Tuolla Gummerus & muut kustantajat - narussa nimim. Ruokajuoma sanoi vähän tylysti, mutta pohdintaaanin taannoisen kommentin jälkeen (jonka mukaan täällä keskustellaan useammin julkaisemisesta kuin kirjoittamisesta) tuli minullakin mieleen jo aikaisemmin miettimäni ajatus, että
*** ei se julkaiseminen ole ongelma, vaan niin hyvän tekstin kirjoittaminen, että se halutaan julkaista ***
Toivoisin siis enemmän keskustelua kirjoittamisen kommervinkeistä ja tekniikoista, meille kaikille opiksi ja ojennukseksi.
Asiaan liittyen: Antti Majander sanoi viikonvaihteen koluminissaa jotakuinkin niin, että "lukekaapa niitä tekstejä, joissa kirjoittajat ovat miettineet kaikki ratkaisut itse". Se oli sarkastinen kommentti siihen, kun eräs vaikuttaja oli arvostellut kirjoittamiskoulutusta. Täällä on toisinaan tapeltu koulutuksen merkityksestä, mutta tartteeko siitä tapella, kun kerran Majander noin sanoi... luulisi hänen sanoillaan olevan painoarvoa, kun hän on kuka on... alan guru.
Eli hei, ruvetaanko oikein urakalla puhumaan hyvän tekstin tuottamisesta sen sijaan, että mietittäisiin, miten ylitettäisiin se julma kustannuskynnys. ja minne kannattaisi ja kuinka monesti ja millaisella saattellaa lähettää oma kässäri. Kustannuskynnyksen ylittäminen voi nimittäin olla mukava jälkiseuraus siitä, että miettii ensin hyvän tekstin tuottamista.
Aloitan vaikka tällaisella ikuisuusongelmalla:
Olen kirjoittanut kehutun novellikokoelman, mutta nyt on työn alla romaani. Ja tuntuupa todella vaikealta pitää pitkä tarina hyppysissään ja rakenne timminä. Oletteko kokeneet samaa - luultavasti olette - ja millaisia ratkaisuja olette itse keksineet (Majanderin hengessä ihan itte :D ) tai muualta lukeneet/kuulleet? Kävin eräänä kesänä Oriveden opissa, mutta siellä ei rakennekysymyksen juurikaan paneuduttu; romaanissa oli niin paljon mietittävää ilman sitäkin.
*** ei se julkaiseminen ole ongelma, vaan niin hyvän tekstin kirjoittaminen, että se halutaan julkaista ***
Toivoisin siis enemmän keskustelua kirjoittamisen kommervinkeistä ja tekniikoista, meille kaikille opiksi ja ojennukseksi.
Asiaan liittyen: Antti Majander sanoi viikonvaihteen koluminissaa jotakuinkin niin, että "lukekaapa niitä tekstejä, joissa kirjoittajat ovat miettineet kaikki ratkaisut itse". Se oli sarkastinen kommentti siihen, kun eräs vaikuttaja oli arvostellut kirjoittamiskoulutusta. Täällä on toisinaan tapeltu koulutuksen merkityksestä, mutta tartteeko siitä tapella, kun kerran Majander noin sanoi... luulisi hänen sanoillaan olevan painoarvoa, kun hän on kuka on... alan guru.
Eli hei, ruvetaanko oikein urakalla puhumaan hyvän tekstin tuottamisesta sen sijaan, että mietittäisiin, miten ylitettäisiin se julma kustannuskynnys. ja minne kannattaisi ja kuinka monesti ja millaisella saattellaa lähettää oma kässäri. Kustannuskynnyksen ylittäminen voi nimittäin olla mukava jälkiseuraus siitä, että miettii ensin hyvän tekstin tuottamista.
Aloitan vaikka tällaisella ikuisuusongelmalla:
Olen kirjoittanut kehutun novellikokoelman, mutta nyt on työn alla romaani. Ja tuntuupa todella vaikealta pitää pitkä tarina hyppysissään ja rakenne timminä. Oletteko kokeneet samaa - luultavasti olette - ja millaisia ratkaisuja olette itse keksineet (Majanderin hengessä ihan itte :D ) tai muualta lukeneet/kuulleet? Kävin eräänä kesänä Oriveden opissa, mutta siellä ei rakennekysymyksen juurikaan paneuduttu; romaanissa oli niin paljon mietittävää ilman sitäkin.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Tiedän tunteen. Olen itsekin siirtynyt novellista pitempään tarinaan. Yksi julkaistu, toinen odottaa ottajaa :)
Olen Oriveden opistoa käynyt, kuten myös JYU:n avoimen yliopiston Kirjoittajakoulutusta. Koulutus antaa näkemystä monipuolisista kirjoittamisen lajeista, aina voi oppia.
Heitän tähän pari mielestäni hyvää vinkkiä Remekseltä, vaikkei hän muuten suosikkini ole.
http://ilkkaremes.wordpress.com/tarinan-anatomia/
http://ilkkaremes.wordpress.com/ideasta-kansien-valiin/
Sitten hyvin pelkistetty, monipuolinen ja opettava opus.
http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2011/09/doubtfire-aiotko-kirjoittaa-romaanin.html
Olen myös käynyt parikin Oriveden opiston kurssia. Minulle jäi niistä mieleen päällimmäiseksi ohjeeksi, että kirjoita, kirjoita mitä vaan ja kirjoita kaiken aikaa. Lisäksi tuossa aiemmat kommentoijat toivat esiin yksityiskohtien kuvaamisen. Hyvä juttu ei tarvitse kovin paljon yksityiskohtia vaan lukija saa antaa vallan omalle mielikuvitukselleen. Mielestäni niiden runsauteen panostettiin hieman liikaa orivetisessä opetuksessa. Toki kirjoittamalla oppii kirjoittamaan ja yksityiskohtien hahmottamisella luomaan kirjan henkilöille ulottuvuuksia.
Se mitä kursseilta puuttui oli todellakin rakenteen suunnittelu. Olisin itse kaivannut myös teknistä ohjausta enkä pelkästään jatkuvaa sanojen suoltamista ja yksityiskohtien kirjoittamista.
Itse kirjoitan usein sitä mitä sylki suuhun tuo, mutta mielestäni jouhevasti etenevän proosan tuottaminen vaatii synopsiksen, joka on aluksi kohtalaisen tarkka. Tuosta poikkeaminen tapahtuu sitten kun tarinalle alkaa syntyä lihaa luiden ympärille. Sitä mukaa on syytä synopsiksen tarkentamiseen ja laajentamiseen. Ideoita syntyy lisää kirjoittaessa.
Joku viittasi tuossa henkilögallerian yksityiskohtien "kortistointiin". Se on hyvä ajatus etenkin jos kirjoitat harvakseltaan. Yksityiskohdat tahtovat välillä unohtua ja niiden tarkistaminen pitää olla helppoa. Lisäksi tuo ikätekijä on merkittävä kuvatessa kunkin osallisuutta tarinan tapahtumiin etenkin jos aikajakso tapahtumille on pitkä.
Itse en ainakaan muista kertomukseni yksityiskohtia ja tarkistaminen tulee sitä vaikeammaksi mitä pidempi juttu on kasassa.
" Se mitä kursseilta puuttui oli todellakin rakenteen suunnittelu. Olisin itse kaivannut myös teknistä ohjausta enkä pelkästään jatkuvaa sanojen suoltamista ja yksityiskohtien kirjoittamista. "
Helsingin Työväenopistossa on kirjoittamiskursseja pilvinpimein, luova kirjoittaminen, kannattaa kirjoittajan aina katsoa sen vetäjän nimi ja sitten myös sitä luovaa kirjoittamista.
jos siinä on draama mainittu niin kannattaa mennä. Tällaisella draama -kurssilla aikoinaan
silmäni niinsanotusti avautuivat,
kun tämä ohjaaja tempaisi
draaman kaari
liitutaululle,
niin se oli sitten sitä !
Kiitos hänelle suuresti vielä näin jälkikäteen !
Puhut paljon, mutta asiaa :) Olen myös lopen kyllästynyt palstalle jatkuvasti popsahteleviin ketjuihin: Millainen on hyvä saatekirje? Kuinka usein kustannustoimittajat lukevat tekstejä? Onko tämä vakiohylsy? jne... Ei siinä mitään, nämä ovat päivänpolttavia kysymyksiä juuri kässärinsä lähettäneille tai lähettäville, mutta niissä missataan pointti - eli se kirjoittaminen.
Oma asennoitumiseni kirjoittamiseeni on (pöllitty Stephen Kingiltä) lue paljon, kirjoita paljon. Mitä enemmän lukee, ahmii ja imee sisäänsä vaikutteita, ilmaisutapoja ja jännityksen luomisen taitoja, sitä paremmat valmiudet saa omalle kirjoittamiselleen. Loput tulee (kuten kaikissa lajeissa) toiston ja harjoittelun kautta. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmin se sujuu - ainakin teknisesti. Samalla oma silmä harjaantuu havaitsemaan omat perisyntinsä, maneerinsa ja heikkoutensa.
Romaanin rakenteeseen onkin sitten vaikeampi vastata mitään. Kuten sanoit, pitkässä tekstissä juonen jouheva kulku, tekstin dynaamisuus ja lukijalle syötettävien "odotushorisonttien" oikeanlainen järjestely on äärimmäisen vaikeaa saada natsaamaan kohdilleen. Itse kirjoitan tapahtumat nopeasti auki - eli paljas juoni paperille, ja sitten kirjoitan lihaa luiden ympärille. Lopuksi on helpompi poistaa joitain osia, lisäillä niiden tilalle uusia tai sitten vain yksinkertaisesti hioa lukuja parempaan kuosiin.
Omaa kirjoittamistani leimaa episodimaisuus, jossa erilliset kohtaukset seuraavat toisiaan. Yritän kuitenkin hahmottaa koko ajan, mitkä tapahtuvat linkittyvät yhteen niin, että kun kaikki on kirjoitettu, on tekstistä muodostunut yhtenäinen piiri, joka nivoo irtonaiset langanpäät yhteen. Onnistunko siinä? En tiedä? Joskus tuntuu, että kyllä, mutta toisinaan kaikki tuntuu levähtävän pöydälle kuin maito kaatuneesta lasista.
Oma episodimainen kirjoittamistyylini antaa mielestäni yhden hyvän edun. Voin milloin tahansa hyppiä eri kohtauksien välillä. Jos tekee mieli kirjoittaa toimintaa, voin kirjoittaa toimintakohtauksen, joka sijoittuu jonnekin kirjan väliin - tai vaihtoehtoisesti voin kirjoittaa jotain humoristista tai romanttista. Mielestäni on mielekkäämpää kirjoitella eri tyylisiä kohtauksia eri henkilöhahmojen näkökulmasta, kuin joka ilta jatkaa samaa kohtausta ja juonenkulkua eteenpäin.
Itse kysyisin, kuinka paljon Teille kirjassa merkitsevät henkilöhamot ja heidän kiinnostavuutensa suhteessa tarinaan ja juoneen? Ovatko henkilöhamot ja heidän väliset konfliktinsa mielenkiintoisempia lukea kuin itse tarina ja ratkaisu?
Itselläni on myös Massin tapainen peruskuvio eli kirjoitan ns. kohtauksia (treatment, luku), koska näen tapahtumat elokuvamaisina. Tärkeää on, että lukujen välillä on selkeä rytmi (siirtymät), joka vie lukijan mennessään.
Minulla pitää aluksi olla perusjuoni ja sen koukku, vaikka se matkalla muuntuisikin. Sitten tulevat henkilöt mukaa.Tuossa vaiheessa kirjoitan eräänlaisen raakasynopsiksen.
Henkilöhahmoja ja juonta ei voi mielestäni erottaa, niiden pitää olla kuin paita ja peppu. Henkilöhahmot ovat tosin minulle vaikea elementti.
Miljöö on tärkeä, itse käytän useimmiten todellisia, joskus hieman muunneltuina.
Olennainen myös: pitää lukea paljon ja monenlaista lajia.
Aika järjestelmällinen olen minäkin. Tekniikka on periaatteessa sama kuin muissakin kirjoitustöissäni eli hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Otsikoin luvut ja järjestelen niitä koko kirjoitusprosessin ajan. Siirtymät ovat tosiaan hyvin tärkeitä, samoin erilaisten tunnelmien vuorottelu. Jokaisella kappaleella pitää olla kärki niin kuin lehtijutullakin. Jos en keksi mitään muuta järkevää tekemistä, hion ilmaisua ja yksityiskohtia. Kirjoitan Massin tavoin eri kohtauksia sekaisin fiilisten mukaan.
Olen lukenut käsikirjoitusoppaita, niiden anti liittyy mielestäni nimenomaan kokonaisuuden hallitsemiseen ja itsekritiikin kehittämiseen. Henkilöhahmotyypeistä / niiden käsittelemisestä ja muotoilusta oli muistaakseni hyvin kirjoitettu kirjassa Elokuvan runousoppi. Koetin ostaa tuota kirjaa omaksikin, mutta se on kaikkialta loppu.
Hienoja kommentteja!
Mitä tulee henkilöhahmoihin vs. juoni, niin asia saattaa olla kuten - olikohan juurikin Gummeruksen kilpailun esittelyssä - tyylin vs. juonen osalta-, että meillä on erilaisia vahvuuksia. Jos yhdellä on lahjana vetävä tyyli, voi toinen olla taitava juonenlaatija ja kolmas luontehikkaiden henkilöhahmojen luoja. Heikompia osa-alueitaan voi toki kehittää, ja pitääkin, mutta toisaalta voi myös panostaa siihen, mitä osaa. Varsinkin dekkareissa juonenkulku on tärkeä, eivät niinkään henkilöt (toivottavasti ei kukaan tähän nyt tartu, tämä on joskus kuulemani kärjistys).
Tuo episodimaisuus, jota moni narussa hehkuttaa, on itsellänikin käytössä, vaikken ole asiaa ajatellut. Eli kiitos huomiosta. Taas opittiin jotain, mikä ehkä auttaa jatkossa, kun tiedostan asian. Episodimaisuus, tarinan jäntehikäs ja sisällökäs eteenpäinmeno, on itselleni yhtä tärkeää kuin näyttää teillekin olevan, ja se, että jokaisessa episodissa tosiaan on se juju; oma aloitus, keskikohta ja lopetus, eli draaman kaari.
mitä se kaari mittaa?
Kun kuulen sanan kaari, tulee mieleen kaari, jolla on pituus ja korkeus - ja symmetrinen kaari, kuin keihäänheitossa.
Kaaren pituus on sanojen määrä.
Kaaren korkeus on ... ??
Onko kaaren korkein kohta yhtä kaukana alusta kuin lopusta?
Jos käsite draaman kaari ei ole tuttu, niin googlaa kuvahaulla.
kyllä se sen verran tuttu on ;-)
ennen postaamistani tein juuri noin ja muutamia kuvia löytyi ... mutta mutta
silti nuo kysymykset heitin, koska itse laittaisin tärkeimmän kohdan huipulle, korkeimmalle kohdalle.
Freytagin käyrässä se loppuratkaisu (= mun mielestä tärkein) on kaaren laskupuolella.
Hmm. Eli laittaisit loppuratkaisun keskellekö? Sehän on yksi dramaturginen ratkaisu sekin.
"Dramaturginen" on muuten sana, joka tarttui korvaani erään kirjailijan puheesta. Se tuli itselleni romaanin kirjoittamisessa uutena, kun yleensähän dramaturgia kai viittaa elokuvaan tai näytelmään. Osaako joku valaista, mitä dramaturginen suunnittelu tai dramaturgian suunnittelu oikeasti tarkoittaa kirjallisuudessa?
loppuratkaisu saa olla lopussa mutta mun pitää kuvitella symmetrisen kaaren tilalle jotain aivan muuta :-)
..
. .
.
------- .
----
---
. .
.
. .
piirtämäni kuva sensuroitiin ...
no. Yksi vaihtoehto on se etten käytä/puhu "draaman kaaresta" vaan jostakin muusta kaaresta.
Harvassa on ne kirjat ja elokuvat, joissa kokisin että jännityksen huippukohta on tuossa D-pisteessä, jossa aikaa on vielä puolet jäljellä.
http://erikoistumisopinnot2012heli.blogspot.fi/2012/09/elamyksen-markkinointi-verkossa.html
Jos esimerkiksi proosakässärin teksti käsikirjoitetaan draamaksi, vaikkapa näytelmäksi tai elokuvaksi, se on dramatisointia.
Itselleni proosa sinänsä voi olla draama, jos kirja esim. kertoo tragedian, niin mielestäni se on draama sinänsä (traaginen).
jo kerännyt 2 miinusta ;-)
He, ja sitten vielä yritetään herätellä keskustelua ;-)
Sulla onkin varmaan paljon annettavaa tähän keskusteluun?
että tyhmiä kysymyksiä ei saa tehdä, asiantuntijat vaan keskenään juttelee, niinkö?
Minä kyllä ymmärrän tuon draaman kaari -pohdinnan enkä pidä sitä huonona puheenaiheena. Kaiken saa kyseenalaistaa ja tuon linkin takana oi aiheesta lisää.
Palstaa myös parantaisin, kun koitetttais kestää eikä aina alettais miinustaa ja arvostella, varsinkaan jos ei toinen tee sen enempää kuin sanoo jotain (miinustajan mielestä) näsäviisasta tai (miinustajan mielestä) asian vierestä. Kun ei se välttämättä ede ole näsäviisasta tai asian vierestä :)
Juu, Elokuvan runousoppia on hyvä opus myös kirjoittamiseen.
Juuri noin Trejko. En ota nookkaani, vaikka kirjoitan dekkareita, mutta juonenpunomistaito on kaalissakun taas henkilöhahmojen luomisessa petrattavaa ja niin, että heitä ei aina suoraan kuvailla, vaan että he toiminnallaan ja käyttäytymisellään osoittavat, millaisia ovat. Mutta helppoa se ei ole.
Monissa kirjoissa ongelmana on huono draama eli kirjailija ei saa tunnepuolta välitettyä lukijalle eli ongelmia on samaistumisessa. Olenkin miettinyt että onko herkkyys ja empatiakyky kirjailijalle suuri vahvuus? Voisiko psykopaatti kirjoittaa hyvän kirjan? Onko psykopaatista jokainen kirja huono tai tylsä?
Tämä keskustelu on mielenkiintoinen koska emmehän me taida tietää mikä tekstissämme tai kirjoituksissamme on väärin ja epähuomiossa saatamme rohkaista jotakin toista käyttämään huonoa tyyliä ja tekniikkaa. Ja toki, kaikesta saa keskustella. Kaikesta pitää keskustella. En vain tiedä mihin tämä keskustelu vie. :)
Itse tiedustelisin vielä millaista muistiinpanotekniikkaa käytätte yksityiskohtien muistamiseen. Minusta ainakin on ärsyttävää selailla sivuja ja etsiä minkälaiset hiukset nyt sillä Sallalla taas olikaan jne. Olen käyttänyt ihan muistivihkoa ja kynää myös mutta kun niissä etukäteen mietityissä yksityiskohdissa on niin vaikeaa pysyä... Jotenkin se teksti vie mukanaan ja moni detalji unohtuu tai vaihtuu. Ja soppahan on sitten valmis. Vinkkejä?
Draama ei ole pelkkää tunnepuolta, vaan sitä, että
1) kuten Outsider tuolla alempana sanoo - kirjoittaja paljastaa ja pihtaa niin, että jännite säilyy. Kyse ei ole pelkästään dekkarista, vaan muustakin kirjallisuudesta, jossa kerrotaan tarina. Tai ainakin minun proosatarinassani on olennaista, miten ja milloin asiat paljastuvat.
2) että asiat kerrotaan niin että jännitys kohoaa eikä latistu. Esimerkiksi palstalla aiemmin mainittu leikkaaminen voi olla yksi tekniikka. Päätetään luku yllättävään kohokohtaan, mutta seuraava luku alkaakin jostain aivan muualta, ja aiempaan kohokohtaan palataan myöhemmin ja taas - jos mahdollista - tavalla, joka ei ole ennalta-arvattavissa. Leikkaamisen sijaan myös muuten kertomalla asiat jännitystä kasvattavassa järjestyksessä ja tavalla tekee draamaa.
En ole oikein tyytyväinen noihin selityksiini, mutta nyt on kiire töitten kanssa joten en ehdi miettiä ja muotoilla. Mutta tuo mielestäni liittyy juuri siihen dramaturgiaan, josta kirjailijatuttavani puhui. En nimittäin ole Outsiderin kanssa samaa mieltä, että se liittyisi pelkästään proosan dramatoimiseen näytelmäksi, vaan kyse on tässä yhteydessä proosan itsensä sisäisestä dramaturgiasta.
Noista henkilöhahmojen ominaisuuksista. Kliseeväite on kai se, että henkilöt pitää tuntea niin hyvin, että tietää heistä kaiken eikä edes tarvi muistella. Mutta jos sinä et muista Sallan tukanväriä, voiko olla niin, että se ei edes ole tairnan kannalta olennainen juttu? Tsehovin pyssystä käytiin taannoin riita, mutta itse olen sitä mieltä, että jos tukanvärillä tai nenän koolla ei ole merkitystä, luon henkilöhahmolle profiilia ja kiinostavuutta mieluummin sellaisilla ominaisuuksilla, joilla ON väliä tarinan kannalta. Mutta se se taitaa ollakin vaikeaa!
Tre: noinhan minä myös sanoin, siitä draamasta :)
"Itselleni proosa sinänsä voi olla draama, jos kirja esim. kertoo tragedian, niin mielestäni se on draama sinänsä (traaginen)".
Oh, keskityin vain siihen alkupuolen kommentiisi, jossa kuulostit kirjallisuuden emeritusprofessorilta :D tai emerita.
Mutta tämä dramaturgiahärdelli juurikin panee miettimään, miten vähän me täällä palstalla tiedämme kirjoittamisen tekniikoista. Aiakin minä. Jos vaiva on yleisempi, niin ehkä sekin vaikuttaa keskustelun kustannuskynnyspainotukseen. Kun ei tiedetä sitä vertaa, että osattaisiin edes puhua ;)
Minä teen keskeisistä henkilöistä henkilötietokortit heti kirjoittamisen alussa: Korttiin kirjoitan nimen, syntymävuoden, pituuden, silmien ja hiusten värin ja ruumiin muodon (hoikka, tukeva, lihava), ja siinä se.
Kaikkia noita tietoja ei aina tarvita itse kirjoittamisessa, esim. hiusten tai silmien väriä ei välttämättä tarvitse mainita, mutta tuo syntymäaika on minusta tärkeä, koska koko ajan pitää olla tietoinen minkä ikäinen henkilöhahmo on. Jos tarinassa viitataan 20 vuotta vanhoihin tapahtumiin, pitää tietää tarkalleen, kuinka vanha hahmo oli tuolloin.
Muuten ei auta kuin selailla. Jos unohtaa minkä merkkisellä ja värisellä autolla joku henkilö ajaa, niin sitten pitää selailla tekstiä taaksepäin. Kuten monilla muillakin, minä käytän sisällysluetteloa ja jokainen episodi on otsikoitu tapahtumia kuvaavasti. Kun episodeja (lukuja) on kertynyt yli 50, on helpompaa löytää ja siirtyä niihin sisällysluettelon kautta. Selailu on p:stä.
Niin ja sellainen asia on minusta tärkeä, että jos jollain hahmolla on silmälasit, viikset tai esim. pälvikalju, on se mainittava heti hahmoa ensikertaa esiteltäessä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin puolessa välissä kirjaa (kun on jo itse muodostanut kuvan hahmosta päässään), saada tietää, että tyypillä onkin koko parta ja viikset. Silloin koko illuusio hahmosta murentuu. Muutenkin kannattaa ehkä jättää kuvailussa paljon lukijan itsensä varaan. On parempi kertoa esim., että miehen kasvot näyttivät siltä, kuin hän olisi pudonnut puusta ja osunut matkalla jokaiseen oksaan kasvoillaan, kuin että alkaa kuvailla jokaista lommoa ja kyhmyä naamassa...
Niinpä Massi, kun aina muistaisi sen, että näytä, älä selitä.
Minä vaan selailen tekstiä edestakaisin (varsinkin kun kirjoitan juonellisia tarinoita), että tekstissä on logiikka ja tapahtumat ja luvut oikeassa järjestyksessä, kun pihtaa ja paljastaa asioita.
Sitten pidän sisällysluetteloja luvuista/kohtauksista, jossa luvun nimi kertoo oleellisen, mitä luvussa tapahtuu, se auttaa kokonaisuuksien jäsentämisessä.
Haluan myös osallistua tähän kirjoittamisjuttuun, vaikka minullahan on ollut pelkkää taukoa tämä vuosi 2013 tähän saakka ainakin. Niinpäniin. Tauko saattaa olla hyväksi. Ties mitä seuraavaksi.
Mutta asiaan, keräsin muutaman mielestäni tärkeän jo kirjoitetuista ylläolevista:
” Päätetään luku yllättävään kohokohtaan, mutta seuraava luku alkaakin jostain aivan muualta, ja aiempaan kohokohtaan palataan myöhemmin ja taas - jos mahdollista - tavalla, joka ei ole ennalta-arvattavissa. ”
ja ” henkilöt pitää tuntea niin hyvin, että tietää heistä kaiken eikä edes tarvi muistella.”
ja vielä joku laittoi:
” Minä teen keskeisistä henkilöistä henkilötietokortit heti kirjoittamisen alussa: Korttiin kirjoitan nimen, syntymävuoden, pituuden, silmien ja hiusten värin ja ruumiin muodon (hoikka, tukeva, lihava), ja siinä se. - Kaikkia noita tietoja ei aina tarvita itse kirjoittamisessa, ”
Ihan ykköseksi minulle on osoittautunut tuo henkilögalleria. Minä kun olen sellainen ns. flow-kirjoittaja. Eli aina kun joku henkilöhahmo tupsahtelee jostakin ties mistä uumenista kirjoittaessani, niin minun on hänelle kerättävä arkistooni elämäkerta. Siis juuri nämä ylitse muiden eliksiiriset hahmot, jotka ykskaks päättääkin olla sen tarinan kunkkuja ja syrjäyttää suvereenisti joitakin minun luomiani. Jotka siis olen laittanut treatmenttiin saakka vaikkapa jo hyvinkin täsmällisiin paikkoihin. Niin eiköstäpä vain tule taas joku outo tyyppi sinkauttamaan tarinani uuteen näkökulmaan. Helvata! Kirjoituttaa itsensä tekstiini. Juu. Ei sitä heti voi roskakoriin paperipallukassa sinkasta, ei. Kestettävä on. Jos en tiedä tällaisen tarinaani puikkivan päsmärin elämästä, niin eipä se kirjoittaminen sujuvasti suju eteenpäin ennen kuin olen tutustunut häneen paremmin.
Elikkäs, nämä
kirjoittamisen taustatyöt, yllättävät kohokohdat, käänteet.
Kun olen vertaillut viimeaikaisia lukemiani suomalaisia (vähän) ja ulkolaisia kaunokirjoja, niin ulkolaisissa on useimmiten hyvin herkullisia hahmoja verrattuna suomalaisiin. Onko suomalaiset niitä tapetinvärisiä vai mistä se johtuu? Ja näissä kaunokirjateksteissä erittäin paljon yllättäviä käänteitä. Eivätkä nämä ulkolaiset jaarittele ollenkaan tarkkoja yksityiskohtia, että kalkupäätapetinvärinen. Korkeintaan, että nenärengas. Ja eivät todellakaan kerro kaikkea, vaan antavat aikaa lukijalle muodostaa omia mielikuviaan siinä lukemisen lomassa. On suvantovaiheita sekä äkkinäisen nopeita jaksoja juuri sopivasti. Sellaisesta jaksotuksesta tulee ainakin minulle lukemisen nautinto.
No, voisin laittaa tähän muutaman esimerkin ulkolaisista viimeaikoina lukemistani hyvistä, mutta en nyt laita. Kaunokirjoista siis.
Kirjoittakaa lisää näitä hyviä kirjoittamisvinkkejä.
Kivaa !
Joo, mulla on kans mielikuva, että Suomessa suositaan tekstin elävöittämistä esimerkiksi ympäristön yksityiskohdilla, vaikka minun mielestäni kiinnostavimmat asiat tapahtuvat henkilöiden väillä. Siksi kirjoitan, enkä ole sisustusarkkitehti.
Minusta tuon tyyppinen kirja, jota kuvailit, on esimerkiksi Ian McEwanin Polte. Hillittömän hauska ja hyvä romsku.
Tai siis en tiedä, mistä tuo ympäristö-näkökohta tuohon pulpahti, kun ethän sinä sellaisesta edes puhunut. Tuli vaan ilmeisesti mieleen noista henkilöiden kuvailuista... :D
..... jossakin vaiheessa tympäännyin Ian McEwanin kirjoihin, joten en olekaan lukenut tätä. Oho! tympäännyin kun tajusin, että kaikki lukevat niitä. Jumpe.
ja minun laittamani kalkupää on tietystikin siis piti olla kaljupäätapetinvärinen, ja tietysti tuo nenärengas aiheutti Sinulle tuntemuksen ympäristöstä,
eiköstä vain ?!
Hauskaa !
Kannattaa lukea Polte, vaikka kaikki muutkin olisivat sen jo lukeneet, koska se on tosi tiivis ja hyvin rakennettu kokonaisuus verrattuna esimerkiksi Lauantaihin, joka sekin tosin oli ihan hyvä opus. Varsinkin jos on "vakavan huumorin" ystävä, siis sellaisen elävän ja todellisen, kantsii lukea Polte. Lauantaissahan ei juur huumoria ollutkaan.
Tsot, tsot! :) Kyllä minusta ne ympäristön yksityiskohdatkin ovat tarpeellisia elävöittämiskeinoja. Liikaa ei saa kuvailla - muuten menee puuroksi - mutta napakoita huomiota tulee tehdä. Niistä muodostuu jonkin tilan tunnelma: tuoksuuko ilmassa sähkö? Onko lattialla leivänmuruja? Onko toimitusjohtajalla punajuurisalaattitahra paidanrintamuksella?...
Ja minusta on hauskaa, kun keskellä dialogia kuvataan toisen ajatuksia, jotka eroavat hänen puheestaan tyyliin:
Joona näytti maalaamaansa taulua ja kysyi: "Pidätkö?"
Heidi katsoi valkoista kangasta, johon oli vetäisty eri värisiä viivoja paksulla siveltimellä. Yhtäkään järkevää kuviota hän ei pystynyt taulusta erottamaan. Oliko Joona tosissaan? Hän tutkaili miehen kasvoja, mutta ei löytänyt niistä mitään pilailuun viittaavaa. "Se on hieno", hän vastasi.
"Olen työstänyt tätä kohta kolme kuulautta", Joona sanoi ylpeänä ja röyhisti rintaansa.
Heidi oli vähällä purskahtaa nauruun, mutta sai taisteltua kasvonsa pysymään vakavina. "Näyttää hyvältä. Mitä se esittää?"
En ole sanonut, ettei yksityiskohtia saisi olla ollenkaan, mutta niitä ei pidä lykätä tekstiin itsetarkoituksellisesti luomaan tunnelmaa, vaan niillä pitää olla funktio. Irrallaan tarinasta leijuva punajuurisalaatti rintamuksella ei kiinnosta ainakaan itseäni.
Näissä(kin) asioissa kannattaa tutkia sellaista kirjallisuutta, jota itse ihailee ja jonka seuraan pyrkii oman tuotantonsa tunkemaan, ja analysoida sieltä täältä, millaisissa asioissa ja miksi on haettu yksityiskohtia ympäristöstä mukaan kuvaan.
Mielestäni juuri yksityiskohtien epätarkkuus on ärsyttävää. Eli toki muistan päähenkilöiden piirteet hyvinkin mutta kyllä minulle on ongelma muistaa kaikkien sivuhenkilöiden ominaisuuksia, niitä joita olen kirjannut ja jotka olivatkin vain päässäni. Kirjoitanko siis sadan sivun jälkeen kuinka naapurin Seppo hypähteli paikalle kuin keijukainen, vai oliko Seppo vähän tukeva, vai mietinkö vain niin, kirjoitinko, plääh! Eli tuota rataa. vaikeinta on pysyä kärryillä ja eritellä omat ajatukset ja kirjoitukset. Jonkun mainitsema silmälasihuomautus oli hyvä esimerkki ja juuri tähän ongelmaan kaipaisin lisää apuvälineitä. Selaaminen puuduttaa...
Pidän kyllä ns. henkilögalleriaa mutta saatan poiketa siitä kirjoitushuumassa kun keksin jonkun hienon sivujuonen jossa Sepon pitääkin olla hoikka jne. Tuo galleria ei siis jotenkin toimi tai jää aina paitsioon kirjoittaessa. En malta välillä tehdä sitä kun päässä on hyvää juttua tulossa. :)
Väsyneenä on vaikeaa selittää.
Erikoista on, että muiden kirjoituksissa pienetkin epätarkkuudet ovat kuin tikku silmään.
Luen juuri uutuuskirjaa jossa minua häiritsee jatkuvasti oudot sanajärjestykset. Ne eivät varsinaisesti ole väärin mutta keskeyttävät keskittymiseni ja tuntuvat lapsellisilta. Lauseet ovat seuraavanlaisia (ei kirjasta, vaan keksittyjä): Mitäs tämä nyt on kun taivaalta lunta putoilee tai Nyt kyllä ovat koirat pois menneet. Verbi tai sen osa on siis lauseen lopussa. Näitä on sekä dialogissa että muussa tekstissä.
Mitä mieltä olette tällaisesta? Virhe? Tyylikeino? Murteen erityispiirre?
Yksittäisinä nuo kuulostavat jopa ihan kivoilta mutta tekstin seassa mielestäni kummallisilta. Oletteko törmänneet vastaavaan? Erityisesti olen pohtinut tuota murteen vaikutusta mutta kun kirjailija ei tietääkseni ole kirjan seudulta kotoisin. Tai käyttävätkö jotkut vanhemmat ihmiset jotain vastaavaa puheessaan? Kyseessä on kirjailijan esikoinen, joten mitään vertailukohtaa ei ole. Tunnettuus on saattanut vaikuttaa julkaisuun, mutta sitä en toki tiedä varmasti.
Kyllähän tuo sanajärjestysasia on hieman häiritsevä. Olisiko kyseessä murretyyli vai se, että osa ihmisistä vain ajattelee hieman toisessa järjestyksessä asioita. "Häjyt tuloo sieltä." vs. "Häjyt sieltä tuloo." tai "Sieltä tuloo häjyt". En tiedä, oliko tämä edes hyvä esimerkki. Yhtä kaikki, kaikissa esimerkeissä asia tulee selväksi, vaikkakin jos esimerkit olisivat pidempiä, toisissa ehkä vaikeammin. Kai se on tehokkaampaa, että vastaanottaja saa tietää heti aluksi, mitä subjekti(t) tekee?
Yksityiskohtiin otan sen verran kantaa, että omalla kohdallani yksityiskohdat sumentuvat tekstissä heti, kun en kykene kuvittelemaan jotain miljöötä tarkasti. Välillä annan sumentua tietoisesti, vaikka lukija saattaa kärsiä asiasta. Kaikkea ei pääse tarkistamaan tutkimusekonomisista syistä :-)
Tuli mieleen Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, jossa oli jotain vastaavaa rakennetta itseäni häiritsemässä.
Palaan vielä tuohon draaman kaareen, kun luin vasta nyt koko keskustelun. Eiköhän draaman kaarella yleensä tarkoiteta vanhan kunnon Aristoteleen käsitystä hyvän näytelmän rakenteesta. Edelleen useimmat Hollywood-elokuvat noudattavat tätä varsin käyttökelpoista kaaviota. Sen sijaan moderni draama pyrkii rikkomaan aristotelista.
Huippukohta on näytelmässä tai tarinassa se kohta, jolloin tapahtumat ovat edenneet siihen pisteeseen, ettei paluu alkuasetelmiin ole enää mahdollista. Se ei ole loppuratkaisu.
"Huippukohta on näytelmässä tai tarinassa se kohta, jolloin tapahtumat ovat edenneet siihen pisteeseen, ettei paluu alkuasetelmiin ole enää mahdollista. "
kuulostaa heiveröiseltä rakenteelta tuommoinen kaari so. kehno perustelu, ainakin nykyajan verisiin tarinoihin verrattuna.
Usein jo ensimmäinen murha sivulla 13 vie asiat peruuttamattomiksi.
:)))). Harmi, ettei Aristoteles elää enää, niin voisit osoittaa kritiikkisi suoraan hänelle. Alkuasetelma voi olla murha - ja onhan se tietysti peruuttamaton, totta :))), mutta sitten sitä yleensä lähdetään selvittelemään (jos puhutaan tyypillisestä arvoitusdekkarista) ja juoni alkaa kivuta kohti kliimaksia, eli huippukohtaa, jonka jälkeen aletaan valmistella loppuratkaisua. Lopussa sitten yleensä vielä pieni huippu.
Olen samaa mieltä Povari1:n kanssa. Aristoteleen käsitys on minusta edelleen oiva. ei se alun verinen murha saa olla kirjassa kohta, jonka jälkeen tapahtumat alkavat rullata vääjäämättä kohti loppua. Myös toimintaa sisältävissä kirjoissa pitää olla seesteisiä hetkiä, jotka rytmittävät actionia. Odotushorisontteja pitää luoda pitkin matkaa pitämään yllä lukijan mielenkiintoa. Kirjan taitekohta on nimenomaan se, kun takaisin ei enää voi kääntyä (esim. kohta, jossa murhaaja ja sankari ovat nousseet samaan liikkuvaan junaan).
> Lopussa sitten yleensä vielä pieni huippu.
mikäs kaari se sellainen on? ;-)
herra outokumpu pötköllään ja sitten potkaisee jalkansa ylös?
:) Justiinsa näin. Sarkasmiahan nää jutut oikeesti on, vai mitä? Aristoteleen Runousoppi on oikeasti kaikille ihan tuttu juttu ja kuuluu yleissivistykseen. Onhan? Kuuluuhan?
Turhaan te yritätte sivistää näitä jotka taidetta metrimitalla mittaavat, jos ette kerro mikä on eri tavalla siellä huipulla kuin matalammalla.
Tai eihän niille sitä tarvi kertoa - pysykööt sivistymättöminä ja vain lukijoina !
::-D
Jatkoa uutuuskirjan oudoista sanajärjestyksistä...
Jotenkin olin antanut kaiken oleellisimman ärsyttävyyden pyyhkiä ylitseni eli passiivin ylenmääräinen viljely. Jopa yksi virheellinen passiivin käyttö kirjasta löytyi mutta useimmiten vain itse tarinaa vietiin eteenpäin passiivin avulla: Sitten juotiin kahvit. Sitten mentiin ulos. Taas kahvit juotiin ja ulos mentiin.
Yksityiskohdista sanoisin että monet ulkonäköön liittyvät asiat voisi jättää pois jos niillä ei ole mitään tekemistä itse juonen kanssa. Milloin vaikkapa silmien värillä on mitään väliä lukijalle? Yksityiskohtien pitää olla sellaisia että ne muistuvat mieleen aina tarvittaessa vaikka lukijaa hiukan auttaen eli niitä ei saa olla liikaa eikä turhia mutta kuitenkin tarpeeksi kokonaiskuvan kannalta. Ihmisen koko on tärkeä mainita mielestäni.
Jostakin syystä tympäännyn liialliseen ympäristön kuvailuun. Siinä piilee liikaa ansoja lukijalle. Sadat kerrat olen kuvitellut tuvan sijaitsevan navetan oikealla puolella ja kylän kaakossa, naapuritilan pohjoisessa ja sitten tupa onkin sivulla 234 naapuritilasta vasemmalla, hirren vieressä, saunan oikealla puolella jne. Ympäristökuvailut luen sumuisena, välillä tietoisesti kirjailijan tekstin ohittaen, jos se riitelee jo kuvittelemani asian kanssa. Sitten pitää vain toivoa että loppuratkaisussa ei ole mitään tekemistä aitan sijainnin kanssa.