tuossa tuo nyt on kokonaisuudessaan.. ka jaksotettuna ;)... rakentelin sen siihen..
kiva jos joku tuon tuosta arvostelis...
Maailma raollaan.
Yllätyin kun kipu kesti vain pienen hetken. Hyvä että edes ehdin tajuta sitä. Se kulki kuin sähköisku läpi kehon. Ensin en enää tuntenut varpaitani, sitten tunto hävisi kokonaan jaloista. Kesti muutamia sekunteja ja tunto katosi koko vartalosta. Tuntui kun olisi vain leijunut. Välinpitämättömyys vyöryi ylleni. Ajatukset eivät pysyneet aisoissa. Kaipuu edesmenneeseen maailmaan kesti vain hetken ja mieleni valtasi muistot. Pieni kissanpentu vilahti mielessäni. Kisuni jota taisin rakastaa ainoana asiana maailmassa. Ja se taisi rakastaa minua. Perhe ja ystävät.. Heitä ei ollut. Ei ainakaan sanan perimmäisessä merkityksessä. Mieleen tulivat hetket jolloin makasin sammumis pisteessä lumihangessa vuodattamassa kyyneleitä elämän kurjuudelle. Minun elämäni. Se ei ollut kovin pitkä ja ei erityisen mieleenpainuva.
Oli erikoista nähdä oma ruumiinsa vain lojumassa hietikossa. Hiekka värjäytyi hitaasti punaiseksi. Hiukseni olivat tahmaisen näköiset. Inhottavaa miten likaisilta ne näyttivät. Kasvoni olivat kuitenkin niin rauhalliset. Ensimmäistä kertaa näin itseni kauniina. Pienet pisamat poskipäilläni ja silmälasit vinossa. Iho näytti lumen valkoiselta. Jokaisen pitäisi nähdä itsensä kauniina edes kerran elämässään. Minä en nähnyt.
Jossain vaiheessa huomasin valon väistyvän ympäriltäni ja tilalle tuli ahdistava pimeys. En tiedä miten leijuin pimeydessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä odotukselta. En tiedä mitä odotin. Mutta olin jotenkin varma että tämä ei ollut määränpääni. Oli edessä vielä jotain. Ajatukseni alkoivat kokoontua ja huomasin ottaneeni lopullisen harppauksen. Olin Eloton, delannut, heittänyt veivini, raato, ruumis, haamu… Jotain sellaista mitä jokainen tulee joskus olemaan. Tämänkö ihminen koki ensimmäisenä, jätettyään taakseen kehonsa. Vai oliko ahdistava pimeys itsemurhan tehneiden itse oikeus.
Jostain synkkyyden nurkasta alkoi hohtaa ”valoa”. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se valaisi sielun ja antoi täydellisen turvallisuuden tunteen. Mitä lähemmäs pääsin sitä onnellisemmaksi tulin. Lyhyen elämäni aikana en ollut koskaan löytänyt kotia tai turvallista paikkaa, jossa olisin saattanut rentouttaa jännittyneet lihakseni ja vain huokaista onnen tunteesta . Tämä olisi ollut se paikka. ”Valo”. Mitään tavallista valoa se ei ollut. En löytänyt sen arvolle sopivaa nimeä. Se hiveli mieltä. Kutitti lempeästi, sai kylmät väreet kulkemaan ”selkäpiitä” pitkin. Kukaan ei voinut kokea eläessään mitään näin ihanaa. Meitä kaikkia siis odotti ehkä jotain hyvää maallisen elämän jälkeen. Valo oli ympäröinyt minut kokonaan. Sieluni imi iloa ja energiaa itseensä. Sain takaisin elämän haluni. Edes rakkaus ei lyönyt vertoja tälle tunteelle. Henkeni vuodatti kyyneleitä.
Vaalea hahmo piirtyi vierelleni. Se katsoi minua surullisesti. ” Sinä et saa jäädä tänne. Sinun täytyy tulla minun mukaani. Minun täytyy näyttää sinulle myös toinen tie. Sitten voit valita ”valon” joksi sinä sitä kutsut ja toisen tien väliltä.” olento sanoi. Se oli varmasti joskus ollut ihminen mutta sen mielessä ei varmasti liikkunut yhtään itserakkauden tahrimaa ajatusta. ” Minä valitsen tämän tien. Toinen tie ei voi tarjota mitään parempaa. Tänne minä jään.” Sanoin ja nautin autuuden tunteesta. Olento lähti leijumaan poispäin valosta ja lähdin tahtomattani sen perään. ” Pysähdy huusin. En halua tulla. ” Mutta epätoivoni ei auttanut. Lähestyimme pimeyttä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa kuin se jonka koin kun irrottauduin kehostani. Menimme sisään jykevän kallion suuaukosta. Sellaisen kuvan ainakin sain. Tulimme suureen luolaan jossa oli paljon eri suuaukkoja. Yhdestä hohti punaista valoa jonka pystyi aistimaan himona. Jäisen sinertävä valo tuli luolan perältä pienestä luolasta. Sitä katsoessa mielen virtasi kauhea kyynisyys ja viha. Näytti siltä kuin jokainen käytävä kuvasti eri luonteenpiirteitä. ” Täällä näkee jokaisen tunteen ja luonteen piirteen seuraukset. Esimerkiksi kateuden aiheuttamat murhat, rakkauden tuloksena syntyneet lapset ja ahneuden aiheuttamat nälkävuodet. ” hahmo sanoi. ” Olen ihan ymmälläni. Kuka sinä oikein olet? Mitä me teemme täällä? Minä todellakin haluan palata takaisin. ” kysyin. Olennon silmät kuvastivat ymmärtäväisyyttä. Oli erikoista että sen kasvonpiirteistä ei saanut selville tunteita. Vain silmät muuttuivat. ” Olen se joka vartioi sinua kun olit maallisessa elämässä. Yritin suojella sinua. Mutta ei minullakaan ole lupaa puuttua kaikkeen. Te ihmiset lopulta teette omat päätöksenne. Me suojelusenkelit, joiksi te meitä kutsutte, vain yritämme hienovaraisesti ohjailla elämäänne. Minä en onnistunut työssäni kovinkaan hyvin. Olen siitä hyvin pahoillani. Ja siksi olemme täällä. Sinä olet harvinainen. Hyvin onnekas. Saat toisen tilaisuuden. Jos vain haluat tarttua siihen. Saat jatkaa siitä mihin elämäsi jäi, mutta uusin silmin. Tulimme tänne katsomaan elämän monia eri puolia. . Näet elämän valoisimpia ja synkimpiä asioita. Minua voit kutsua Logitechiksi. Logi vain näin lyhyesti. Ymmärrätkö mitä sinulle kerroin?” Logigsi itseään kutsuva kysyi. ” En. Minä en todellakaan ymmärrä. Miksi haluaisin takaisin? Haluan valoon. Se on hyvä. En halua mitään muuta. ” Logi siveli utuisen näköisiä hiuksiaan. ” Tätä minä pelkäsin. Sinun olisi pitänyt tulla suoraan tänne piirteiden verkkoon. Valossa on huonojakin puolia. Olet siellä hyvin kauan ennen kuin pääset etenemään minun tasolleni. Ja vielä ylemmäs. Teidän ihmisten ajassa puhutaan tuhansista vuosista ja pahimmassa tapauksessa miljoonista. Valossa olet yksin ajatustesi kanssa. Ensimmäiset tuhat vuotta ovat autuaita, mutta sitten alkaa pakosti ajatella mitä muualla tapahtuu. Alkaa välittää. Se on todella uuvuttavaa, kun ei voi tehdä mitään. Ja yritä ymmärtää, että jos palaat elämääsi sinulla on hyvin erityinen tehtävä. Kerrot elämän tärkeydestä ja miten jokainen hetki pitää elää todellakin täysillä . Sinä tulet tuomaan paljon lohtua. Sinulla on ollut harvoja edeltäjiä, mutta he ovat tuoneet paljon lisäaikaa ihmisten elämään. Tule nyt” Katsoin kun Logi lähti kulkemaan yhtä pienimmistä luolaa kohti. ” Mihin me menemme?” Hän ei vastannut mitään.
Huomasin että ympärillemme hahmottui pieni maalaiskylä Mongoliassa. Pieni poika kantoi sylissään isoa laatikkoa joka pursusi erilaisista kankaista. Hän kantoi laatikon räihnäisen kaupan viereen. Siinä poika yritti kaupata lakanoita ja huiveja satunaisille ohikulkijoille. Seisoimme varmasti kolme tuntia toisella puolella katua, mutta poika ei luovuttanut. Jokaisen ihmisen tullessa kohdalle hän alkoi kehua kankaiden erinomaisuutta ja värejä. Lopulta jo illan hämärtyessä Länsimaisen näköinen mies sattui paikalle ja osti säälistä kaksi huivia ja lakanan. ” Tuolla raha määrällä poika elättää siskonsa ja isoäitinsä muutamanpäivän ajan. Tosin hyvin niukasti mutta kuitenkin. Tiedätkö mistä piirteestä me puhumme? ” Katselin liikuttuneena poikaa. ” Sitkeydestä.” Sanoin. En jaksanut kuin vain ihailla pojan kärsivällisyyttä. Varmasti myös pelko nälännäkemisestä oli auttanut kestämään ja yrittämään. Jatkoimme matkaa.
Keksiaikaisiin vaatteisiin pukeutunut mies makasi lepotuolissaan. Iso viinipikari vieressään ja nainen hieromassa hartioitaan. Naisen kasvoilta kuvastui pelko ja inho. Mies oli varmasti elänyt parempiakin vuosia. Vatsa oli kasvanut ja punaisesta parrasta roikkui edellisen aterian tähteitä.
” Kuka hän on ” ihmettelin. ”Hän on Leopold II, Belgian kuningas. Mies joka murhautti miljoonia afrikkalaisia 1800-luvun puolivälistä eteenpäin. Mies oli jo entuustaan rikas, mutta ahneus ajoi hänet karmeisiin tekoihin . Hän hallitsi Afrikassa Kongoa. Kongossa oli tuohon aikaan paljon kumipuita jotka olivat suuressa arvossa juuri sen tuottaman kumin ansioita. Leopold orjuutti paikallisia asukkaita hyvin raa’alla tavalla. Jos mies ei esimerkiksi kerännyt tiettyä päivän kumikiintiötä saatettiin koko hänen perheeltään katkaista oikea käsi. Yleistä oli myös tottelemattomien työntekijöiden kiduttaminen ja tappaminen. Kaikki tapahtumat olivat kuninkaan tiedossa. 1900-luvun alussa miestä alettiin vaatia tilille teoistaan, mutta hän ehti kuolla ennen rangaistustaan. Miljoonat ihmiset kuolivat yhden miehen ahneuden takia. ” Logi sanoi ja saatoin myös huomata hänen kiihtyneen mielentilansa. ” Ja tämänkö jälkeen minun pitäisi palata takaisin. Itserakkaiden ihmisten pariin. Miten voin tuntea olevani ylpeä ihmisenä. ” ” Minä olenkin näyttämässä sinulle täällä elämän monia puolia. ”
Palasimme takaisin luolaan. ” Näyttäisitkö minulle jotain kaunista. ” Logi katsoi minua arvoituksellinen ilme silmissään. ” Kauneus on katsojan silmissä. Mutta voinhan minä sinulle jotain näyttää. Muistan erään pienen tytön joka rakasti kissaansa yli kaiken.” Ympärillemme ilmestyi pieni idyllinen puutarha maaseudun keskeltä. Pilvet rakentelivat satuja taivaalla ja omena puu kukki talonseinustalla. Tunsin tämän paikan. Pieni musta kissa kapusi puunrunkoa pitkin kohti pahaa aavistamatonta lintua. – Et sinä sitä kiinni saa. Kuulin punatukkaisen tytön sanovan. Ajattelin juuri samaa. Et tosiaankaan saanut sitä lintua Wiivi. Hymy nousi huulilleni kun kissa taiteili oksalla ja sen ote oli livetä. Ojensin vaistonvaraisesti käteni estääkseni sitä putoamasta maahan. Onneksi tyttö ehti väliin. Lintukin lensi jo korkealla kissan tavoittamattomissa. Logi katseli minua. Hänen täytyi nähdä miten kyyneleet valuivat poskilleni. Tyttö silitteli pientä kissaa ja laski sen maahan. Se lähti jolkottamaan takaisin puuta kohti. – Senkin pikku kettu. Tyttö tokaisi ja tunsin varmasti saman kuin tuo lapsi. Pieni sävähdys sydämessäni kertoi rakkaudesta tuota olentoa kohtaan. ” Tämä on kaunista. Mutta tiedätkö mitä Wiiville kävi? Olikohan se seuravana päivänä kun isä tuli humalapäissään kotiin ja jätti ”vahingossa” pennun pään oven väliin. Kaikkea rakkautta seuraa suuri pettymys. ” ” Mutta sinähän rakastat vieläkin tuota kissaa? Rakkaus ei katoa mihinkään vaikka se kohde häviäisikin.” Logi sanoi ja näin myötätuntoa hänen katseessaan. ” Kiitos, että sain nähdä tämän ennen ”valoon” menemistä. ” Sanoi ja loin haikeita katseita Wiiviin. ”
Monien kokemusten jälkeen tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Voimat olivat lopussa. En jaksanut enää nähdä yhtään elämän kolhimaa ihmistä. Oli vaikeaa kuvitella mitä seurasi itserakkaudesta, kateudesta, omistautumisesta ja välinpitämättömyydestä. Jokainen meistä syyllistyy niihin. On vain niin vaikea edes aavista niiden seurauksia. ” Haluan näyttää sinulle vielä yhden asian. Toivon, että se saisi sinut edes harkitsemaan paluuta. ” Loin Logiin väsyneen katseen.
Musta hiuksinen poika istui sillan kaiteella kirjoittamassa kirjettä. Kuun sirppi paistoi pilvettömältä taivaalta. Tuuli puhalsi kylmästi lännestä ja kuljetti mukanaan pilviä peittämään jo valmiiksi heikkoa valoa. Poika kirjoitti sotkuisella käsialalla. Kädet olivat punertuneet kylmyydestä. Oli tulossa talvi. Oli ihme kun ei satanut lunta. Kirje näytti hyvin lyhyeltä, mutta siinä taisi lukea koko pojan ajatus maailman. Hän laskeutui alas kaiteelta ja pisti kiven paperin päälle. Kapusi takaisin takaisin ruosteiselle palkille . Alhaalla vaahtosi musta joki. Ennen kuin ehdin tehdä mitään poika oli hypännyt ahdin kitaan. Ikiajoiksi. Hänen pieni ruumiinsa paiskautui teräviä kiviä päin ja saatoin kuvitella veden värjäytyvän punaiseksi. ” Lue se. ” Logi sanoi ja osoitti kirjettä. Kyykistyin maata kohti. .- Ei ole mitään syytä miksi jäisin. Kaikki muutkin ovat menneet. Kaikken kauniin päälle laskeutuivat verhot. Sadan vuoden jälkeen ruusut ovat hautautuneet alle jään. ” Tuo ei ole totta. Miksi et auttanut häntä?” kysyin. ” Tuota ei ole vielä tapahtunut. Sinun tehtäväsi on palata ja auttaa häntä. Näyttää maailman kauniitkin puolet. Vaikka niitä joutuisikin etsimään mitä eriskummallisimmista paikoista. Niin kuin kerroin meillä on rajoitetut voimat. ” Logitech sanoi ja palasimme luolaan. ” Työni tulee olemaan valtava. En millään voi auttaa maailman jokaista eksynyttä sielua. Ja ” valo ”. Sinne minä halua” Huomasin kuitenkin epävarman äänensävyni. ” Sinun ei kuulukaan auttaa kaikkia. Vain niitä jotka sattuvat kohdalle. Ja minä tulen olemaan apunasi. Ja mitä ”valoon” tulee ehdit olla siellä aivan liian kauan. ” Hän sanoi ja otti käteni käteensä. ” Entä sinä. En voi nähdä sinua. Olet minulle tuki. Kaikki. Lupaatko olla vierelläni. ” Logi katsoi minua ja saatoin kuvitella hänen hymyilevän. ” Niinhän minä sanoin. Tulen aina olemaan tässä. Silittämässä hiuksiasi vaikealla hetkellä. Ja jotta jaksaisit uskoa elämän hyvyyteen jätän sinulle muistot tästä kaikesta. Sulje nyt silmäsi. Tunnet pienen kivun kulkevan lävitsesi. Mutta ei ole mitään pelättävää.” Nyökkäsin ja henkäisin syvään ja suljin silmäni.
Makasin hiekassa. Hämähäkki kiipesi nenän päälläni ja kiljaisin. Ponnahdin seisomaan ja aloin ravistella vaatteitani. Ase lojui maassa koskemattomana. Aloin nauraa hysteerisesti. Elämä oli vasta raollaan edessäni mutta lupasin itselleni ottaa selvää sen sisällöstä. Rakastin elämistä. Siksi minä olin täällä. Elämässä. Niin kuin sinäkin.
.pieni.punainen.pelle. louhelta.
Niin…
Niin pieni, niini viaton.
Niin kaunis, niin heikko.
Niin nuori, niin väsynyt.
Niin aikaisin, niin kauas.
Niin lopullista, niin väistämätöntä.
Sinä lähdit lapseni.
.pieni.punainen.pelle.
Elementtini
Se sokaisee ja jäädyttää. Se saa minut ajattelemaan. Kun se ensimmäisiä kertoja laskeutuu tunnen liikuttuvani. Jotkut inhoavat sitä ja heti sen ensihetkistä odottavat sen tuhoutumista. Minä rakastan sitä. Onneksi kohta saan taas nähdä sen. Maistella sitä kielelläni ja ajatella maailman kulkua. Lumi.
.pieni.puneinen.pelle.
”He”
Heitä on varmasti joka paikassa. Nyt tässä vierelläni. Varmasti myös sinun. Olen yrittänyt jutella heille. Harvoin saan vastauksen. joskus en jaksa edes uskoa heidän olemassa oloonsa. Mutta silloin kun kaikki on särkynyt ja on vain kylmää tyhjyyttä, tunnen käden hiuksissani. He ovat täällä niitä hetkiä varten. Ohjaamassa meitä takaisin lämpöön ja valoon. He ovat niin tärkeitä ja arvokkaita että heille ei voi antaa nimeä.
.pieni.punainen.pelle.
Näkeminen
Jokaisen pitäisi edes kerran elämässään nähdä itsensä kauniina. Nähdä itsensä täydellisenä. Vain kerran. Itserakkaatkin näkevät itsessään paljon virheitä. Minä en koskaan nähnyt itsessäni mitään kaunista. Siksi minua ei enää ole.
.pieni.punainen.pelle.
kiva jos joku tuon tuosta arvostelis...
Maailma raollaan.
Yllätyin kun kipu kesti vain pienen hetken. Hyvä että edes ehdin tajuta sitä. Se kulki kuin sähköisku läpi kehon. Ensin en enää tuntenut varpaitani, sitten tunto hävisi kokonaan jaloista. Kesti muutamia sekunteja ja tunto katosi koko vartalosta. Tuntui kun olisi vain leijunut. Välinpitämättömyys vyöryi ylleni. Ajatukset eivät pysyneet aisoissa. Kaipuu edesmenneeseen maailmaan kesti vain hetken ja mieleni valtasi muistot. Pieni kissanpentu vilahti mielessäni. Kisuni jota taisin rakastaa ainoana asiana maailmassa. Ja se taisi rakastaa minua. Perhe ja ystävät.. Heitä ei ollut. Ei ainakaan sanan perimmäisessä merkityksessä. Mieleen tulivat hetket jolloin makasin sammumis pisteessä lumihangessa vuodattamassa kyyneleitä elämän kurjuudelle. Minun elämäni. Se ei ollut kovin pitkä ja ei erityisen mieleenpainuva.
Oli erikoista nähdä oma ruumiinsa vain lojumassa hietikossa. Hiekka värjäytyi hitaasti punaiseksi. Hiukseni olivat tahmaisen näköiset. Inhottavaa miten likaisilta ne näyttivät. Kasvoni olivat kuitenkin niin rauhalliset. Ensimmäistä kertaa näin itseni kauniina. Pienet pisamat poskipäilläni ja silmälasit vinossa. Iho näytti lumen valkoiselta. Jokaisen pitäisi nähdä itsensä kauniina edes kerran elämässään. Minä en nähnyt.
Jossain vaiheessa huomasin valon väistyvän ympäriltäni ja tilalle tuli ahdistava pimeys. En tiedä miten leijuin pimeydessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä odotukselta. En tiedä mitä odotin. Mutta olin jotenkin varma että tämä ei ollut määränpääni. Oli edessä vielä jotain. Ajatukseni alkoivat kokoontua ja huomasin ottaneeni lopullisen harppauksen. Olin Eloton, delannut, heittänyt veivini, raato, ruumis, haamu… Jotain sellaista mitä jokainen tulee joskus olemaan. Tämänkö ihminen koki ensimmäisenä, jätettyään taakseen kehonsa. Vai oliko ahdistava pimeys itsemurhan tehneiden itse oikeus.
Jostain synkkyyden nurkasta alkoi hohtaa ”valoa”. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se valaisi sielun ja antoi täydellisen turvallisuuden tunteen. Mitä lähemmäs pääsin sitä onnellisemmaksi tulin. Lyhyen elämäni aikana en ollut koskaan löytänyt kotia tai turvallista paikkaa, jossa olisin saattanut rentouttaa jännittyneet lihakseni ja vain huokaista onnen tunteesta . Tämä olisi ollut se paikka. ”Valo”. Mitään tavallista valoa se ei ollut. En löytänyt sen arvolle sopivaa nimeä. Se hiveli mieltä. Kutitti lempeästi, sai kylmät väreet kulkemaan ”selkäpiitä” pitkin. Kukaan ei voinut kokea eläessään mitään näin ihanaa. Meitä kaikkia siis odotti ehkä jotain hyvää maallisen elämän jälkeen. Valo oli ympäröinyt minut kokonaan. Sieluni imi iloa ja energiaa itseensä. Sain takaisin elämän haluni. Edes rakkaus ei lyönyt vertoja tälle tunteelle. Henkeni vuodatti kyyneleitä.
Vaalea hahmo piirtyi vierelleni. Se katsoi minua surullisesti. ” Sinä et saa jäädä tänne. Sinun täytyy tulla minun mukaani. Minun täytyy näyttää sinulle myös toinen tie. Sitten voit valita ”valon” joksi sinä sitä kutsut ja toisen tien väliltä.” olento sanoi. Se oli varmasti joskus ollut ihminen mutta sen mielessä ei varmasti liikkunut yhtään itserakkauden tahrimaa ajatusta. ” Minä valitsen tämän tien. Toinen tie ei voi tarjota mitään parempaa. Tänne minä jään.” Sanoin ja nautin autuuden tunteesta. Olento lähti leijumaan poispäin valosta ja lähdin tahtomattani sen perään. ” Pysähdy huusin. En halua tulla. ” Mutta epätoivoni ei auttanut. Lähestyimme pimeyttä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa kuin se jonka koin kun irrottauduin kehostani. Menimme sisään jykevän kallion suuaukosta. Sellaisen kuvan ainakin sain. Tulimme suureen luolaan jossa oli paljon eri suuaukkoja. Yhdestä hohti punaista valoa jonka pystyi aistimaan himona. Jäisen sinertävä valo tuli luolan perältä pienestä luolasta. Sitä katsoessa mielen virtasi kauhea kyynisyys ja viha. Näytti siltä kuin jokainen käytävä kuvasti eri luonteenpiirteitä. ” Täällä näkee jokaisen tunteen ja luonteen piirteen seuraukset. Esimerkiksi kateuden aiheuttamat murhat, rakkauden tuloksena syntyneet lapset ja ahneuden aiheuttamat nälkävuodet. ” hahmo sanoi. ” Olen ihan ymmälläni. Kuka sinä oikein olet? Mitä me teemme täällä? Minä todellakin haluan palata takaisin. ” kysyin. Olennon silmät kuvastivat ymmärtäväisyyttä. Oli erikoista että sen kasvonpiirteistä ei saanut selville tunteita. Vain silmät muuttuivat. ” Olen se joka vartioi sinua kun olit maallisessa elämässä. Yritin suojella sinua. Mutta ei minullakaan ole lupaa puuttua kaikkeen. Te ihmiset lopulta teette omat päätöksenne. Me suojelusenkelit, joiksi te meitä kutsutte, vain yritämme hienovaraisesti ohjailla elämäänne. Minä en onnistunut työssäni kovinkaan hyvin. Olen siitä hyvin pahoillani. Ja siksi olemme täällä. Sinä olet harvinainen. Hyvin onnekas. Saat toisen tilaisuuden. Jos vain haluat tarttua siihen. Saat jatkaa siitä mihin elämäsi jäi, mutta uusin silmin. Tulimme tänne katsomaan elämän monia eri puolia. . Näet elämän valoisimpia ja synkimpiä asioita. Minua voit kutsua Logitechiksi. Logi vain näin lyhyesti. Ymmärrätkö mitä sinulle kerroin?” Logigsi itseään kutsuva kysyi. ” En. Minä en todellakaan ymmärrä. Miksi haluaisin takaisin? Haluan valoon. Se on hyvä. En halua mitään muuta. ” Logi siveli utuisen näköisiä hiuksiaan. ” Tätä minä pelkäsin. Sinun olisi pitänyt tulla suoraan tänne piirteiden verkkoon. Valossa on huonojakin puolia. Olet siellä hyvin kauan ennen kuin pääset etenemään minun tasolleni. Ja vielä ylemmäs. Teidän ihmisten ajassa puhutaan tuhansista vuosista ja pahimmassa tapauksessa miljoonista. Valossa olet yksin ajatustesi kanssa. Ensimmäiset tuhat vuotta ovat autuaita, mutta sitten alkaa pakosti ajatella mitä muualla tapahtuu. Alkaa välittää. Se on todella uuvuttavaa, kun ei voi tehdä mitään. Ja yritä ymmärtää, että jos palaat elämääsi sinulla on hyvin erityinen tehtävä. Kerrot elämän tärkeydestä ja miten jokainen hetki pitää elää todellakin täysillä . Sinä tulet tuomaan paljon lohtua. Sinulla on ollut harvoja edeltäjiä, mutta he ovat tuoneet paljon lisäaikaa ihmisten elämään. Tule nyt” Katsoin kun Logi lähti kulkemaan yhtä pienimmistä luolaa kohti. ” Mihin me menemme?” Hän ei vastannut mitään.
Huomasin että ympärillemme hahmottui pieni maalaiskylä Mongoliassa. Pieni poika kantoi sylissään isoa laatikkoa joka pursusi erilaisista kankaista. Hän kantoi laatikon räihnäisen kaupan viereen. Siinä poika yritti kaupata lakanoita ja huiveja satunaisille ohikulkijoille. Seisoimme varmasti kolme tuntia toisella puolella katua, mutta poika ei luovuttanut. Jokaisen ihmisen tullessa kohdalle hän alkoi kehua kankaiden erinomaisuutta ja värejä. Lopulta jo illan hämärtyessä Länsimaisen näköinen mies sattui paikalle ja osti säälistä kaksi huivia ja lakanan. ” Tuolla raha määrällä poika elättää siskonsa ja isoäitinsä muutamanpäivän ajan. Tosin hyvin niukasti mutta kuitenkin. Tiedätkö mistä piirteestä me puhumme? ” Katselin liikuttuneena poikaa. ” Sitkeydestä.” Sanoin. En jaksanut kuin vain ihailla pojan kärsivällisyyttä. Varmasti myös pelko nälännäkemisestä oli auttanut kestämään ja yrittämään. Jatkoimme matkaa.
Keksiaikaisiin vaatteisiin pukeutunut mies makasi lepotuolissaan. Iso viinipikari vieressään ja nainen hieromassa hartioitaan. Naisen kasvoilta kuvastui pelko ja inho. Mies oli varmasti elänyt parempiakin vuosia. Vatsa oli kasvanut ja punaisesta parrasta roikkui edellisen aterian tähteitä.
” Kuka hän on ” ihmettelin. ”Hän on Leopold II, Belgian kuningas. Mies joka murhautti miljoonia afrikkalaisia 1800-luvun puolivälistä eteenpäin. Mies oli jo entuustaan rikas, mutta ahneus ajoi hänet karmeisiin tekoihin . Hän hallitsi Afrikassa Kongoa. Kongossa oli tuohon aikaan paljon kumipuita jotka olivat suuressa arvossa juuri sen tuottaman kumin ansioita. Leopold orjuutti paikallisia asukkaita hyvin raa’alla tavalla. Jos mies ei esimerkiksi kerännyt tiettyä päivän kumikiintiötä saatettiin koko hänen perheeltään katkaista oikea käsi. Yleistä oli myös tottelemattomien työntekijöiden kiduttaminen ja tappaminen. Kaikki tapahtumat olivat kuninkaan tiedossa. 1900-luvun alussa miestä alettiin vaatia tilille teoistaan, mutta hän ehti kuolla ennen rangaistustaan. Miljoonat ihmiset kuolivat yhden miehen ahneuden takia. ” Logi sanoi ja saatoin myös huomata hänen kiihtyneen mielentilansa. ” Ja tämänkö jälkeen minun pitäisi palata takaisin. Itserakkaiden ihmisten pariin. Miten voin tuntea olevani ylpeä ihmisenä. ” ” Minä olenkin näyttämässä sinulle täällä elämän monia puolia. ”
Palasimme takaisin luolaan. ” Näyttäisitkö minulle jotain kaunista. ” Logi katsoi minua arvoituksellinen ilme silmissään. ” Kauneus on katsojan silmissä. Mutta voinhan minä sinulle jotain näyttää. Muistan erään pienen tytön joka rakasti kissaansa yli kaiken.” Ympärillemme ilmestyi pieni idyllinen puutarha maaseudun keskeltä. Pilvet rakentelivat satuja taivaalla ja omena puu kukki talonseinustalla. Tunsin tämän paikan. Pieni musta kissa kapusi puunrunkoa pitkin kohti pahaa aavistamatonta lintua. – Et sinä sitä kiinni saa. Kuulin punatukkaisen tytön sanovan. Ajattelin juuri samaa. Et tosiaankaan saanut sitä lintua Wiivi. Hymy nousi huulilleni kun kissa taiteili oksalla ja sen ote oli livetä. Ojensin vaistonvaraisesti käteni estääkseni sitä putoamasta maahan. Onneksi tyttö ehti väliin. Lintukin lensi jo korkealla kissan tavoittamattomissa. Logi katseli minua. Hänen täytyi nähdä miten kyyneleet valuivat poskilleni. Tyttö silitteli pientä kissaa ja laski sen maahan. Se lähti jolkottamaan takaisin puuta kohti. – Senkin pikku kettu. Tyttö tokaisi ja tunsin varmasti saman kuin tuo lapsi. Pieni sävähdys sydämessäni kertoi rakkaudesta tuota olentoa kohtaan. ” Tämä on kaunista. Mutta tiedätkö mitä Wiiville kävi? Olikohan se seuravana päivänä kun isä tuli humalapäissään kotiin ja jätti ”vahingossa” pennun pään oven väliin. Kaikkea rakkautta seuraa suuri pettymys. ” ” Mutta sinähän rakastat vieläkin tuota kissaa? Rakkaus ei katoa mihinkään vaikka se kohde häviäisikin.” Logi sanoi ja näin myötätuntoa hänen katseessaan. ” Kiitos, että sain nähdä tämän ennen ”valoon” menemistä. ” Sanoi ja loin haikeita katseita Wiiviin. ”
Monien kokemusten jälkeen tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Voimat olivat lopussa. En jaksanut enää nähdä yhtään elämän kolhimaa ihmistä. Oli vaikeaa kuvitella mitä seurasi itserakkaudesta, kateudesta, omistautumisesta ja välinpitämättömyydestä. Jokainen meistä syyllistyy niihin. On vain niin vaikea edes aavista niiden seurauksia. ” Haluan näyttää sinulle vielä yhden asian. Toivon, että se saisi sinut edes harkitsemaan paluuta. ” Loin Logiin väsyneen katseen.
Musta hiuksinen poika istui sillan kaiteella kirjoittamassa kirjettä. Kuun sirppi paistoi pilvettömältä taivaalta. Tuuli puhalsi kylmästi lännestä ja kuljetti mukanaan pilviä peittämään jo valmiiksi heikkoa valoa. Poika kirjoitti sotkuisella käsialalla. Kädet olivat punertuneet kylmyydestä. Oli tulossa talvi. Oli ihme kun ei satanut lunta. Kirje näytti hyvin lyhyeltä, mutta siinä taisi lukea koko pojan ajatus maailman. Hän laskeutui alas kaiteelta ja pisti kiven paperin päälle. Kapusi takaisin takaisin ruosteiselle palkille . Alhaalla vaahtosi musta joki. Ennen kuin ehdin tehdä mitään poika oli hypännyt ahdin kitaan. Ikiajoiksi. Hänen pieni ruumiinsa paiskautui teräviä kiviä päin ja saatoin kuvitella veden värjäytyvän punaiseksi. ” Lue se. ” Logi sanoi ja osoitti kirjettä. Kyykistyin maata kohti. .- Ei ole mitään syytä miksi jäisin. Kaikki muutkin ovat menneet. Kaikken kauniin päälle laskeutuivat verhot. Sadan vuoden jälkeen ruusut ovat hautautuneet alle jään. ” Tuo ei ole totta. Miksi et auttanut häntä?” kysyin. ” Tuota ei ole vielä tapahtunut. Sinun tehtäväsi on palata ja auttaa häntä. Näyttää maailman kauniitkin puolet. Vaikka niitä joutuisikin etsimään mitä eriskummallisimmista paikoista. Niin kuin kerroin meillä on rajoitetut voimat. ” Logitech sanoi ja palasimme luolaan. ” Työni tulee olemaan valtava. En millään voi auttaa maailman jokaista eksynyttä sielua. Ja ” valo ”. Sinne minä halua” Huomasin kuitenkin epävarman äänensävyni. ” Sinun ei kuulukaan auttaa kaikkia. Vain niitä jotka sattuvat kohdalle. Ja minä tulen olemaan apunasi. Ja mitä ”valoon” tulee ehdit olla siellä aivan liian kauan. ” Hän sanoi ja otti käteni käteensä. ” Entä sinä. En voi nähdä sinua. Olet minulle tuki. Kaikki. Lupaatko olla vierelläni. ” Logi katsoi minua ja saatoin kuvitella hänen hymyilevän. ” Niinhän minä sanoin. Tulen aina olemaan tässä. Silittämässä hiuksiasi vaikealla hetkellä. Ja jotta jaksaisit uskoa elämän hyvyyteen jätän sinulle muistot tästä kaikesta. Sulje nyt silmäsi. Tunnet pienen kivun kulkevan lävitsesi. Mutta ei ole mitään pelättävää.” Nyökkäsin ja henkäisin syvään ja suljin silmäni.
Makasin hiekassa. Hämähäkki kiipesi nenän päälläni ja kiljaisin. Ponnahdin seisomaan ja aloin ravistella vaatteitani. Ase lojui maassa koskemattomana. Aloin nauraa hysteerisesti. Elämä oli vasta raollaan edessäni mutta lupasin itselleni ottaa selvää sen sisällöstä. Rakastin elämistä. Siksi minä olin täällä. Elämässä. Niin kuin sinäkin.
.pieni.punainen.pelle. louhelta.
Niin…
Niin pieni, niini viaton.
Niin kaunis, niin heikko.
Niin nuori, niin väsynyt.
Niin aikaisin, niin kauas.
Niin lopullista, niin väistämätöntä.
Sinä lähdit lapseni.
.pieni.punainen.pelle.
Elementtini
Se sokaisee ja jäädyttää. Se saa minut ajattelemaan. Kun se ensimmäisiä kertoja laskeutuu tunnen liikuttuvani. Jotkut inhoavat sitä ja heti sen ensihetkistä odottavat sen tuhoutumista. Minä rakastan sitä. Onneksi kohta saan taas nähdä sen. Maistella sitä kielelläni ja ajatella maailman kulkua. Lumi.
.pieni.puneinen.pelle.
”He”
Heitä on varmasti joka paikassa. Nyt tässä vierelläni. Varmasti myös sinun. Olen yrittänyt jutella heille. Harvoin saan vastauksen. joskus en jaksa edes uskoa heidän olemassa oloonsa. Mutta silloin kun kaikki on särkynyt ja on vain kylmää tyhjyyttä, tunnen käden hiuksissani. He ovat täällä niitä hetkiä varten. Ohjaamassa meitä takaisin lämpöön ja valoon. He ovat niin tärkeitä ja arvokkaita että heille ei voi antaa nimeä.
.pieni.punainen.pelle.
Näkeminen
Jokaisen pitäisi edes kerran elämässään nähdä itsensä kauniina. Nähdä itsensä täydellisenä. Vain kerran. Itserakkaatkin näkevät itsessään paljon virheitä. Minä en koskaan nähnyt itsessäni mitään kaunista. Siksi minua ei enää ole.
.pieni.punainen.pelle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinussahan on kirjoittajan ainesta!
Kerrassaan hienoa tekstiä vaikkakin tämä kohta pisti vähän silmään:
Ensimmäistä kertaa näin itseni kauniina...
...Jokaisen pitäisi nähdä itsensä kauniina edes kerran elämässään. Minä en nähnyt.
Pieni ristiriita? Tarkoituksellinen kenties? Se vain pisti hiukan silmään, ei sillä että siinä olisi mitään pahaa, että sitä pitäisi muuttaa...
Ei se on hyvä juuri noin ja tässä mietinkin, miksi edes pohdin tällaisia asioita? ehkä siksi että olen tylsistymäisilläni...