Aiemmin luulin, että runous on taidetta, mutta yliopiston kurssilla tulin hieman toiseen käsitykseen. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tai negatiivisuutta runoja kohtaan, vaikka olenkin proosaihmisiä (luen ja kirjoitan). Huomasin, että runousoppi(tiede) on täynnä lukuisia sääntöjä ja koodeja, joilla tulkitaan, onko teksti runoutta vai ei. Esimerkiksi itselleni aivan selkeä proosa onkin runoutta, kun siinä on joku pilkku väärässä paikassa tai siinä esiintyy toistoa. Tai joku riimi ei olekaan runo, koska siinä on liikaa tarinallisuutta eikä se sisällä ristiriitoja.
Olen ymmälläni.
Olen ymmälläni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko lukenut hesarissa vähän aikaa sitten, lauantai 12.10. Kulttuuri,
Juhani Karilan Lauantaiesseen
Pelkään, että taide ei muuta minua
Siinä on mielestäni hyvin kirjoitettu esille kaikki.
Sanotaanhan niinkin, että
kirjoittaminen on matematiikkaa.
Olihan siinä Karilas esseessä taiteen "ylistystä".
Ponttilini oli se, että kun toisaalta julistetaan, että runous on vapaata, niin sitten se onkin säädeltyä, todella matematiikkaa. Mutta toki kaikista opeista ei pidä opiksi ottaa.
Kaikenlaisia asioja voi luokitella tieteen keinoin. Jos vaikkapa kerrostaloasuntoja kuvailtaisiin pelkästään "ihan kiva" tai "kaamee kämppä" -tyylisillä luonnehdinnoilla, olisi asunnonetsijän otettava itse lähemmin selvää kustakin asunnosta, millainen se tarkemmin ottaen on. Sen sijaan kuvaukset, joissa käytetään termejä "3h k" tai "parvekkeellinen yksiö", avautuvat jo helpommin ja asunnonetsijän on helppo ohittaa sellaiset asunnot, jotka eivät hänelle sovellu.
Runoja voi myös kuvailla "kivaksi" tai "toivottamaksi tuubaksi", mutta hieman tarkemman käsityksen saa, mikäli kerrotaan runon olevan "runomitassa", "riimitelty" tai "vapaamuotoinen". Taidetta kuvaileva tiede kuulostaa välillä aika ärsyttävältä, mutta on sillä myös ihan käytännöllisiäkin tarkoituksia.
Enemmän hämmennystä kai herättää edelleen kysymys, missä määrin tiede on runoutta.
Voipi olla, mutta olen nyt kuitenkin runouskurssilla.