Oon hukannut itseni.

Yhtenä päivänä mun elämäni läheisin ihminen luki mulle päiväkirjaansa. Mä tunnuin havahtuvan elämässä ja tajusin, etten mä muista mitään mitä tein viime vuonna. Oon unohtanut ennen tärkeeltä tuntuneet asiat kokonaan. En edes muista koska oon kirjottanut kunnolla mitään tekstiä. Mä varmaan vaan keskityin oleen kaikista vittumaisin kusipää ja asenteeni kaikkeen oli ihan saatanan välinpitämätön.

Nyt mä huomasin että mä en oo tehnyt mitään. Vieläkään. Tulin siihen tulokseen, että oon vaan nauranut sille että ihmiset ei oo "omia itseään", mutta itse oon hukannut kokonaan sen oman itseni. Oon halunnut oikeestaan olla vaan sellanen kun kaikki muut. Osittain oon kai pelännyt menettäväni tärkeet ihmiset ympäriltäni ja se minuus on pikku hiljaa vetäytynyt jonnekkin olemattomiin.

Kun mun vanhat kaverit löysi uusia ihmisiä ympärilleen, oon vaan yrittänyt pitää niitä jotenkin kiinni vielä elämässäni. En ollut vahva kestään muutokia, vaan muutuin niiden mukana.

Hävettää miettiä mikä musta meinas tulla. Mä melkein menin mukaan siihen selän takana puhumiseen ja paskamyrskyihin mukaan. Kun luulin olevani oma itteni, olin vaan muuttumassa samanlaiseks kun kaikki muut. Mun pitää vaan olla oma itteni taas ja harjottaa niitä asioita mitkä on mulle elämässä tärkeitä.