Ateismi, lohtu ja toivo

Palstalla ja toki muuallakin uskovien piirissä on usein puheena ateismi. Sanotaan ettei ateismi anna mitään tai että ateismi on jopa sydämensä kovettamista. Monenlaisia väitteitä kuuluu. Ateismi saattaa tuntua uskovan maailmasta tylylle, kylmälle tai jopa tarkoituksettomalle. Näin ei asia kuitenkaan aivan ole.

Siinä missä uskovaisuus antaa ihmisen elämään erilaisia asioita, antaa myös ateismi jotain. Uskovana ollessani tuotti harmaita hiuksia selittää monia asioita maailmankuvassa johon kuului Jumalan olemassaolo. Jos pystyi vastaamaan moniin hankaliin kysymyksiin kuten vaikka teodikean ongelmaan jotenkin, tuntui vastaus itsestäkin aika huteralle. Kreationistit on hyvä esimerkki siitä kuinka valheellisen maailmankuvan pönkittämiseksi on usein pakotettu valehtelemaan itselleen. Ateismi voi tuntua karulle, mutta totuus lienee arvokkaampaa kuin itsensä mielyttäminen.

Syy miksi moni etenkin entinen uskova, nykyinen ateisti, kirjoittelee tälläisillä palstoilla, ei ole käsitykseni mukaan kiinnostus paluusta uskoon, vaan tultuaan ateistiksi kiinnostaa uskonnot ja maailmankuva erilaisesta näkökulmasta kuin ennen. Ateismi on asia joka vaikuttaa ehkä eniten siihen millaisena maailma hänelle näyttäytyy. Sairaudet, luonnonmullistukset, pahuus tai vastaavat asiat eivät ole heille perisynnin seurausta vaan osa luonnonjärjestystä.

Itselleni tuottaisi suuttumusta ja turhautumista jos uskoisin Jumalaan ja joutuisin näkemään Jumalani niin passiivisena kaikista kyvyistään huolimatta, että häntä ei kiinnosta poistaa pahuutta tai luonnonmullistuksia. Kun näen ettei Jumalaa ole olemassa, en voi Jumalalla lohduttautua, mutta säästyn myös samalla kiusallisilta kysymyksiltä joihin ei ole järjellisiä vastauksia.

Mitä sitten tulee uskoon itseensä, niin on vaikea nähdä että Jumalaa edes kiinnostaisi ihmisen usko. Miksi Jumala antaisi meille sellaisen todellisuuden joka näyttäytyy raadolliselle ja vailla Jumalan siunausta olevana, jos usko olisi hänelle tärkeä asia? Usko on ollut ihmisille tärkeä asia juuri siksi että todellisuus on Jumalaton ja julma, joten voisi ajatella että ihmiset on halunneet laittaa uskon odotuksen Jumalan ominaisuukseksi ja vaatimukseksi jotta voitaisiin tehdä peräeroa ihmisiin jotka eivät usko. Sama teema on useimmissa uskonnoissa josta seuraa se, ettei uskonnot juurikaan yhdistä ihmisiä, vaan erottelee niitä ja johtaa rasismiin. Ateistin on usein hankala ymmärtää tälläisiä asioita.

Ateistina ei ehkä saa lohtua tai koe johdatusta vahvistusilluusion avulla, mutta kukaan tuskin tulisi ateistiksi ellei olisi valmis kohtaamaan myös asioita jotka on vaikeita ja raskaita ja omaa pienuuttaan näiden asioiden edessä. Palstalla eräs pappi kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, että millä hän lohduttaisi ihmisiä jos ei uskolla ja Jumalalla. Toki usko lohduttaa monia, mutta toisaalta epätoivoinen ihminen voi kokea tilanteensa vielä epätoivoisammaksi, jos kokee että tilanne on nyt niin epätoivoinen että ainoa lohtu tulee fiktiivisestä tarinasta.

Kumpi sinua lohduttaa enemmän, pienenpieni realismiin perustuva toivonkipinä vai suuri mahdollisesti fiktiiviseen tarinaan perustuva suuri toivonkipinä?

Entä kumpi lohduttaisi enemmän sairasvuoteella, läheisiä ihmisiä ympärillä välittämässä, vai suuri hiljainen Jumala uskon varassa poissaolevana?