Vaikuttaako nuorena todettu masennus ja masennuslääkkeiden syöminen lapsen adoptiomahdollisuuteen?
Nykyään en siis lääkkeitä enää syö ja masennuskin ohi.
Nykyään en siis lääkkeitä enää syö ja masennuskin ohi.
Kriteerit?
Nasti
81506
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tämä on kysymys, joka sinun tulee esittää itsellesi. Vaikuttaako se? Onko olemassa riski, että sairastut uudestaan ja tuleva lapsesi kärsii siitä?
Näitä asioita jokaisen adoption hakijan ja toki myös biologista lasta suunnittelevien tulisi miettiä: Olenko kykenevä huolehtimaan lapsesta? Onko minulla riittävästi energiaa jaettavaksi lapselle hänen koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajaksi?
Edellinen puhui ihan asiaa, mutta kuitenkin mielestäni aika mustavalkoisesti. Kyllä, pitää miettiä haluaako lapsen ja onko siihen valmis panostamaan. Myös se, että pitää itsestään huolta on tavallaan vanhemman velvollisuus lapsilleen.
Mutta silti, ei kukaan voi tietää sairastuuko tulevaisuudessa. Sitä paitsi "vuoristorata" kuuluu elämään sekin. Jokainen kasvattaa lastaan ja elää elämäänsä omalla tempperamentillään ja persoonallaan. Jos sinun persoonaasi kuuluu silloin tällöin alakuloisuus, se tuskin on lapselle kovin "haitallista". Voit tietenkin miettiä tapoja joilla asiaa selittää lapselle, jottein hänelle tule tunnetta, että on jotenkin syyllinen äidin huonoon oloon.
> ei kukaan voi tietää sairastuuko tulevaisuudessa.
Ei tietenkään. Mutta jos selvä riski on olemassa, ei sitä tulisi ottaa lapsen puolesta.
Asia on mielestäni aika selkeä. Sanottakoon sitä nyt sitten mustavalkoisuudeksi. Varsinkin kun kyse on mielenterveyshäiriöistä, on aivan oikein pohtia mahdolliset riskit lävitse.
Itse on mieheni kanssa asiaa tarkoin harkinnut ja tiedän jaksavani, siitä ei ole kyse.
Mutta tuleeko jossain vaiheessa "paperisodassa" tästä ongelma? Siis voivatko katsoa etten ole sopiva adoptiovanhemmaksi nuoruuden masennukseni takia. Voiko homma siis tyssätä siihen?
> Siis voivatko katsoa etten ole sopiva
> adoptiovanhemmaksi nuoruuden masennukseni
> takia.
En usko. Tietysti jos masennuksesi oli itsetuhoista tai erityisen pitkäkestoista, niin silloin tuota saatetaan käydä tarkemmin läpi neuvonnassa. Tärkeintä kuitenkin on, että tunnet itse olevasi kunnossa.
Adoptiovanhempien kriteerit ovat aivan kohtuuttomat. Ikäerovaatimukset, ala- ja ylärajat ovat liian tiukat. Kun mietitään, millaisissa olosuhteissa Suomessa lapsia kasvatetaan ei voi kun ihmetellä, mitä ihmeen erikoisuuksia nämä adoptolapset ovat kun lähes kuuta taivaalta tavoitellaan. Realismia pitäisi olla mukana ja maalaisjärkeä.
Mitäköhän ihmeellistä ikärajoituksista on?? Minusta 25 alarajaksi on aivan ok. Jos 40-45 vuotias voi adoptoida vauvan on se minusta jo aika korkea ikä. Henk.koht voisin kuvitella sen olevan tiukempikin.
Me kuulimme mieheni kanssa aika ilkeitä kannannottoja ikäerostamme (17v) kun olisimme halunneet adoptiolasta. Kärsimme kuitenkin ihan oikeasti lapsettomuudesta. Onneksi lapsettomuusklinikat hoitivat kuitenkin vielä yli 40 vuotiaita, niin meilläkin oli mahdollisuus vanhemmuuteen, ja hyvin on pärjätty. Olisi tähän vielä yksi adoptoitukin lapsi mahtunut..