Mitä mieltä olet?

No onhan siinä monilla aikamoista hormonaalista ja/tai? kemiallista epätasapainoa, että tunteet heittää aikamoista vuoristorataa... Elämän muutos on suuri ja sitä on niin sidottu pitkän aikaa vauvan rutiineihin, että aikaa itselle on todella vähän. Unta ei saa koskaan tarpeeksi ja usein tuntuu, kuin olisi vankilassa kotonaan, jos vaikka sataa ja ei uskalla lähteä ulos. Ja kukapa ei haluaisi olla täydellinen äiti? Valitettavasti tuossa tilassa voikin asia kääntyä niin päin, että jos et ole täydellinen olekin ihan paska... Asiat kärjistyy helposti. Ja tuntuu että teki sitten niin tai näin niin aina on jonkin mielestä väärin.

En sanoisi, että itsellä olisi kovin vakava masennus tullut, mutta siihen viittaavia tunnetiloja kylläkin. Alussa itketti paljon. Varmaan osin ihan väsymyksestäkin, mutta joskus itkin pitkän aikaa kun vaikka vain katsoin vauvaani ja hän oli niin kaunis! Siis tavallaan itkin ilosta ja rakkaudesta, mutta en siin voinut lopettaa sitä ja pelkäsin, että en ansaitse olla niin kauniin ja ihanan lapsen äiti.

Sitten oli kaikenlaisia pelkotiloja. Vaikka esim maailmanlopusta tms. Tai että joku murtautuu kotiin ja uhkaa vauvaa ja minua. Siis onhan mikä tahansa sinänsä mahdollista, mutta siinä vaiheessa kun nämä rullaa päässä siinä määrin ettei voi iloita jokapäiväisistä asioista on se minusta sairasta.

No minulla nämä pysyi toistaiseksi hallinnassa ihan omin voimin, mutta toisinaan vieläkin (vauva 8,5kk) tulee ahdistuskohtauksia. Jos vauvalla on kitinä päivä ja mitään muuta ei saa tehtyä tulee sellainen loputon tunneli olo, että tällee tämä loppuelämä sitten menee kannellessa ja lohdutellessa ikuisesti valittavaa vauvaa ja toisaalta ne paskaäiti fiilikset kun en osaa vauvaa lohduttaa sitten millään. Takaraivossa tietty aika pieni aavistus, että vauva onkin nyt jollakin salaperäisella tavalla sairas ja olen todella hulttio kun en vie lääkärille. (Kymmenen pistettä ja papukaija merkki vaan koliikki lasten vanhemmille, sillä en tiedä olisinko sellaisesta selvinnyt kun yksinin itkupäivä kerrallaan ottaa niin koville!)

Minä olen sitä miettinyt, että kun raskauden jälkeinen masennus on kuitenkin aika yleistä niin voiko sillä ollut olla aikoinaan jotain etua evoluution kannalta? Vai onko tämäkin modernin sivistyksen aiheuttama ilmio?

1. Hormonaaliset tekijät
2. Väsymys/unettomuus
3. Huono parisuhde, parisuhteen ongelmat esim. raskaus- ja "lapsivuode"aikana.
4. Huono itsetunto, epävarmuus

Tässä on mielestäni yhä neljä tärkeintä, altistavaa tekijää.

Varmaan monet tekijät laukaisevat. Minulla syyt pitkäkestoiseen vaikeaan masennukseen laspen syntymän jälkeen: aiempi masennus vielä selvästi päällä, huno parisuhde, ei toivottu raskaus (jossa siis mies pakotti/ painosti tekemään lapsen, vaikka olin juuri masennuksen vuoksi vielä sairaslomalla), univaje, suuritarpeinen, itkuinen refluksivaivainen vauva.. Enpä muista ekasta kahdesta vuodesta lapsen kanssa oikeastaan paljon mitään. Onneksi nyt on takana jo yksi hyvä ja valoisa vuosi; kahdestaan lapsen kansssa ja lapsikin nukkuu yönsä ja voi kohtuullisen hyvin. Ilmeisesti kuitenkin vaikeuksista huolimatta olen tarjonnut hänelle tarpeeksi pysyvää syliä, lohtua ja turvaa..