Mikähän ihme siinä on, kun en kykene saattamaan yhtäkään projekteistani loppuun asti, siis täysin valmiiksi ja julkaisukelpoiseen muotoon?
Innostun, kirjoitan, tarinaa syntyy niin paperilla kuin päässäni jne. Saatan jopa luoda jonkinlaisen rakenteen siitä, miten koko homma tulee menemään missäkin vaiheessa... Mutta sitten, kuitenkin, kun viikko tai kaksi tahi ehkä vain yksi surkea päivä on kulunut, lopetan kirjoittamisen kyllästymisen johdosta. Se on melkoinen ihme, sillä en ole luonteeltani mikään lyhyen juoksun pelle. Ajattelen, suunnittelen ja teen suurimman osan asioista tässä elämässä nimenomaan juuri pitkällä, en lyhyellä, tähtäimellä. Kirjoittamisen suhteen se ei kuitenkaan tunnu onnistuvan. Mistä johtuu, sitä en osaa sanoa; siksi kirjoitan tänne, Suomi24:sen ihmeellistäkin ihmeellisemmälle mutta samanaikaisesti täysin turhalle palstalle.
Ja kyllä, olen varsin tietoinen äskeisen tekstini hyvin, hyvin sekavasta luonteesta, mutta kirjoitan tätä alkoholin turruttaman ajatuksen läpi. Ei siis liene ihme eikä mikään, jos kaikessa ei ole sen suurempaa järkeä. Kunhan vain halusin avatutua. Vastatkaa jotain, jos kiinnostaa; jos ei kiinnosta vastata, saa olla hiljaa.
Innostun, kirjoitan, tarinaa syntyy niin paperilla kuin päässäni jne. Saatan jopa luoda jonkinlaisen rakenteen siitä, miten koko homma tulee menemään missäkin vaiheessa... Mutta sitten, kuitenkin, kun viikko tai kaksi tahi ehkä vain yksi surkea päivä on kulunut, lopetan kirjoittamisen kyllästymisen johdosta. Se on melkoinen ihme, sillä en ole luonteeltani mikään lyhyen juoksun pelle. Ajattelen, suunnittelen ja teen suurimman osan asioista tässä elämässä nimenomaan juuri pitkällä, en lyhyellä, tähtäimellä. Kirjoittamisen suhteen se ei kuitenkaan tunnu onnistuvan. Mistä johtuu, sitä en osaa sanoa; siksi kirjoitan tänne, Suomi24:sen ihmeellistäkin ihmeellisemmälle mutta samanaikaisesti täysin turhalle palstalle.
Ja kyllä, olen varsin tietoinen äskeisen tekstini hyvin, hyvin sekavasta luonteesta, mutta kirjoitan tätä alkoholin turruttaman ajatuksen läpi. Ei siis liene ihme eikä mikään, jos kaikessa ei ole sen suurempaa järkeä. Kunhan vain halusin avatutua. Vastatkaa jotain, jos kiinnostaa; jos ei kiinnosta vastata, saa olla hiljaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla oli aikoinaan samaa ongelmaa. Se kuitenkin ratkesi kun sain oikeasti niin pakottavan idean tarinaan, tai kässäriin siis, jota en kyennyt laskemaan kädestäni. En kerta kaikkiaan pystynyt lopettamaan sen kirjoittamista, vaikka se ajoittain tuntuikin todella puuduttavalta ja yllättävän monesti ajattelin "eikö tämä koskaan lopu?". Suorastaan hukuin siihen omaan tarinaani, sen maailmaan ja hahmoihin. Olin riivattu, voisi sanoa! Nyt tuo kässäri odottaa arvostelua Gummeruksen romaanikilpailussa.
Eli omalla kohdallani kyse oli vain siitä, etten ollut keksinyt vielä niin pakottavan loistavaa ideaa, jota olisin jaksanut työstää romaaniksi asti. Kun vihdoin sellaisen sain, en pystynyt jättämään kirjoittamista kesken vaikka se oli raskasta puuhaa. Toisaalta kirjoitin oman kässärini kesällä kun minulla oli lomaa opinnoista, eli minulla oli muutenkin mahdollista hukuttautua omaan tarinaani.
Romaanin kirjoitushan on melkoisen pitkä ja yllättävän raskas juttu. Idean tai tarinan on oltava oikeasti (ainakin minun kohdalla) todella vahva että se jaksaa kannatella kirjoittajansa prosessin loppuun asti. Toki joku todella aikaansaava ihminen varmasti pärjää pienemmälläkin motivaatiolla, mutta itse en ole erityisen pitkäjänteinen ihminen, jolloin tarinan vahvuus oli elintärkeää kirjoitusprosessissa.
Voi tämä olla yleinenkin ongelma kirjoittajilla. Ainakin minä tunnistan tämän kyllästymisen, minulla on tällä hetkellä todella monta tekstiä kesken. Mutta se että tekee loppuun asti vaatii epämukavuuden sietoa ja minusta myös uskoa itseensä. Joten ehkä et usko itseesi?
Kyllästyminenkin on tuttua minulle. Tekstiin kyllästyy, toisaalta se mitä suunnittelee ja kirjoittaa on mielestäni vain alku. Tekstin tultua ns valmiiksi siitä saa uusia ajatuksia, joten jos uskoo itseensä ja kestää epämukavuutta pitäisi voida ohittaa kyllästyminen ja tehdä loppuun.
Mutta miten oppisi tekemään loppuun, kirjoitusoppaissa usein painotetaan, että se on kehittymisen kannalta tärkeää.
Kannattaa kokeilla lyhyiden tarinoiden kirjoittamista, jotta saa selkäytimeensä hieman kokemusta valmiiksi saamisessa. Se saattaa kannustaa saattamaan valmiiksi myös pitkän tekstin.
Itse en usko vahvan idean voimaan, vaikka uskon, että se jollakin toisella voi toimia kannustimena. Ylipäätään en usko, että romaanikässäriä kirjoitetaan valmiiksi asti innostuksen voimalla, vaan sen voimalla, että paskoinakin päivinä kirjoittaa edes vähän.
Kirjoittamisen jatkamista seuraavana päivänä/seuraavalla kirjoituskerralla voi helpottaa parilla kuulemallani vinkillä. Jätetään jokin kohtaus mielenkiintoiseen vaiheeseen. Tai kuten eräs kirjailija kertoi; hän kirjoittaa aamuisin viisi ensimmäiseksi mieleen juolahtavaa sanaa, ja lähtee niiden kautta aloittamaan esim. uutta lukua.
Tuo viimeinen vinkki viittaa siihen, minkä itse olen huomannut rustatessani kasaan romaanikässäriä. Siinä on todella paljon tavaraa. Olisiko aloittaja sinulla voinut käydä niin, että olet liikkeellä liian suppealla juonella tai liian pinnalliseksi jätetyllä teeman käsittelyllä? Keksi lisää mielenkiintoisia juttuja tarinasi ympärille ja höysteeksi, mutta tietenkin niin, että ne täydentävät perustarinaa ja syventävät sitä, eivätä ole mitään irrallisia, itsetarkoituksellisia kiharoita.
Lisäys: QotD oli "kunka monta kirjaa tekee kirjailijan"-narussa sanonut näin (lainaus on vain osa kommenttiaan): "En tiedä olenko blogissa asiasta jo avautunut, mutta se työmäärä mikä tekstin luomiseen tarvitaan on aivan valtava. Nimenomaan se, että uusia ideoita saa ulos itsestään päivä toisensa jälkeen, luovuus kun ei ole mikään ikiliikkuja. Itsestäni tuntuu, että minun pitää kaikin voimin työntää sitä eteenpäin, etten vain jää kuukausiksi tai jopa vuosiksi pysähdyksiin."
Justiin tuota minäkin tarkoitin. Romaanikässärissä ei riitä yksi tai muutamakaan idea, vaan niitä pitää olla joka luvussa ja joka kohtauksessa. Jos uusia, kiinnostavia ideoita ei tule, ei ole mitä kirjoittaa ja itsekin kyllästyy kun se QotD:n sanoin jää pysähdyksiin.
Miten sitten heräteltäisiin ideoita? Miettimällä vaikka henkilöitä. Mitä kiinnostavaa he missäkin tilanteessa tekisivät, mitä yllättävää - ei ennalta-arvattavaa, miten yhden henkilön jokin teko voisi liittyä jonkin toisen henkilön touhuihin yllättävällä tavalla... esimerkit voivat olla huonoja, mutta noin minä olen koittanut saada lihaa alkuperäisen romaani-idea rungon ympärille; miettimällä henkilöitäni.
Kirjoittaminen on pitkä prosessi. Ikään kuin henkinen maraton juoksu.
Joskus tekstiä tulee sivu kaupalla ja saattaa pystyä kirjoittamaan 4-5 tuntia
yhteen soittoon. Joka päivä.
Kun taas välillä tulee henkinen uupumus, päiviä jolloin ei synny ensimmäistäkään
lausetta. Silloin ei auta muu kuin vetää henkeä ja antaa luovan puolen levätä. Ja jatkaa sitten kun on inspiraatio on palautunut. Ainakin omalla kohdallani on ollut niin.
Remes kirjoitti blogissaan että kaikista romaaninideoista ei ole romaaniksi asti. Siksi hän viettää idean kanssa pitkän aikaa (kirjoittamatta) nähdäkseen kestääkö innostus. Minä teen samoin. Ennen kuin aloin toden teolla opiskella kirjoittamista ja erityisesti käsikirjoittamista, minulla oli pari satasivuista kässäriä tehtynä joita ei pystynyt jatkamaan millään. Hahmot vain vaikenivat eivätkä puhuneet minulle enää mitään, tai kuolivat pois.
Kannattaa lukea ihan perus Hollywood-käsikirjoitusoppaita, ja opetella se kaikissa leffoissa nähty kolminäytöksinen draaman kaari kaikkine höysteineen. Hollywood-leffat on pilkottu niin idioottivarmoiksi sabluunoiksi ettei sen kanssa voi erehtyä, jokainen sivu on määritelty, missä on tapahduttava käänne jne. Sitä kun venyttää romaanin muotoon niin jo alkaa tarina vetää ja tietää missä kohtaa tarvitaan minkälaisia hahmoja.
Perussetti kolminäytöksisessä leffakässärissä on siis sivuissa laskettuna, että eka näytös on sivut 1-30, toka näytös on pisin, 30-90 sivua ja kolmas näytös 90-120 sivua (1 sivu=1 minuutti valmista leffaa). Minä olen venyttänyt nuo luvut romaanikässäriin 1-50 ja 50-150 ja 150-200. Usein keksin sen verran sivujuonia, että kässäri venyy väkisinkin 350 sivuun, mutta se on useimmille kustantajille liikaa. On sivumäärä mikä tahansa niin näytösten pituus on 1.näytös=1/4, 2.näytös=2/4, 3.näytös 1/4.
Sitten kun osaa Hollywood-kaavan on helpompi revitellä omaan suuntaan, mutta peruskaava pitää kirjoittaa ainakin kerran muuten ei voi sanoa tajuavansa kässärin kirjoittamisesta mitään.
Kirjoitatteko silloinkin, kun ette koe ollenkaan inspiraatiota? Eli kirjoitatteko väkisin? Kirjoitatteko väkisin siksi, että pelkäätte kirjoitustauon synnyttävän writer's blockin?
Edelleen minua kiinnostaa edellisiin kysymyksiini liittyen, että pyrittekö kirjoittamaan loppuun sellaisenkin kertomuksen, johon ette usko, johon olette jo lähtökohtaisesti tyytymättömiä?
Olen itse kärsinyt koko aikuisen elämäni erittäin harvoin ilmaantuvasta inspiraatiosta. Kärsin siitä. Kyvyttömyys kirjoittaa fiktiivisiä kertomuksia (joiden tarina minulla on jo päässäni) masentaa ja turhauttaa minua. Olen onnellinen, oma itseni, silloin, kun kirjoitan. Silloin, kun pystyn kirjoittamaan, tarinankerronta suorastaan lentää, kaikki ovet ovat auki, saan tarinat kirjoitettua loppuun ja olen huipputyytyväinen tulokseen; noina kausina muutenkin syleilen maailmaa, ja läheiseni vaistoavat sen minusta. Silloin, kun en kykene kirjoittamaan, niinä surullisen pitkinä inspiraatiottomuuden kausina, en pysty kirjoittamaan lainkaan, en liioittelematta mi-tään.
Äh, ehkä olisi pitänyt laittaa kokonaan oma aloitus tälle, vähän off-topiciksi meni...
Mutta siis mitä tehdä tällaiselle ongelmalle? Kirjoittaakko väkisin? Olen niin laiskanpulskea hedonisti, etten oikein tahtoisi pakottaa itseäni mihinkään, mutta onko minulla muuta vaihtoehtoa, jos kuitenkin haluan joskus tulevaisuudessa synnyttää sen romaanin tai novellikokoelman? Tarinoiden ja ideoiden keksimisessä minulla ei ole mitään ongelmaa, keksin niitä koko ajan, mielestäni valtavan upeita. Lukkiutumiseni koskee ainoastaan sitä kerrontaa eli varsinaista sanoiksi pukemista. Näin marraskuisin jostain syystä sanoittaminen sujuu paremmin, outoa...
Minä kirjoitan väkisin. Jos inspiraatiota odottaa, kestää tuollaisen 80 000 sanan romaanin kirjoittaminen ihmisiän - ainakin minulla. Työtä, työtä, työtä - sisua, sisua, sisua - paljon itsekritiikkiä, runsaasti muokkaamista, hiven lahjakkuutta ja innostusta. Niillä se kirja syntyy.