Tässä olis alku ja loppu yhestä mun pidemmästä jutusta, jos joku viittis lukee ja arvostella. Kirjoittaja on siis ysiluokkalainen. Kommentteja pliis!!!!1
------
Lähtöjä
Loskaa. Loskaa kaikkialla. Loskaa kattojen päällä, loskaa puiden oksilla, loskaa kaduilla ja niin ollen myös kenkien pohjissa. Suuria loskakasoja ja pienempiä loskakasoja. Minä yritin parhaani mukaan väistellä niitä ja vastaan tulevia ihmisiä. En oikein uskonut meneväni, mutta jalat liikkuivat. Minä menin, menin sittenkin.
Siihen oli oikeastaan montakin syytä. Päällimmäinen niistä oli se, että minä olin surkuhupaisa mutta kun –tapaus ja äärettömän kyllästynyt siihen. Koulussa tähän törmäsi koko ajan. Kyllähän sinä Riina nämä trigonometriset funktiot osaat, mutta kun yksi plus yksi on kyllä kaksi eikä kolme. Kyllähän tämä on ihan mukava aine, mutta kun ”kyllä”-sanassa on vain kaksi ällää. Voi Riina pieni, kyllähän sinä muistat nämä karhun talvehtimistavat, mutta kun tämä kuvassa oleva eläin on orava. Kyllähän sinä ompelukonetta osaat käyttää, mutta kun siinä paidassa täytyisi olla aukko päällekin, eikä vain käsille. Että näin. Olisivat vaan sanoneet suoraan, että voi lapsi kulta, kyllähän sinulla aivoja on vaikka muille jakaa, mutta kun sinun pitäisi opetella käyttämäänkin niitä. Mutta minkäs teet, ne kun eivät tulleet käyttöohjeen kanssa. Joskus minusta tuntui, että muut tiesivät jotain mitä minä en. Ehkä niillä toisilla oli käyttöohjeet ja ne pimitti niitä minulta. Tai ehkä minä olin saanut viallisen tuotteen, eikä kuittiakaan ollut tallella, että voisi vaihtaa parempaan tai saada edes rahat takaisin.
Joka tapauksessa oli tarkoitus vain ilmoittaa, ettei minulla tosiaankaan ollut mitään suurta sielunpaloa lähimmäisten auttamiseen. Minusta vain tuntui, että jos kuulisin vielä kerran sanat ”mutta kun”, ne alkaisivat pursuta ulos korvistani ja varmaan jokaisesta muustakin aukosta ruumiissani. Siksi minä olinkin kai pimahtanut, kun meidän luokanvalvojamme kertoi tästä vapaaehtoistyö projektista. Kevätlukukaudella saisi kaksi kokonaista vapaapäivää koulusta ja ainut ehto oli, että kävisi kolme kertaa viikossa neljän viikon eli noin kuukauden ajan koulun jälkeen siivoamassa ynnä muuta sellaista jonkun vanhan ihmisen luona. Minä olin ainoa meidän luokaltamme, joka ilmottautui tähän projektiin. Muut katsoivat minua kuin tärähtänyttä (ei sinänsä mitään uutta) paitsi opettaja, joka oli tukehtua intoonsa ja hoki ”Hyvä, hyvä!”. Hän antoi minulle osoitteen ja hyvä kun ei paijaamaan käynyt, että sili pääkkyä vain. Kun opettaja kävi vielä selittämään jotain siitä, kuinka hän toivoi, että minä ja minun ”uusi ystäväni” voisimme ylittää sukupolvien välisen kuilun ja rakentaa kuukauden aikana luottamukselle perustuvan suhteen, jossa kumpikin voisimme oppia toisiltamme, minä aloin tulla katumapäälle. Minulla ei ollut hajuakaan minkälaisen ihmisen luo minua oltiin lähettämässä. Ties vaikka siellä odottaisi koipalloilta haiseva, viime maailman sodan aikaista puuvilla mekkoa käyttävä mummeli, joka keitti pirtua kellarissa, muistutti ryppyineen korvasientä ja söi tälläisiä yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä elävältä. Saattoi olla myös kiinnostunut puutarhan hoidosta, parikymmentä murhattua ihmistä mullissa omenapuun alla. Kun Amerikastakin tuli koko ajan uutisia ties millaisista massamurhaajista, niin herttaisimmastakaan isoäitityypistä ei voinut olla varma.
Siinä vaiheessa, kun aloin ajatella äsken kuvittelemaani nutturapäistä korvasientä touhuamassa lapion kanssa kuutamolla puutarhassaan, minun täytyi naurahtaa ja myöntää katselevani liikaa televisiota. Kaksi vapaapäivää oli kumminkin aina kaksi vapaapäivää kaikesta tästä, vaikka ne olisivatkin vasta monen kuukauden päästä ja ne ansaitakseni olin valmis alkamaan vaikka opettamaan leppäkerttuja sisäsiisteiksi. Korvaus oli tietysti vain muodollinen, mutta täytyy muistaa, että projekti oli pääasiassa tarkoitettu niille, joilla oli edes jonkunlaista kutsumusta tällaiseen hommaan.
Niin minä olin sitten lähtenyt sinä maanantaina, joka oli projektin ensimmäinen päivä, koulun jälkeen suunnistamaan annettuun osoitteeseen. Ja nyt kun lopulta saavuin oikealle ovelle ja soitin ovikelloa, päässäni pyöri tasan kaksi ajatusta. Mitä ihmettä minä olin tekemässä ja mitähän tästäkin tulisi. Mitä se opettaja olikaan sanonut osoitetta antaessaan? ”Nyt Riina osoittaa erittäin kypsää käyttäytymistä.” Sillä hetkellä minä olin kyllä ajatellut erittäin kypsästi, että mistä sinäkään mitään tiedät. Mutta nyt tuo oli hyvä muistaa. Minä olen kypsä ja vastuullinen ja pystyn hallitsemaan tilanteen kuin tilanteen. Minä olen kypsä, minä olen kypsä… Samassa ovi aukesi ja minua napitti kaksi kirkasta silmää ja yhtäkkiä olin raaka kuin juuri pakasteesta otettu joulukinkku.
Napit leijuivat suunnilleen samalla tasolla kuin minun silmäni ja vähitellen aloin erottaa asioita niiden ympärilläkin. Sinisen villatakin ja harmaat hiukset, suunnilleen saman väriset kuin nappisilmätkin.
- Hei, vanhus sanoi hiukan epäluuloisen oloisena ovenraosta.
- Raija Kangas? minä sain tyrkättyä ulos suustani ja samassa mummon ilme valaistui.
- Sinä oletkin kai Riina, hän kysyi ja kun nyökkäsin ovi aukeni selälleen.
- Tule ihmeessä sisälle. Anteeksi, jos vaikutin töykeältä, mutta nykyään saa varoa kaiken maailman varkaita ja huijareita, kun tälläinen vanha ihminen asuu yksin.
Työnnyin sisälle ja siinä vaiheessa muistin käytöstavat.
- Päivää, sanoin ja ojensin käteni.
- Päivää, sanoi rouva Kangas ja puristi kättäni.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana rouva Kangas tarkasti minut päästä jalkoihin ja sanoi sitten:
- Laita takki vaikka tuohon naulakkoon.
Ripustin takin naulakkoon ja asetin repun naulakon vierellä olevalle tuolille. Yritin eteisestä käsin tarkastella asuntoa. Se oli pieni kuten kerrostaloasunnot yleensä. Ahdas keittiö, makuusoppi ja olohuone, jossa oli pari huonekalua ja muistoesineitä ja kirjoja hyllyillä. Lopulta sain kysyttyä:
- No niin, mitäs puuhaa Teillä sitten olisi mulle?
Rouva näytti miettivän ja hänen muutamat suunpielissä ja otsalla olevat ryppynsä syväntyivät.
- Ajattelin, että siivottaisiin kunnolla perjantaina. Ennen sitä ei tarvitse, kun tyttäreni kävi juuri Helsingistä ja siivosi. Voisit käydä kohta kaupassa, mutta jos ennen sitä viitsisit laittaa pari voileipää minulle aamuksi. Sinulta kun se kävisi niin näppärästi.
- Onnistuu, totesin ja suunnistin keittiöön. Rouva Kangas lonkkasi hitaasti perässäni keppinsä kanssa.
Voileipätarvikkeet oli helppo löytää. Ne olivat juuri siellä mihin minäkin ne aina kotona jätin eli juuri siellä missä vähiten odottaisi. Ei mikään kamalan järjestelmällinen tyyppi, päättelin.
Rouva Kangas istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi puhua seuraten minun puuhiani:
- Minulla käykin yleensä kunnantyöläinen, mutta nyt kun kysyivät, että haluanko ottaa osaa johonkin projektiin, niin ajattelin, että mikä ettei. Nykypäivänä nuoret ovat niin mukavia. Minusta ainakin, vaikka jotkut puhuvatkin niistä niin pahaa. Eräänä päivänä linkussa…
Ja juttua tuli. Puhelias, totesin tyytyväisenä, sillä se tarkoitti, ettei minun tarvinnut ruveta väkisin keksimään jutun juurta. Minä nyökkäilin, myötäilin ja väänsin siinä sivussa pinon voileipiä.
- Minä laitan nämä leivät tänne jääkaappiin, että löydätte ne sitten aamulla täältä.
- Tehdäänpä yksi asia selväksi. Ei sinun tarvitse minua teititellä, en minä ole sellaiseen tottunut. Minä olen Raija vaan, rouva Kangas… tai siis Raija totesi pöydän äärestä ja jatkoi:
- Tässä on ostoslista. Tuossa lähellä on kauppa, sinä varmaan näit sen tänne tullessa. Muista sitten katsoa aina päiväykset paketista. Ja tuo sitä kunnon maitoa, sitä punaista. Eihän niitä muita pysty juomaankaan, sellaista litkua.
Minä nyökkäilin ja vedin takkia eteisessä päälle.
- Mä tulen kohta takaisin, huikkasin ja olin jo matkalla.
Kaupassa ei mennyt kauan ja takaisin tultuani purin ostokset kassista. Sitten raija sanoi, ettei hänellä muuta ollutkaan ja että voisin mennä ihan yhtä hyvin kotiin.
- Teille on varmaan annettu niin paljon läksyjäkin siellä koulussa.
Minä nousin pysäkiltä bussiin. yhdessä risteyksessä oli vaaleanpunainen sydämenmuotoinen lappu, jossa luki ”Kalle ja Johanna” ja minä mietin, ettei se mennyt yhtään hullummin.
------
Maanantaina olin pää puoliksi vessanpöntössä ja yritin keinotella WC-ankkaa hankaliin paikkoihin, kun ovikello soi. Kuulin kuinka Raija meni avaamaan. Hetken kuluttua hän tuli sopottamaan minulle, että ovella oli joku hurjan näköinen poika, joka kysyi minua.
En ymmärtänyt kuka se voisi olla. Toivottavasti Juhani ei ollut keplotellut itselleen jostain tätä osoitetta. Ehkä hän oli huolestunut, kun olin lintsannut tänään koulusta.
Ovelle tullessani jähmetyin. Jarno! Ja minkä näköisenä. Ymmärsin Raijan kiihkon, kun näin Jarnon mustan silmän.
- Mitä sun silmälle on tapahtunut? minä sain kysyttyä.
- No ilmeisesti Ilona oli nähnyt sut ja mut… no niin. Se kertoi Juhanille ja mä sain turpaani heti kun palasin takaisin pirskeisiin, Jarno sanoi painottamatta yhtäkään sanaa sen kummemmin. Ilona, niinpä niin. Hän oli itse ihan lääpällään Juhaniin.
Raijakin uskaltautui siinä vaiheessa ovelle.
- Ai, tämä onkin sinun ystäviäsi. No, menehän kattamaan kahvipöytää, täytyyhän vieraalle jotain tarjota. Tulehan nuori mies niin mennään me tuonne olohuoneeseen turisemaan, että Riina saa rauhassa kattaa tuonne keittiön puolelle. Mikäs se sinun nimesi olikaan? Raija kyseli ja johdatti Jarnon olohuoneeseen.
Minä menin keittiöön tekemään työtä käskettyä. Kädet tärisivät niin, että Raijan kahvikupit olisivat kyllä kohta entiset. Mielessäni kirosin Raijan sosiaalista luonnetta. Täällä oli kyllä eräitä, joilla ei ollut mitään halua turista Jarnon kanssa. Olohuoneesta kuului Raijan hekotus. Taisivat tulla hyvin juttuun keskenään.
- Kahvi on valmista, minä karjaisin.
Jarno talutti Raijan keittiöön ja auttoi istumaan. Raija puheli, Jarno sanoi sanan silloin tällöin ja minä istuin mielenosoituksellisesti hiljaa kahviani särppien. Raija oli käsitellyt vasta politiikan ja ruokakaupan juorut, kun hän yhtäkkiä älähti ja nosti käden rinnalleen.
- Mikä tuli? minä sanoin saaden yhtäkkiä puhekykyni takaisin.
- Vähän vaan rinnasta ottaa. Ehkä minun olisi parasta ottaa pienet päiväunet, Raija tuumi. Minä talutin sen makuualkoviin ja autoin sängylle pitkäkseen. Kun olin levittämässä vilttiä hänen päälleen, hän totesi:
- Sinulla on mukava poikaystävä.
- Ei Jarno oo mun poikaystävä, minä vastasin.
Raija sulki silmänsä ja huokasi. Sitten hän sanoi:
- Mutta hän rakastaa sinua paljon. Kyllä sen huomaa vaikka olisi kuuro, sokea ja tyhmä kuin pässi.
Minä olin lähtemässä, kun Raija vielä tarrasi ranteeseeni. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua napeillaan samalla kun sanoi painokkaasti:
- Sinä näet silmilläsi, kuulet korvillasi, maistat kielelläsi ja tunnet ihollasi, mutta rakastaa sinun täytyy kaikilla aisteillasi. Ja muista: elämä on liian lyhyt pelien pelaamiseen.
Raija sulki taas silmänsä ja minä hiivin pois vetäen liukuoven kiinni jälkeeni. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin kohtaamaan Jarnon.
- Miten Raija voi? Jarno kysyi kun palasin keittiöön ja istuin pöydän ääreen häntä vastapäätä.
- Se ottaa nyt pienet torkut… ja eiköhän se siitä. Miten sä sait tän osoitteen?
- Koulustahan saa vaikka mitä tietoo, jos sanoo, että asia koskee läksyjä, Jarno hymähti ja jatkoi sitten vakavammalla äänellä:
- Meiän täytyy puhua… meistä.
- Ai? Onks joku sellai ”me” olemassa. Mä luulin, että se on vaan minä ja sinä. Sinä inhoot mua ja minä inhoon sua, mä tokaisin.
- Niinkö sä tunnet mua kohtaan? Jarno kysyi.
- En mä niin sanonu, minä vastasin.
- Sanoithan, Jarno tivasi.
- Ehkä mä en puhunu totta, minä sanoin.
- Sä et siis inhoo mua? Jarno kysyi.
-En mä niin sanonu, minä vastasin.
- Siis sä inhoot mua? Jarno jatkoi kuulustelua.
- En mä niin sanonu, minä toistin.
- Siis sä pidät musta? Jarno kysyi luovuttamatta.
- En mä niinkään sanonu, minä sanoin.
- Riina! Jarno huudahti vaativasti.
- Okei, mä pidän susta, myönsin.
- Mut et tarpeeksi?
- Liikaa, huokasin. Syntyi hiljaisuus. lopulta minä sain suuni auki:
- Mä muistan niin hyvin sen hetken, kun mä tajusin, että sä et merkinny mulle samaa ku muut pojat vaan paljon enemmän. Ja siitä se alkoi, unelmointi. Ja mun unelmissa olit sä. Pelottomana prinssinä, urheana ritarina tai ovelana etsivänä. Mutta yleensä vain omana itsenäsi. Ihanana, lämpimänä ihmisenä, joka sai mut nauramaan. Ne unelmat olivat parhaita. Ja kun mä tanssin nuoralla jyrkänteellä, jonka vieressä aukeni pohjaton arjen kuilu, niin ne unelmat oli mun turvaverkko. Mä inhoon koulua, mä inhoon kotia, joskus musta tuntuu, että mä inhoon äitiäkin. Mä inhoon itteäni, sitä kuinka mä puhun, kuinka mä liikun, kuinka mä kävelen, kuinka mä pukeudun, sitä miltä mä näytän, sitä kuinka mä ajattelen ja sitä kuinka mä tunnen. Sä olet ainoa hyvä asia mun elämässä. Älä ota sitä pois multa. Mä en pyydä sulta mitään muuta, ku että ole kiltti ja anna mun pitää mun unelmat.
Jarno katsoi minua rävähtämättä silmiin. Jotenkin vaistonvaraisesti minä nostin käteni hänen poskelleen ja kosketin hellästi silmää ympäröivää mustaa rengasta.
- Sattuuks tähän? kysyin, mutten saanut vastausta. Jarno tarttui käteeni, käänsi sen ja painoi suukon kämmenelleni. Minä yritin vetää käteni irti ja sanoin:
- Ehkä sun pitäis lähteä.
- Älä riuhdo vaan ole hiljaa ja kuuntele, Jarno kivahti. Sitten se näytti miettivän hetken ja lausui:
- Sä oot Riina vaarallinen. Sulla on sydämessä niin monia ovia ja ne on kaikki raollaan. Ja just kun luulee pääsevänsä edes kurkistamaan jostain ovesta sisään, sä tuut ja paukautat sen nenän eestä kiinni. Riina, vain typerys rakastus suhun ja vain hullu myöntäs sen. Typerä mä oon ollu jo kauan aikaa ja nyt mä aion olla hullukin. Riina mä rakastan sua.
Jarno puhu niin hiljaa, että minä tuskin kuulin. Mutta minun tarvitsi vain katsoa häntä silmiin tietääkseni, että hän puhui totta.
- Mikset sä oo kertonu mulle, minä kysyin ja olin ihan sekaisin.
- Mitäköhän sä oisit sanonu, jos mä oisin kertonu? Haukkunu mua pelleksi. Ja mun muistaakseni neiti ei halunnut olla mukana missään sirkuksessa, Jarno naurahti.
- Musta pellet on aina ollut jotenkin hellyyttäviä, minä mutisin ja sen jälkeen sanoja ei tarvittu.
Oli tiistai-ilta ja minä valmistauduin menemään elokuviin Jarnon kanssa. Silloin puhelin soi. Koululta soitettiin. Raija oli joutunut sairaalaan. Sydäninfarkti.
Minä menin tietysti sairaalaan soitettuani Jarnolle. Pitkän ruinauksen jälkeen sain nähdä Raijan. Häntä tuskin erotti lakanoiden alta, hän oli niin laiha ja valkoinen. Hän ei pystynyt juuri puhumaan, mutta yritti sanoa minulle jotain. Kun kumarruin lähemmäs, saatoin erottaa sanat:
- Ruoki Murre… äläkä pelaa pelejä.
Myöhemmin illalla sain toisen soiton. Raija oli kuollut. Onneksi hänen tyttärensä oli ehtinyt paikalle Helsingistä perheensä kanssa ja Raija oli saanut hyvästellä nekin.
Minä itkin koko yön.
Aamulla lähdin Raijan asunnolle. Ovi oli tietysti lukossa, mutta tiesin mihin oli piilotettu vara-avain. Kuljin asunnossa kosketellen tuttuja tavaroita. Mietin, mitä sukulaiset tekisivät asunnolle. No, ei ollut minun asia. Laitoin Murrelle ruokaa ja suljin oven perässäni. Tuntui kuin olisin sulkenut kannet erään luvun päälle elämäni kirjassa.
Kuljin ulkona tietämättä minne mennä. Kotiin en halunnut. Risteyksessä purin vihaani potkimalla ”Kalle ja Johanna” –kyltin maantasalle. Miksi kaikki joita rakastin vietiin minulta? Syyttelin itseäni, lääkäreitä, Jumalaa ja koko maailmaa. Sitten tajusin, ettei Raijaa oltu minulta viety. Raija oli lähtenyt, hän oli ollut valmis ja vapaaehtoinen. Raijaa ei oltu viety, Raija oli lähtenyt. Hän oli tiennyt aikansa tulleen ja olisi itsekästä minulta olla hyväksymättä sitä. Sitten minulla välähti. Jarno! Jarno ymmärtäisi. Lähdin suunnistamaan Jarnon kotia kohti. Minulla oli Jarno ja hän ei toivottavasti lähtisi mihinkään vähään aikaan.
Loskaa oli kaikkialla. Loskaa ikkunalaudoilla, loskaa parvekkeilla ja loskaa sydämmissä. Loskaa…
------
Lähtöjä
Loskaa. Loskaa kaikkialla. Loskaa kattojen päällä, loskaa puiden oksilla, loskaa kaduilla ja niin ollen myös kenkien pohjissa. Suuria loskakasoja ja pienempiä loskakasoja. Minä yritin parhaani mukaan väistellä niitä ja vastaan tulevia ihmisiä. En oikein uskonut meneväni, mutta jalat liikkuivat. Minä menin, menin sittenkin.
Siihen oli oikeastaan montakin syytä. Päällimmäinen niistä oli se, että minä olin surkuhupaisa mutta kun –tapaus ja äärettömän kyllästynyt siihen. Koulussa tähän törmäsi koko ajan. Kyllähän sinä Riina nämä trigonometriset funktiot osaat, mutta kun yksi plus yksi on kyllä kaksi eikä kolme. Kyllähän tämä on ihan mukava aine, mutta kun ”kyllä”-sanassa on vain kaksi ällää. Voi Riina pieni, kyllähän sinä muistat nämä karhun talvehtimistavat, mutta kun tämä kuvassa oleva eläin on orava. Kyllähän sinä ompelukonetta osaat käyttää, mutta kun siinä paidassa täytyisi olla aukko päällekin, eikä vain käsille. Että näin. Olisivat vaan sanoneet suoraan, että voi lapsi kulta, kyllähän sinulla aivoja on vaikka muille jakaa, mutta kun sinun pitäisi opetella käyttämäänkin niitä. Mutta minkäs teet, ne kun eivät tulleet käyttöohjeen kanssa. Joskus minusta tuntui, että muut tiesivät jotain mitä minä en. Ehkä niillä toisilla oli käyttöohjeet ja ne pimitti niitä minulta. Tai ehkä minä olin saanut viallisen tuotteen, eikä kuittiakaan ollut tallella, että voisi vaihtaa parempaan tai saada edes rahat takaisin.
Joka tapauksessa oli tarkoitus vain ilmoittaa, ettei minulla tosiaankaan ollut mitään suurta sielunpaloa lähimmäisten auttamiseen. Minusta vain tuntui, että jos kuulisin vielä kerran sanat ”mutta kun”, ne alkaisivat pursuta ulos korvistani ja varmaan jokaisesta muustakin aukosta ruumiissani. Siksi minä olinkin kai pimahtanut, kun meidän luokanvalvojamme kertoi tästä vapaaehtoistyö projektista. Kevätlukukaudella saisi kaksi kokonaista vapaapäivää koulusta ja ainut ehto oli, että kävisi kolme kertaa viikossa neljän viikon eli noin kuukauden ajan koulun jälkeen siivoamassa ynnä muuta sellaista jonkun vanhan ihmisen luona. Minä olin ainoa meidän luokaltamme, joka ilmottautui tähän projektiin. Muut katsoivat minua kuin tärähtänyttä (ei sinänsä mitään uutta) paitsi opettaja, joka oli tukehtua intoonsa ja hoki ”Hyvä, hyvä!”. Hän antoi minulle osoitteen ja hyvä kun ei paijaamaan käynyt, että sili pääkkyä vain. Kun opettaja kävi vielä selittämään jotain siitä, kuinka hän toivoi, että minä ja minun ”uusi ystäväni” voisimme ylittää sukupolvien välisen kuilun ja rakentaa kuukauden aikana luottamukselle perustuvan suhteen, jossa kumpikin voisimme oppia toisiltamme, minä aloin tulla katumapäälle. Minulla ei ollut hajuakaan minkälaisen ihmisen luo minua oltiin lähettämässä. Ties vaikka siellä odottaisi koipalloilta haiseva, viime maailman sodan aikaista puuvilla mekkoa käyttävä mummeli, joka keitti pirtua kellarissa, muistutti ryppyineen korvasientä ja söi tälläisiä yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä elävältä. Saattoi olla myös kiinnostunut puutarhan hoidosta, parikymmentä murhattua ihmistä mullissa omenapuun alla. Kun Amerikastakin tuli koko ajan uutisia ties millaisista massamurhaajista, niin herttaisimmastakaan isoäitityypistä ei voinut olla varma.
Siinä vaiheessa, kun aloin ajatella äsken kuvittelemaani nutturapäistä korvasientä touhuamassa lapion kanssa kuutamolla puutarhassaan, minun täytyi naurahtaa ja myöntää katselevani liikaa televisiota. Kaksi vapaapäivää oli kumminkin aina kaksi vapaapäivää kaikesta tästä, vaikka ne olisivatkin vasta monen kuukauden päästä ja ne ansaitakseni olin valmis alkamaan vaikka opettamaan leppäkerttuja sisäsiisteiksi. Korvaus oli tietysti vain muodollinen, mutta täytyy muistaa, että projekti oli pääasiassa tarkoitettu niille, joilla oli edes jonkunlaista kutsumusta tällaiseen hommaan.
Niin minä olin sitten lähtenyt sinä maanantaina, joka oli projektin ensimmäinen päivä, koulun jälkeen suunnistamaan annettuun osoitteeseen. Ja nyt kun lopulta saavuin oikealle ovelle ja soitin ovikelloa, päässäni pyöri tasan kaksi ajatusta. Mitä ihmettä minä olin tekemässä ja mitähän tästäkin tulisi. Mitä se opettaja olikaan sanonut osoitetta antaessaan? ”Nyt Riina osoittaa erittäin kypsää käyttäytymistä.” Sillä hetkellä minä olin kyllä ajatellut erittäin kypsästi, että mistä sinäkään mitään tiedät. Mutta nyt tuo oli hyvä muistaa. Minä olen kypsä ja vastuullinen ja pystyn hallitsemaan tilanteen kuin tilanteen. Minä olen kypsä, minä olen kypsä… Samassa ovi aukesi ja minua napitti kaksi kirkasta silmää ja yhtäkkiä olin raaka kuin juuri pakasteesta otettu joulukinkku.
Napit leijuivat suunnilleen samalla tasolla kuin minun silmäni ja vähitellen aloin erottaa asioita niiden ympärilläkin. Sinisen villatakin ja harmaat hiukset, suunnilleen saman väriset kuin nappisilmätkin.
- Hei, vanhus sanoi hiukan epäluuloisen oloisena ovenraosta.
- Raija Kangas? minä sain tyrkättyä ulos suustani ja samassa mummon ilme valaistui.
- Sinä oletkin kai Riina, hän kysyi ja kun nyökkäsin ovi aukeni selälleen.
- Tule ihmeessä sisälle. Anteeksi, jos vaikutin töykeältä, mutta nykyään saa varoa kaiken maailman varkaita ja huijareita, kun tälläinen vanha ihminen asuu yksin.
Työnnyin sisälle ja siinä vaiheessa muistin käytöstavat.
- Päivää, sanoin ja ojensin käteni.
- Päivää, sanoi rouva Kangas ja puristi kättäni.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana rouva Kangas tarkasti minut päästä jalkoihin ja sanoi sitten:
- Laita takki vaikka tuohon naulakkoon.
Ripustin takin naulakkoon ja asetin repun naulakon vierellä olevalle tuolille. Yritin eteisestä käsin tarkastella asuntoa. Se oli pieni kuten kerrostaloasunnot yleensä. Ahdas keittiö, makuusoppi ja olohuone, jossa oli pari huonekalua ja muistoesineitä ja kirjoja hyllyillä. Lopulta sain kysyttyä:
- No niin, mitäs puuhaa Teillä sitten olisi mulle?
Rouva näytti miettivän ja hänen muutamat suunpielissä ja otsalla olevat ryppynsä syväntyivät.
- Ajattelin, että siivottaisiin kunnolla perjantaina. Ennen sitä ei tarvitse, kun tyttäreni kävi juuri Helsingistä ja siivosi. Voisit käydä kohta kaupassa, mutta jos ennen sitä viitsisit laittaa pari voileipää minulle aamuksi. Sinulta kun se kävisi niin näppärästi.
- Onnistuu, totesin ja suunnistin keittiöön. Rouva Kangas lonkkasi hitaasti perässäni keppinsä kanssa.
Voileipätarvikkeet oli helppo löytää. Ne olivat juuri siellä mihin minäkin ne aina kotona jätin eli juuri siellä missä vähiten odottaisi. Ei mikään kamalan järjestelmällinen tyyppi, päättelin.
Rouva Kangas istuutui keittiön pöydän ääreen ja alkoi puhua seuraten minun puuhiani:
- Minulla käykin yleensä kunnantyöläinen, mutta nyt kun kysyivät, että haluanko ottaa osaa johonkin projektiin, niin ajattelin, että mikä ettei. Nykypäivänä nuoret ovat niin mukavia. Minusta ainakin, vaikka jotkut puhuvatkin niistä niin pahaa. Eräänä päivänä linkussa…
Ja juttua tuli. Puhelias, totesin tyytyväisenä, sillä se tarkoitti, ettei minun tarvinnut ruveta väkisin keksimään jutun juurta. Minä nyökkäilin, myötäilin ja väänsin siinä sivussa pinon voileipiä.
- Minä laitan nämä leivät tänne jääkaappiin, että löydätte ne sitten aamulla täältä.
- Tehdäänpä yksi asia selväksi. Ei sinun tarvitse minua teititellä, en minä ole sellaiseen tottunut. Minä olen Raija vaan, rouva Kangas… tai siis Raija totesi pöydän äärestä ja jatkoi:
- Tässä on ostoslista. Tuossa lähellä on kauppa, sinä varmaan näit sen tänne tullessa. Muista sitten katsoa aina päiväykset paketista. Ja tuo sitä kunnon maitoa, sitä punaista. Eihän niitä muita pysty juomaankaan, sellaista litkua.
Minä nyökkäilin ja vedin takkia eteisessä päälle.
- Mä tulen kohta takaisin, huikkasin ja olin jo matkalla.
Kaupassa ei mennyt kauan ja takaisin tultuani purin ostokset kassista. Sitten raija sanoi, ettei hänellä muuta ollutkaan ja että voisin mennä ihan yhtä hyvin kotiin.
- Teille on varmaan annettu niin paljon läksyjäkin siellä koulussa.
Minä nousin pysäkiltä bussiin. yhdessä risteyksessä oli vaaleanpunainen sydämenmuotoinen lappu, jossa luki ”Kalle ja Johanna” ja minä mietin, ettei se mennyt yhtään hullummin.
------
Maanantaina olin pää puoliksi vessanpöntössä ja yritin keinotella WC-ankkaa hankaliin paikkoihin, kun ovikello soi. Kuulin kuinka Raija meni avaamaan. Hetken kuluttua hän tuli sopottamaan minulle, että ovella oli joku hurjan näköinen poika, joka kysyi minua.
En ymmärtänyt kuka se voisi olla. Toivottavasti Juhani ei ollut keplotellut itselleen jostain tätä osoitetta. Ehkä hän oli huolestunut, kun olin lintsannut tänään koulusta.
Ovelle tullessani jähmetyin. Jarno! Ja minkä näköisenä. Ymmärsin Raijan kiihkon, kun näin Jarnon mustan silmän.
- Mitä sun silmälle on tapahtunut? minä sain kysyttyä.
- No ilmeisesti Ilona oli nähnyt sut ja mut… no niin. Se kertoi Juhanille ja mä sain turpaani heti kun palasin takaisin pirskeisiin, Jarno sanoi painottamatta yhtäkään sanaa sen kummemmin. Ilona, niinpä niin. Hän oli itse ihan lääpällään Juhaniin.
Raijakin uskaltautui siinä vaiheessa ovelle.
- Ai, tämä onkin sinun ystäviäsi. No, menehän kattamaan kahvipöytää, täytyyhän vieraalle jotain tarjota. Tulehan nuori mies niin mennään me tuonne olohuoneeseen turisemaan, että Riina saa rauhassa kattaa tuonne keittiön puolelle. Mikäs se sinun nimesi olikaan? Raija kyseli ja johdatti Jarnon olohuoneeseen.
Minä menin keittiöön tekemään työtä käskettyä. Kädet tärisivät niin, että Raijan kahvikupit olisivat kyllä kohta entiset. Mielessäni kirosin Raijan sosiaalista luonnetta. Täällä oli kyllä eräitä, joilla ei ollut mitään halua turista Jarnon kanssa. Olohuoneesta kuului Raijan hekotus. Taisivat tulla hyvin juttuun keskenään.
- Kahvi on valmista, minä karjaisin.
Jarno talutti Raijan keittiöön ja auttoi istumaan. Raija puheli, Jarno sanoi sanan silloin tällöin ja minä istuin mielenosoituksellisesti hiljaa kahviani särppien. Raija oli käsitellyt vasta politiikan ja ruokakaupan juorut, kun hän yhtäkkiä älähti ja nosti käden rinnalleen.
- Mikä tuli? minä sanoin saaden yhtäkkiä puhekykyni takaisin.
- Vähän vaan rinnasta ottaa. Ehkä minun olisi parasta ottaa pienet päiväunet, Raija tuumi. Minä talutin sen makuualkoviin ja autoin sängylle pitkäkseen. Kun olin levittämässä vilttiä hänen päälleen, hän totesi:
- Sinulla on mukava poikaystävä.
- Ei Jarno oo mun poikaystävä, minä vastasin.
Raija sulki silmänsä ja huokasi. Sitten hän sanoi:
- Mutta hän rakastaa sinua paljon. Kyllä sen huomaa vaikka olisi kuuro, sokea ja tyhmä kuin pässi.
Minä olin lähtemässä, kun Raija vielä tarrasi ranteeseeni. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua napeillaan samalla kun sanoi painokkaasti:
- Sinä näet silmilläsi, kuulet korvillasi, maistat kielelläsi ja tunnet ihollasi, mutta rakastaa sinun täytyy kaikilla aisteillasi. Ja muista: elämä on liian lyhyt pelien pelaamiseen.
Raija sulki taas silmänsä ja minä hiivin pois vetäen liukuoven kiinni jälkeeni. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin kohtaamaan Jarnon.
- Miten Raija voi? Jarno kysyi kun palasin keittiöön ja istuin pöydän ääreen häntä vastapäätä.
- Se ottaa nyt pienet torkut… ja eiköhän se siitä. Miten sä sait tän osoitteen?
- Koulustahan saa vaikka mitä tietoo, jos sanoo, että asia koskee läksyjä, Jarno hymähti ja jatkoi sitten vakavammalla äänellä:
- Meiän täytyy puhua… meistä.
- Ai? Onks joku sellai ”me” olemassa. Mä luulin, että se on vaan minä ja sinä. Sinä inhoot mua ja minä inhoon sua, mä tokaisin.
- Niinkö sä tunnet mua kohtaan? Jarno kysyi.
- En mä niin sanonu, minä vastasin.
- Sanoithan, Jarno tivasi.
- Ehkä mä en puhunu totta, minä sanoin.
- Sä et siis inhoo mua? Jarno kysyi.
-En mä niin sanonu, minä vastasin.
- Siis sä inhoot mua? Jarno jatkoi kuulustelua.
- En mä niin sanonu, minä toistin.
- Siis sä pidät musta? Jarno kysyi luovuttamatta.
- En mä niinkään sanonu, minä sanoin.
- Riina! Jarno huudahti vaativasti.
- Okei, mä pidän susta, myönsin.
- Mut et tarpeeksi?
- Liikaa, huokasin. Syntyi hiljaisuus. lopulta minä sain suuni auki:
- Mä muistan niin hyvin sen hetken, kun mä tajusin, että sä et merkinny mulle samaa ku muut pojat vaan paljon enemmän. Ja siitä se alkoi, unelmointi. Ja mun unelmissa olit sä. Pelottomana prinssinä, urheana ritarina tai ovelana etsivänä. Mutta yleensä vain omana itsenäsi. Ihanana, lämpimänä ihmisenä, joka sai mut nauramaan. Ne unelmat olivat parhaita. Ja kun mä tanssin nuoralla jyrkänteellä, jonka vieressä aukeni pohjaton arjen kuilu, niin ne unelmat oli mun turvaverkko. Mä inhoon koulua, mä inhoon kotia, joskus musta tuntuu, että mä inhoon äitiäkin. Mä inhoon itteäni, sitä kuinka mä puhun, kuinka mä liikun, kuinka mä kävelen, kuinka mä pukeudun, sitä miltä mä näytän, sitä kuinka mä ajattelen ja sitä kuinka mä tunnen. Sä olet ainoa hyvä asia mun elämässä. Älä ota sitä pois multa. Mä en pyydä sulta mitään muuta, ku että ole kiltti ja anna mun pitää mun unelmat.
Jarno katsoi minua rävähtämättä silmiin. Jotenkin vaistonvaraisesti minä nostin käteni hänen poskelleen ja kosketin hellästi silmää ympäröivää mustaa rengasta.
- Sattuuks tähän? kysyin, mutten saanut vastausta. Jarno tarttui käteeni, käänsi sen ja painoi suukon kämmenelleni. Minä yritin vetää käteni irti ja sanoin:
- Ehkä sun pitäis lähteä.
- Älä riuhdo vaan ole hiljaa ja kuuntele, Jarno kivahti. Sitten se näytti miettivän hetken ja lausui:
- Sä oot Riina vaarallinen. Sulla on sydämessä niin monia ovia ja ne on kaikki raollaan. Ja just kun luulee pääsevänsä edes kurkistamaan jostain ovesta sisään, sä tuut ja paukautat sen nenän eestä kiinni. Riina, vain typerys rakastus suhun ja vain hullu myöntäs sen. Typerä mä oon ollu jo kauan aikaa ja nyt mä aion olla hullukin. Riina mä rakastan sua.
Jarno puhu niin hiljaa, että minä tuskin kuulin. Mutta minun tarvitsi vain katsoa häntä silmiin tietääkseni, että hän puhui totta.
- Mikset sä oo kertonu mulle, minä kysyin ja olin ihan sekaisin.
- Mitäköhän sä oisit sanonu, jos mä oisin kertonu? Haukkunu mua pelleksi. Ja mun muistaakseni neiti ei halunnut olla mukana missään sirkuksessa, Jarno naurahti.
- Musta pellet on aina ollut jotenkin hellyyttäviä, minä mutisin ja sen jälkeen sanoja ei tarvittu.
Oli tiistai-ilta ja minä valmistauduin menemään elokuviin Jarnon kanssa. Silloin puhelin soi. Koululta soitettiin. Raija oli joutunut sairaalaan. Sydäninfarkti.
Minä menin tietysti sairaalaan soitettuani Jarnolle. Pitkän ruinauksen jälkeen sain nähdä Raijan. Häntä tuskin erotti lakanoiden alta, hän oli niin laiha ja valkoinen. Hän ei pystynyt juuri puhumaan, mutta yritti sanoa minulle jotain. Kun kumarruin lähemmäs, saatoin erottaa sanat:
- Ruoki Murre… äläkä pelaa pelejä.
Myöhemmin illalla sain toisen soiton. Raija oli kuollut. Onneksi hänen tyttärensä oli ehtinyt paikalle Helsingistä perheensä kanssa ja Raija oli saanut hyvästellä nekin.
Minä itkin koko yön.
Aamulla lähdin Raijan asunnolle. Ovi oli tietysti lukossa, mutta tiesin mihin oli piilotettu vara-avain. Kuljin asunnossa kosketellen tuttuja tavaroita. Mietin, mitä sukulaiset tekisivät asunnolle. No, ei ollut minun asia. Laitoin Murrelle ruokaa ja suljin oven perässäni. Tuntui kuin olisin sulkenut kannet erään luvun päälle elämäni kirjassa.
Kuljin ulkona tietämättä minne mennä. Kotiin en halunnut. Risteyksessä purin vihaani potkimalla ”Kalle ja Johanna” –kyltin maantasalle. Miksi kaikki joita rakastin vietiin minulta? Syyttelin itseäni, lääkäreitä, Jumalaa ja koko maailmaa. Sitten tajusin, ettei Raijaa oltu minulta viety. Raija oli lähtenyt, hän oli ollut valmis ja vapaaehtoinen. Raijaa ei oltu viety, Raija oli lähtenyt. Hän oli tiennyt aikansa tulleen ja olisi itsekästä minulta olla hyväksymättä sitä. Sitten minulla välähti. Jarno! Jarno ymmärtäisi. Lähdin suunnistamaan Jarnon kotia kohti. Minulla oli Jarno ja hän ei toivottavasti lähtisi mihinkään vähään aikaan.
Loskaa oli kaikkialla. Loskaa ikkunalaudoilla, loskaa parvekkeilla ja loskaa sydämmissä. Loskaa…
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hetkittäin haparoiden tavoittamasi letkeys tai paikoittaiset huumorin pilkahdukset eivät pelasta kerrontasi turhaa laveutta. Varsinkin ’sankarittaresi’ on pökerryttävän suulas. Voit tietenkin laittaa toivosi siihen, että Dawson’s Creekin suosio viestii jostain ihmisten yleisestä halusta seurata keskenkasvuisia setvimässä vuolassanaisesti sydämenasioitaan. Jonkun pitäisi takavarikoida SinäMinäsi ja roskaromssusi ja antaa tilalle edes enemmän Tuija Lehtistä, jos ei muuta.
Realismin astetta tässä tekstissä en nyt edes jaksa ruveta ruotimaan. Toteanpa vain, että omat romanttiset haaveesi kuultavat liikaa läpi asetelmissa ja teemoissa. Noh, voithan toivoa, että tämä saa jossain jonkun muunkin pikkutytön sydämen läpättämään.
Yrityksesi olla syvällinen lässähtävät latteuksiksi tai ovat silkkoja retorisia sanaleikkejä. Varmaan äikänopelle brassaillaksesi olet tämän kirjoittanut.
Ennusteeni tulevaisuutesi suhteen lähivuosille: Yläasteen jälkeen fiktiosi menettää kiitollisen yleisönsä, koska lukiossa joudut kirjoittamaan äikänopeille asiaa. Lukiossa seurustelet muutenkin sen ’persoonallisen’ runopoikaloogihomon kanssa, joten väsäät etupäässä runoja. Sitten muutat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja koet niin tympeän kahdenkympinkriisin, että flashbackit noilta ajoilta täyttävät sinut vielä jälkeen päinkin sinimustalla häpeällä. Masennuksessa rypiessäsi aiempi dekadentti luomisvoimattomuutesi muuttuu melkein totaaliseksi impotenssiksi. Kun siitä sitten tulet hieman tolkkuihisi, niin alat saastuttaa netissä jotain viatonta kirjallisuuspalstaa läsnäolollasi.
Hyvää loppuelämää!
Sä oot aina ollut just tollanen kyyninen sadistipaska. Mut kyl mä tiedän, että oikeesti sä rakastat mua.
Hyvää viikonloppua!
Mitä tarkoitat ensimmäisellä kappaleellasi?
Vain tiivistettynä sitä, että kyseinen nuori neito harrastaa turhaa sanahelinää.
mitään pahaa siinä että mä en jaksa tommosta kirjotusta niinku sä ja muut tuotatte. mä jaksan vaan sitä mitä mä teen. mut toisaalta se on ainoa lähestymistapa.
Minua hieman hämää, etten ehkä ihan tarkkaan hahmota, mitä tarkoitat "tommosella kirjotuksella niinku sä ja muut tuotatte". Lisäksi hämää se, että päätit avata sanaisen arkkusi asian tiimoilta tällaisessa yhteydessä, jossa leikittelen vuosien takaisella tekstillä. Mutta olenhan toki sinun tekstejäsi täältä lukenut ja tyyliisi tutustunut, joten voin siltä pohjalta päätellä jotain suuntaa siihen, miten tulkita pohdintojasi.
Asiaan. Mielipiteeni: Mitä tulee lukemiseen, niin mielestäni olisi hyvä pitää mieli avoinna kaikenlaiselle. Mutta en näe mitään syytä pakottaa itseään viettämään merkittävää osuutta ajastaan sellaisten tekstien parissa, jotka ei nappaa. Jos tunnustuksia aletaan tekemään, niin itse koen esimerkiksi sinun tekstisi vaikeastihahmotettavaksi ja hajanaisiksi. Tosin taskussa puhutteli, ja olisin minäkin sitä tuossa aiemmin kommentoinut, jos olisin keksinyt järkevää sanottavaa (edes siinä määrin kuin sanottavani koskaan on järkevää). Mitä tulee kirjoittamiseen, vastasit jo itse itsellesi: "mut toisaalta se on ainoa lähestymistapa."
Että mä vaan pyydän anteeks tota mun älytöntä kommenttiani, jonka ei ollut oikeastaan tarkoitus kohdistua sinuun Lukutaitoinen ollenkaan. Olen itse asiassa iloinen, että kirjoitat tälle palstalle, koska mielestäni aikaisemmin annoit hyvää palautetta monelle täällä - olisin tosi kiitollinen, jos joskus minunkin teksteistäni kirjoittaisit jotain, mutta siis ei tiet. mikään pakko.
Sanotaan näin, että tässä on mulla jonkinlainen kasvuprosessi käynnissä. Mutta toi mun kommentti saadaan unohtaa. Sori vielä kaikki.
Hui, minäköhän tuon anteeksipyytelymoodin laukaisin vai mitä tässä on taustalla... =)
Oma osallistumiseni tällä palstalla on oikeastaan jatkuvaa potemista ja epävarmuutta. Sen huomaa jo siitäkin, kuinka kausiluontoisesti kirjoittamiseni intensiteetti on vaihdellut, puhumattakaan siitä, kuinka eksplisiittisesti se hyppää silmille tällaisista vuodatuksista =). Minusta on huikean kivaa ja kiinnostavaa lukea ja kommentoida toisten tekstejä, mutta en aina oikein osaa päätellä, minkälaista palautetta kukakin haluaisi saada, jos minkäänlaista. Pointti: ihan kiva kuulla, että läsnäoloni jollekin kelpaa.
"- olisin tosi kiitollinen, jos joskus minunkin teksteistäni kirjoittaisit jotain, mutta siis ei tiet. mikään pakko."
Kuules Essu, kun noin kauniisti pyydät, niin ajatus alkaa heti viehättää. Katsotaan, jos vaikka tänään illemmalla vääntäisin jotain tekstisi perään. Jossain vaiheessa pitää nimittäin tästä lähteä kuulemaan, mitä on löydetty mistäkin luolasta ja mitä se minuun vaikuttaa.
Kasvuprosessit on jees.