Olen ollut noin 2,5 vuotta parisuhteessa itseäni hieman vanhemman naisen kanssa jolla ei ole omia lapsia. Minulla itsellä on entisestä suhteesta 2 lasta, jotka asuvat luonamme joka toinen viikko. Puolisolla on ikää yli 40 ja mahdollisuus lapsen tekoon alkaa olla ainakin kohta ohitse. Minä itse olen tyytyväinen lapsilukuuni enkä enään lisää halua. Kerroin tämän nykyiselle puolisolleni heti aluksi kun alettiin tapailla eikä se estänyt häntä alkamasta kanssani vakavampaan suhteeseen.
Mutta nyt kuitenkin jo jonkin aikaa olen huomannut että asia (lapsettomuus) vaivaa puolisoani niin paljon että suutuksissaan hän aina ottaa asian esille. Sen että lapset ovat minun eikä hänen. Itse ajatellen meidät yhtenäiseksi uusperheeksi ja puolisoni niin täysiosaiseksi aikuiseksi / (sosiaaliseksi) vanhemmaksi kuin vain voi vaikka hän ei lasten biologinen äiti olekaan. Joskus tuntuu että puolisoni suhtautuu lapsiini kuin johonkin pakkopullaan jotka vain vievät hänen aikaansa harrastuksilta ja muilta omilta aktiviteeteilta.
Vaikka nämä tasaisesti lisääntyvät räjähdykset lapsiin/lapsettomuuteen liittyen syövätkin miestä, niin eniten minua on alkanut vaivaamaan tämän asian aihettama syyllisyys. Koen syyllisyyttä siitä että en "anna" hänelle omaa lasta. Vaikka puolisoni ei hankkinut lasta edellisessä n. 20 vuoden suhteessaan ja vaikka heti ensimmäisillä tapaamiskerroilla hänen kanssaan kerroin etten halua lisää lapsia, niin siltikin minusta tuntuu jossain määrin siltä että minä olen syyllinen hänen lapsettomuuteensa. Asia vaivaa minua jo siinä määrin että mietin onko suhteellamme oikeasti tulevaisuutta. En halua kuunnella koko loppuelämääni toisen lapsettomuudesta johtuvaa itkua, enkä tiedä kestänkö sen aiheuttamaa syyllisyyttä.
Löytyykö täältä ketään joka olisi tai on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa ja jos niin voisi antaa vinkkiä miten tähän tilanteeseen kannattaisi suhtautua ja/tai sen kanssa toimia?
Mutta nyt kuitenkin jo jonkin aikaa olen huomannut että asia (lapsettomuus) vaivaa puolisoani niin paljon että suutuksissaan hän aina ottaa asian esille. Sen että lapset ovat minun eikä hänen. Itse ajatellen meidät yhtenäiseksi uusperheeksi ja puolisoni niin täysiosaiseksi aikuiseksi / (sosiaaliseksi) vanhemmaksi kuin vain voi vaikka hän ei lasten biologinen äiti olekaan. Joskus tuntuu että puolisoni suhtautuu lapsiini kuin johonkin pakkopullaan jotka vain vievät hänen aikaansa harrastuksilta ja muilta omilta aktiviteeteilta.
Vaikka nämä tasaisesti lisääntyvät räjähdykset lapsiin/lapsettomuuteen liittyen syövätkin miestä, niin eniten minua on alkanut vaivaamaan tämän asian aihettama syyllisyys. Koen syyllisyyttä siitä että en "anna" hänelle omaa lasta. Vaikka puolisoni ei hankkinut lasta edellisessä n. 20 vuoden suhteessaan ja vaikka heti ensimmäisillä tapaamiskerroilla hänen kanssaan kerroin etten halua lisää lapsia, niin siltikin minusta tuntuu jossain määrin siltä että minä olen syyllinen hänen lapsettomuuteensa. Asia vaivaa minua jo siinä määrin että mietin onko suhteellamme oikeasti tulevaisuutta. En halua kuunnella koko loppuelämääni toisen lapsettomuudesta johtuvaa itkua, enkä tiedä kestänkö sen aiheuttamaa syyllisyyttä.
Löytyykö täältä ketään joka olisi tai on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa ja jos niin voisi antaa vinkkiä miten tähän tilanteeseen kannattaisi suhtautua ja/tai sen kanssa toimia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ihan normaali reaktio tuossa uusperhekuviossa. Tehtävä päätös, haluatteko\saatteko yhteistä lasta. Itse halusin oman yhteisen lapsen. Lapsettoman puolison rooli on kiittämätön. Ja minä en ainakaan halua katsoa toisen akan lapsia omassa kodissani, jota ylläpidän. Ruokapöytään haluan oman näköisiä lapsia. Lapset sinä muistutus exästä. Ja ketä Se sitten kiinnostaa...ei ketään.
Hmm kenenköhän uuden rouvan pöydässä tuo yhteinen lapsenne pian istuu?
kannattaa puhua vakavasti ja rehellisesti kyseisestä asiasta puolison kanssa.
Mikäli naisesi omaa lasta vielä haluaa ja sinä et, on asetelma mahdoton.
Mikäli kummankin kanta on ehdoton, ei edessä ole mikään muu kuin ero.
Hän on vaan kateellinen sinulle ja ex vaimollesi, kun hänellä ei ole lapsia. Nyt haluaa päästä samalle viivalle kuin sun ex vaimo. Muusta siinä ei ole kyse. Nelikymppinen nainen on liian vanha äidiksi vauvalle.
Aivan selvää katkeellisuutta ja huonommuuden tuntoa. Älä nyt ihmeessä suostu vain sen tähden että nainen kokee olevansa alakynnessä. Lpaset tehdään kun niitä halutaan ei siksi että ollaan kenellekkään mileiksi tai yritetään parantaa omaa egoa.
Nelikymppinen ei ole mitenkään liian vanha äidiksi, tietty molempien on sitä lasta haluttava.
Kyllä on. Jo lapsen tähden liian vanha äiti on rasite.
Kun lapsi on 10 mutsi 50, kun lapsi on 20 mutsi 60... no huh!!
Itse sain ekan lapsen 24 v ja ensimmäisen lapsenlapsen 48 v!!
Siinä se ero on olla äiti tai mummi.
Ei hätää vaimo 46 ja 2kk. Uusi ihminen maailmassa... ...eno on 4vuotta nuorempi kuin lapsenlapsi
Höpö, höpö, olen nyt hyväkuntoinen nuorekas kuuskymppinen ja lapseni 19v viime kevään yo ja nyt opiskelemassa ammattikorkeessa, muutti tänä syksynä omilleen.
Lapseni ei ole koskaan pitänyt minua liian vanhana ja ei etenkään rasitteena, hullua puhetta.
Lapseni isä on 55v myös hyvässä kunnossa, meillä molemmilla terveet elämäntavat ja liikuntaa paljon, mieheni ent aktiivi urheilija.
MIkä sinä olet määrittelemään mikä on kenellekin oikea aika ryhtyä äidiksi?? Nykyään on paljon neljäkymppisiä ja päälle äidiksi tulleita. Naisen keski-ikä on nykyään 85 vuotta, joten jos 40 vuotiaana tekee lapsen, niin lapsi on 45 vuotias aikuinen, kun äiti kuolee.
Jokaisella on oma aikansa näissä asioissa. Ehkä sinunkin kannattaisi katsoa asioita vähän kypsemmin. Olet melkoisen mustavalkoinen ihminen.
Varmaan kannattaa ottaa asia puheeksi silloin, kun kumpikaan ei ole suutuksissaan. Veikkaan, että naisesi vaikka naisesi on edellisessä suhteessa tottunut ajatukseen lapsettomaksi jäämisestä, elämä uusperheessä on tehnyt omasta lapsettomuudesta ihan uudella tavalla konkreettisen asian.
Ää pode syyllisyyttä. Olet kertonut heti alkuun, mikä oma tilanteesi on. Syytön sinä tähän olet, mutta yhtä lailla on ymmärrettävää, että naisesi joutuu nyt miettimään lapsettomuutensa kokonaan uusiksi. Se on iso ratkaisu ihmisen elämässä.
Sinuna sanoisin naiselle näin: "Meidän pitää nyt miettiä tätä asiaa ihan rauhassa keskenämme, jotta saamme asiat sujumaan. Se ei ehkä käy hetkessä. Olisi hyvä, jos voisimme olla tässä suhteessa toinen toisemme puolelle, emme toisiamme vastaan."
Mielipiteeni: Jos haluat suhteenne säilyvän, tee lapsi puolisosi kanssa. Muussa tapauksessa erotkaa välittömästi, jotta äidiksi tulo ei ole puolisollesi liian myöhäistä jonkun toisen kanssa.
Luopuisitko itse isyydestäsi ja lapsistasi? Vanhemmuus on sellainen asia, että Sinun tai kenenkään muun on turhaa ja järjetöntä vedota siihen, että on puhuttu, että toinen jäisi lapsettomaksi. Oikeus vanhemmuuteen on myös lapsettomalla äitipuolella!
Lisään vielä, että luettuani viestisi kiitän luojaani siitä, että en ole puolisosi. Minulla on rakastava mies ja perhe, jossa kaikkien tarpeet huomioidaan.
Älä nyt vaan mene tekemään typeryyksiä eli uutta lasta, kun edellistenkin kasvatus on jo katkolla. Hanki jo lasia hankkinut muija tai pysy yksin kunnes lapsesi edellisestä liitosta ovat omillaan. Olet sen heille exäsi kanssa velkaa kun hajotitte heidän kotinsa ja turvallisuutensa.
Tästä päästään siihen (mitä uutisissakin suureen ääneen kailotettiin,; nuorena äidiksi ryhtyvä jaa äidiksi ja tod. näk. ei työtä enää eikä omaa elämää). ANteeksi karkea yleistys mutta ymmärrätte varmaan.
Sitten on näitä ihmisiä, jotka haluavat ensiksi opiskella, tehdä sitä pesämunaa, raknetaa omaa elämää ja mahdollisimman hyvät puitteet lapsille.
Ja se vie aikaa. Ei kukaan parikymppinen ole saavuttanut niin paljon kun esimerkiksi 30 tai 40 vuotias pariskunta. Näillä ei ole huolta taloudesta ei koulutuksen puutteesta, lapsen saannin jäklkeen työpaikka odottaa. Ei tule huono omaatuntoa tai kaipuuta siitä, että olisi jäänyt jotain tekemättä. Ollaan kypsiä. Asiaa on harkittu ja mietitty. Todennäköisyys eroon (tunnetaan jo kumppani hyvin, kestetään paremmin lapsen mukana tuomat haasteet parisuhteelle) on pienempi. JA KYLLÄ. tottakai on myös aikuisia vanhempia ihmisiä, jotka eivät ole sopivia tähän kategoriaan, mutta tilastollisesti suurinosa pariskunnista, jotka lapsen tekevät aikuisiällä, myös pysyvät paremmalla mahdollisuudella yhdessä ja pärjäävät omillaan.
Itsekin tiedän useita pariskuntia, jotka ovat lapsia hankkineet vasta 40 ikävuoden jälkeen.