Kertoako läheisille/ystäville?

En ole uskaltanut kertoa tarkasti sairaudestani. Äidilleni mainitsin asiasta mutta hän tokaisi ajatuksieni olevan nuorille aikuisille tyypillisiä, stressistä johtuvia. Ei siis uskonut minulla olevan mitään sen kummempaa sairautta, vaikka oikeasti elämäni on yhtä helvettiä ja käytän pakkoajatuksiini koko hereilläoloaikani, josta syystä en ole pystynyt täysipainoisesti opiskelemaan koko syksynä. Olen siis 20.v amk-opiskelija ja kärsin "pure-o";sta, ajatuspainotteisesta pakko-oireisesta häiriöstä.

Kavereille olen maininnut jotain, tietävät että aloitin terapian mutten kertonut syyksi kuin kovan ahdistuksen. Mutta kannattaa kertoa edes jotain, ei siitä minulle haittaakaan ollut.

Jotenkin tuntuu, ettei kukaan voi ymmärtää tätä jos ei ole itse kokenut. Ja pelkään, että jos muut tietävät, olen sitten jatkuvan tarkkailun alla.
Onko terapiasta tuntunut jo olevan apua? Millainen terapia se on?

Juuri tuota samaa itsekin ajattelen, että ei minulla ole sanoja selittää tätä niin että kukaan ymmärtäisi, en olisi itsekään ymmärtänyt vielä vuosi sitten jos olisin pelkän taudinkuvan lukenut. Pelkään myös, että muut eivät tajua tämän olevan sairaus vaan luulevat näiden ajatuksien olevan osa persoonaani tai vain itse kehitetty ongelma jolla haen huomiota.

Olen toistaiseksi käynyt vasta ns. puheterapiassa, sillä en aluksi tajunnut kärsiväni pakkoajatuksista, luulin olevani sekoamassa tms jonka takia hakeuduin psykoterapeutin juttusille. Olen käynyt siellä n. 5 kertaa ja on siitä sen verran ollut apua että sain hieman selkoa tilanteestani. Ahdistavat ajatukset eivät ole merkittävästi vähentyneet, mutta ahdistus on hieman lieventynyt. Puheterapiasta ei kuitenkaan ole kuitenkaan pitkällä tähtäimellä apua koska siinä asioita vain "pyöritellään".

OCD-ammattilaiselle on tarkoitukseni hakeutua ja se terapia on käsitykseni mukaan kognitiivista. En vain tiedä miten pääsisin sinne, maksavat hirveästi ja tk:n kautta tuntuu olevan mahdoton päästä jonojen takia...

Olen yrittänyt välttää puhumista kenellekään harva ymmärtää. Minulla ongelma on loputon tarkastelu(levyt ovet..tulipalopelko), masennustaipuvaisuus ja sitoutumispelko(työ, ostot etc) päättämättömyys. Ystäväni jolle kerroin sanoivat että lopeta ettei mene pahemmaksi ja et voi olla tosissas.

Muutokset hirvittää minua oli sitten reissu tai muu.

Hyvä olisi toisaalta keskustella mutta mutta...olen onnistunut peittämään asian hyvin mutta stressaan töihin menoa ja tarvin paljon aikaa aamuun. :(
Harva uskoo jos sanon ongelmani ääneen.

Ja oireet häviävät jos en ole stressaantunut mutta kierre alkaa hormonikierron masentuneisuudesta tai jos joudun tarkistamaan levyt kun kukaan muu ei ole kotona. Ja toisinaan myöhästyn töistä sen takia. Ja vältän asioita töissä jossa joudun huolehtimaan rahasta tai kuka laittaa ovet viimeisenä lukkoon..

Hitsi näin kun kirjoittaa kuulostaa pahalta. :( Onko muilla samaa..

Silloin, kun en enää kestänyt sairauttani ja aloitin hoidot, niin kerroin äidilleni ja isälleni. Äitini joutui sulattelemaan ajatusta pitempään ja hänestä on tullut sen jälkeen suojeleva minua kohtaan, joka ei tunnu kivalta. Koska se tuntuu, että hän näkee minut minun sairauteni kautta.

Isäni otti asian hyvin ja siinä ei ollut mitään ihmeempää.

Kerroin myös parhaalle ystävälleni ja hän hyväksyi sen mutkitta.
Muille ystävilleni kerroin myöhemmin, mutta kaikki ottivat sen todella hyvin.

Sisarelleni ja veljelleni kerroin, kun tauti todettiin, mutta eivät uskoneet. Luulivat vain, että kyse on ns. teini draamasta.
Tänä vuonna tuli puhetta psykiatriasta ja mainitsin, että silloin kun itse vielä kävin, niin... Ja veljeni hämmästyneenä kysyi, että miksi minä nyt psykiatrilla olen käynyt. Kerroin hänelle uudelleen, sen mitä kerroin 5 vuotta sitten. Nytten hän otti sen tosissaan. Hän oli vähän aikaa hämmentynyt, mutta hyväksyi asian.
Hänen vaimonsa tokaisi "Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset tekevät noita pakko liikkeitä.". Itse en alkanut luennoimaan asiasta, koska ymmärrän, että mielentilasairaudet saattavat joillekkin tuntua järjettömiltä.
Muutenkin veljeni vaimo on suorapuheinen, mutta ei tarkota sanomisillaan pahaa.


Minua helpotti suuresti vanhemmille kertominen, koska olin vihdoin päässyt hoitoon ja halusin asian vain pöydälle, koska muuten en olisi jaksanut enää pitkään pyristellä omineni.

Muille kertoessani en ole niinkään välittänyt mitä he sanovat asiasta, koska olen aina luottanut, että he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Ja voin onnellisena sanoa, että olin oikeassa heidän suhteen.


Reaktioissa olen saanut suurimmaksi osaksi hyvää reaktioita. Ainoa vähän negatiivinen reaktio tuli äidiltä ja negatiivisuus siinä on tuo suojeleminen.
Hän ei tee sitä koko ajan, mutta jos jotain pahaa tapahtuu, niin hän on heti huolissaan olenko ottanut lääkkeeni jne.
Mutta sinänsä sen ymmärtää, koska olen hänen lapsensa.