan niin ole tuntenut vaikka olen mm. rakastunut ensi silmäyksellä, rakastunut pitemmän yhdessäolon jälkeen jne.
Kaikissa aina sama kaava ensin seksielämä on aktiivista, sitten se pikkuhiljaa hiipuu...tätä sykliä se tekee noin 3 vuoden kierrossa...
Lyhyenä kommenttina vain että ei tietenkään seksielämäkään aina pysy samanlaisena ja yhtä vireänä, MUTTA niiden hiljaisempien kausien jälkeen kyllä taas tulee "uusi innostus" jos suhdetta vain hoidetaan ja vaalitaan. Ei mikään ole muuttumatonta mutta ei silti tarkoita kokonaan loppumista.
Pitää vain ymmärtää eri vaiheet, uskottomuus ei ole todellakaan keino tuollaista hoitaa, ei ainakaan mulle. Olen sitoutunut kumppaniini joka tasolla, eikä seksi ole kuin yksi taso, ei koko elämä, ja, sekin elpyy taas aikanaan jos niin haluaa.
Ihastuminen olisi todella kivaa. Joskus, aivan liian harvoin, sitä sattuu kohdalle, että ihan itse johonkin toiseen... Se on vielä kaukana rakkaudesta, ja se rakastuminen, pahus, nappaa erittäin harvoin. Olen niin kauhistuttavan kamalan perinpohjaisen funtsiva. Ja suojautuva. Ei tuu mitään. Ensirakkaus välähti tajuntaan muinoin kertaheitolla, en ehtinyt suojautua just silloin.
Jos antaisin neuvon itselleni, niin siitä vaan ihastumaan ja vähentämään panssareita. Tavoilleni uskollisena en tietenkään noudata neuvoja, joita ei ole pakko, siis pakko, toteuttaa. Huoh.
Ei kai tuo jatkuva ihastuileminen ja suhteilut 1,5 vuoden välein ole täysin ok, miten sellaisen kestää? Supersosiaalisia, päättämättömiä, toisissa riippuvia vai mitä? Silloin kyllä ihminen aidosti palautuu aina lähtöpisteeseensä, mitään oppimatta. Tuumaustauko voisi olla paikallaan.
Tuo kaikki on varmaankin totta. Juuri noin asia monesti on.
Itseäni en pidä ihmisenä joka niin kauhean usein ihastuu, ennemminkin olen sellainen joka sitkeästi sinnittelee suhteessa, joskus liiankin kauan. Tosin se on myös hyvä ominaisuus, nykyään kun kaikki on niin kertakäyttöistä ja erotaan (liian) helposti.
Ihastuminen voi piristää kivasti, eikä sen läheskään aina tarvitse johtaa mihinkään, usein se pihiseekin elinkaarensa loppuun ihan itsestään.
..ovat lähteneet omille teilleen suhteestamme, koska ovat kaivanneet elämälleen uutta suuntaa.
Moni on yrittänyt tulla takaisin ja moni on tuskaillut uuden onnettomamman suhteensa kanssa, mutta kukaan ei ole jääntyt hetkeksikään sinkuksi.
Itse kyllä olen pitänyt aina suhteiden välillä hengähdystaukoa - välillä pidempään, välillä joitakin kuukausia edes.