(Vielä äskettäin luulin etten varmaan enää koskaan kirjoita aloituksia tänne, kun ei ole asiaa. Hah... Kaikki johtaa kaikkeen ja ajatuksia singahtelee.)
Niin, onko Suuren Työn/Leikin aktiivisella puurtajalla/nautiskelijalla ollenkaan varaa kehittää tai ylläpitää mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä? Eikö takertuminen johonkin asenteeseen tiettyjä asioita, oppeja ja uskoja kohtaan ole haitaksi?
Olen itse ollut aika arkaparka ja sydän syrjälläni joka kerta kun olen paljastanut jonkin asian mihin tunnen vetoa, koska ihanteeni kuitenkin on ettei mihinkään tuntisi kiintymystä tai tarvetta takertua. Olen koko ajan nähnyt vian olevan vain itsessäni, kun "ettäs kehtaan jostakin olla innoissani". Entäpä se toinen osapuoli, onko hänen mahdollinen inhonsa "minun juttujani" kohtaan jotenkin automaattisesti ansiokkaampaa? No johan on kumma jos on!
Tutustumiseni vastakkaiseen sukupuoleen sattumalta tapahtui sellaisen ihmisen kautta, jolla oli aivan merkillinen filosofia johon nimenomaan kuului tuo mihinkään kiintymättömyys. Sehän on siis aivan mahtava idea että kaikki on ok, ja olisihan se vielä hienompaa jos aina kykenisi olemaan objektiivinen ja neutraali. Mutta kun ko. tyyppi ei ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen elämässään "takertumattomuutensa" kanssa tai siitä huolimatta, en tainnut saada järin hyvää esimerkkiä hänestä itselleni... Minusta tuntui vain että kaikki omasta itsestä pitäisi kieltää hänen mielikseen, sillä vaikka hän minulle toki saarnasi takertumattomuutta, niin tilalle hänellä oli tietenkin tyrkyttää omia näkemyksiään joihin kuului mm. lapsenlaitto (jota jo silloin silkkana ajatuksena inhosin). Tämmöistä se on jos seurustelee itseään 10 v vanhemman kanssa??? Kukaan toinen mies ei ole tuossamäärin yrittänyt muokata minua mieleisekseen...
Henkilökohtainen tarinani toki vaikuttaa vain minuun, mutta esittämällä täällä avoimesti näitä juttuja pyrin löytämään lisää oivalluksia ja ehkä kuulemaan miten muut kokevat tämän takertumattomuuden. Voiko se todella onnistua? Voiko elämä olla mielekästä, rikasta, antoisaa etc. mikäli "mikään ei ole mitään" ja "mistään ei saa pitää"?
Jonkinlaiseen kompromissiin haluaisin päätyä itse! Elikä jokaiselle soisin omat huvituksensa ja jopa senkin että johonkin suhtautuu nurjamielisesti, mutta mikäli Suuresta Työstä/Leikistä tulee kyse niin kyllä silloin pitäisi sitä neutraliteettia ja avoimuutta asioille alkaa löytyä. Oma kompastuskiveni on tässä kristinusko, ja kaippa minulle vielä joku päivä tulee eteen tarve tehdä rauha sen kanssa, lopullisesti. Tavalla tai toisella. Joskus vuosia sitten havaitsin ettei sillä ole mitään valtaa minuun varsinaisesti, mutta inhollani uskovaisia kohtaan on vielä minuun valtaa ja pahasti.
Jaa että miksi Suuri "Leikki"? No koska minä saan siitä ideasta paljon enemmän irti. Ei elämä ole pakkopullaa jota pitää syödä irvistellen, ei edes itsekehitystä harjoittavan elämä. Elämä on elämä. Elämä itsessään on suuri nautinto, suuri huvitus (joskin myös hivutus), suuri KAIKKI. Äiti, portto, isä, tyranni... Eikä mikään niistä.
Noh, enemmittä runoiluitta.
Q
Niin, onko Suuren Työn/Leikin aktiivisella puurtajalla/nautiskelijalla ollenkaan varaa kehittää tai ylläpitää mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä? Eikö takertuminen johonkin asenteeseen tiettyjä asioita, oppeja ja uskoja kohtaan ole haitaksi?
Olen itse ollut aika arkaparka ja sydän syrjälläni joka kerta kun olen paljastanut jonkin asian mihin tunnen vetoa, koska ihanteeni kuitenkin on ettei mihinkään tuntisi kiintymystä tai tarvetta takertua. Olen koko ajan nähnyt vian olevan vain itsessäni, kun "ettäs kehtaan jostakin olla innoissani". Entäpä se toinen osapuoli, onko hänen mahdollinen inhonsa "minun juttujani" kohtaan jotenkin automaattisesti ansiokkaampaa? No johan on kumma jos on!
Tutustumiseni vastakkaiseen sukupuoleen sattumalta tapahtui sellaisen ihmisen kautta, jolla oli aivan merkillinen filosofia johon nimenomaan kuului tuo mihinkään kiintymättömyys. Sehän on siis aivan mahtava idea että kaikki on ok, ja olisihan se vielä hienompaa jos aina kykenisi olemaan objektiivinen ja neutraali. Mutta kun ko. tyyppi ei ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen elämässään "takertumattomuutensa" kanssa tai siitä huolimatta, en tainnut saada järin hyvää esimerkkiä hänestä itselleni... Minusta tuntui vain että kaikki omasta itsestä pitäisi kieltää hänen mielikseen, sillä vaikka hän minulle toki saarnasi takertumattomuutta, niin tilalle hänellä oli tietenkin tyrkyttää omia näkemyksiään joihin kuului mm. lapsenlaitto (jota jo silloin silkkana ajatuksena inhosin). Tämmöistä se on jos seurustelee itseään 10 v vanhemman kanssa??? Kukaan toinen mies ei ole tuossamäärin yrittänyt muokata minua mieleisekseen...
Henkilökohtainen tarinani toki vaikuttaa vain minuun, mutta esittämällä täällä avoimesti näitä juttuja pyrin löytämään lisää oivalluksia ja ehkä kuulemaan miten muut kokevat tämän takertumattomuuden. Voiko se todella onnistua? Voiko elämä olla mielekästä, rikasta, antoisaa etc. mikäli "mikään ei ole mitään" ja "mistään ei saa pitää"?
Jonkinlaiseen kompromissiin haluaisin päätyä itse! Elikä jokaiselle soisin omat huvituksensa ja jopa senkin että johonkin suhtautuu nurjamielisesti, mutta mikäli Suuresta Työstä/Leikistä tulee kyse niin kyllä silloin pitäisi sitä neutraliteettia ja avoimuutta asioille alkaa löytyä. Oma kompastuskiveni on tässä kristinusko, ja kaippa minulle vielä joku päivä tulee eteen tarve tehdä rauha sen kanssa, lopullisesti. Tavalla tai toisella. Joskus vuosia sitten havaitsin ettei sillä ole mitään valtaa minuun varsinaisesti, mutta inhollani uskovaisia kohtaan on vielä minuun valtaa ja pahasti.
Jaa että miksi Suuri "Leikki"? No koska minä saan siitä ideasta paljon enemmän irti. Ei elämä ole pakkopullaa jota pitää syödä irvistellen, ei edes itsekehitystä harjoittavan elämä. Elämä on elämä. Elämä itsessään on suuri nautinto, suuri huvitus (joskin myös hivutus), suuri KAIKKI. Äiti, portto, isä, tyranni... Eikä mikään niistä.
Noh, enemmittä runoiluitta.
Q
Vastaukset 15
Vanhimmat
kirjoitimme samasta asiasta.
Ihmisten (enkä yleistä ;)...) kapeakatseisuus harmittaa. Tulee tunne, että voi voi....matkailu avartaa ystäväiseni, että jos vähän katsois vasemmalle ja oikealle niin voisi löytyä jotain uutta. Takertuminen on haitaksi, ei pääse eteenpäin elämässään...sanoisin.
Ja sitten tohon energiajuttuun palatakseni. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä, jonka elää alusta loppuun asti vain itsensä kanssa. Välillä joku toinen elää omaa elämäänsä siinä lähellä. Joskus vain hetken...joskus pitkään....mutta kuitenkin omaa elämäänsä.
Se että minä nyt satun olemaan kiinnostunut itsessäni olevasta "mystiikasta" ja joku toinen ei....niin joka tapauksessa minä elän omaa elämääni enkä hänen. Eikä pirskatti vieköön kukaan elä minun elämääni.
BTW....Myssin mielenkiintoisin löydös on kirjan lopussa kuvaukset tyypeistä.
Häätyypä yrittää kahlata sitä kirjaa etiäpäin... Joskin taisin jostain jotain kritiikkiä lukeakin jo etukäteen että pitikö sen Myssin välttämättä vääntää aikaiseksi taas yksi kuvaus "tyypeistä"... Joskus tulee mieleen että kaikkien näiden opaskirjojenkin kirjoittajat kuitenkin pyörittävät sitä omana itsenään olemisen "missiota" itselleen tärkeiden oivallusten kautta. Lukijan päätettäväksi sitten jää että hyötyykö juuri hän juuri tästä kirjasta, vai menikö huti...
On kaksi asiaa, joista en luovu: mieltymykset ja Turun sinappi.
Eli sekoitat lahjakkaasti nyt kaksi asiaa, mieltymykset ja takertumisen. Mieltymykset (tai makuasiat) ovat juuri sitä mistä mielenlaatumme, perusluonteemme koostuu. Ei niitä ole tarpeen torjua ja kieltää, sehän olisi vahingollista. Takertumista on puolestaan mekanistinen suhtautuminen mieltymyksiinsä, että orjallisesti kulkee mieltymystensä ja mielihalujensa talutusnuorassa.
Minulla on esimerkiksi sellainen mieltymys, että en tykkää hernekeitosta, edes sinapin kanssa. En kuitenkaan takerru mieltymykseen ainakaan siinä määrin, että kuolen nälkään jos muuta sapuskaa ei olisi saatavilla, tai että syleskin ja yökkään, jos kylässä sitä joskus tarjotaan.
Mieltymykset eivät häviä minnekään, vaikka vapautuisi kaikesta takertumisesta. Tuossa tapauksessa kokemuksista, kuten esim. nautinnoista, tulee vain neitseellisiä, kuin ensimmäistä kertaa...
Kaiketi se mieltymys muuttuu jarruksi silloin kun koko päivä on pilalla kun jotakin mielitekoa ei täytettykään...
Minun on joskus vähän vaikea erottaa viattomia tapoja ja haitallisia pakkomielteitä toisistaan. Ehkä olen liian vaativa: ihmisen pitäisi muka lempata elämästään periaatteessa mikä tahansa vain jotta on vapaa. Mitä se sellainen vapaus on mikä kaivaa hautoja? Mikä on ihminen joka ei arvosta mitään, rakasta mitään, välitä mistään?
joka ei arvosta mitään, rakasta mitään, välitä mistään? >>
Maagikko, joka on päässyt hyvin pitkälle omalla tiellään.
>>Maagikko, joka on päässyt hyvin pitkälle omalla tiellään.>>
Eipäs vaan asiasta kiinnostunut amatööri joka on juuri löytänyt polun pään.
että jos ihminen ei arvosta mitään, rakasta mitään tai välitä mistään, niin miksi hän arvostaisi ja rakastaisi maagikon tietä ja välittäisi sitä ollenkaan kulkea?
Täydellinen intohimottomuus on sama kuin makaisi kuolleena maassa. En tarkoita intohimolla niitä väliaikaisia riehuvia tunteita millä ihminen itseään hemmottelee, vaan elämänenergiaa joka laittaa liikkeeseen. Elämä ei voi koskaan pysähtyä.
Nyt päästiin jälleen kerran peruskysymykseen, uskonasioihin. Et ole ainoa, joka uskoo joka solullaan, että keskusyksikkösi eli minuutesi loppuunpalaminen, toisinsanoen kuolema (tai syntymän ja kuoleman kehästä vapautuminen), tarkottaisi elämänenergian ja kaiken toiminnan loppua.
Minä taas väitän, että aistit ja mieli jatkavat toimintaansa autonomisesti myös ilman keskusyksikön ohjausta eli "kokijaa", vieläpä tehokkaammin, ts. intohimoisemmin.
Maagikoilla on monta tietä ja päämäärää, toiset janoavat lisää kokemuksia keskusyksikölleen ja haluavat kokea myös jumaluuden ja näin ollen myös helvetin tuskat ja kaiken sen väliltä, toiset tyysten vapautua kokijan taakasta.
Tietön tie ja päämäärätön pyrkiminen ovat taas niitä (näennäisiä) perusristiriitoja, jotka jälkimmäiseen tapaukseen väistämättä liittyvät.
>Et ole ainoa, joka uskoo joka solullaan, että keskusyksikkösi eli minuutesi loppuunpalaminen, toisinsanoen kuolema (tai syntymän ja kuoleman kehästä vapautuminen), tarkottaisi elämänenergian ja kaiken toiminnan loppua.
En usko, en täysin.
Sen vuoksi olen kallistumassa sille näkökannalle että kun inhimillisistä rajoista luovutaan, tilalle astuu itse elämänenergia joka sisältää potenssiin ääretön kaiken sen mitä pikkarainen ihminen on ja extrat päälle. Se EI välttämättä poista sitä mitä ihminen on ollut, mikäli ihminen on valmis ottamaan vastaan rajattomuuden. Mikäli ei... Ehkä sitten mitään ei jää?
Mikäli nimittäin Tie johtaa vain täydelliseen välinpitämättömyyden ja kiinnostumattomuuden tympeyteen ja kylmyyteen, mitä pointtia siinä on? En jaksa uskoa että kaiken olemassaolon takana oleva "totuus" olisikin pelkkä tyhjyys. Se toki välillä kourii sydäntäni, että olisiko niin; olisiko niin että kuitenkin olemme kaikki tietoisuuksiemme kanssa vain apetta suurelle olemassaolon ja maailmankaikkeuden Moolokin kidalle, mutta höh... Kyllä elämä muutakin on kuin pelkkää hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Ei kai kaikki tämä inhimillinenkään voi olla pelkkää mitätöntä pelleilyä joka tulisi vain kylmästi lopettaa ja alkaa suhtautua kaikkiin ja kaikkeen kuin esineisiin? Eikö tämä ole aivan yhtä arvokasta kuin Suuri Tunteettomuus jota moni pitkälle päässyt tai pötkinyt soisi viljelevänsä? Vain jotta saa tuntea itsensä erikoiseksi, ovelaksi ja muita ylemmäksi...?
Luovun siis mieluummin rajoista kuin energiasta. Jääköön pieni lämpö, vaikka minä en jäisikään.
- Niin ja minähän OLEN kovasti arvostanut sitä kaikesta irrallisuutta ja kaikesta luopumista, mutta minusta alkaa tuntua että se ei johda mihinkään.
Ehkä sensijaan että kadottaisin ihmisyyteni haluankin tulla ihmiseksi kaikessa potentiaalissaan...? En tiedä. Olen kesken.
kuten arvostaminen, rakastaminen, välittäminen yms viittaavat näihin jokapäiväisen elämän ilmiöihin. Kun on päässyt tietämään, kokemaan jotain enemmän, ei enää hötkyile sellaisten määritteiden kanssa. On olemassa jotain paljon ... hmmm, tässä loppuvat sanat ... suurempaa, tunnetila, joka ikäänkuin sulkee sisäänsä ja tekee merkityksettömiksi nuo tuollaiset ihmismielen riehahdukset. Se tila ei ole mikään pysähtynyt eikä tunnoton, vaan jotain aivan muuta. Sitä ei voi selittää tyhjentävästi, se pitää itse kokea. Olen itse saanut kokea siitä pikku välähdyksiä silloin tällöin, lyhyitä mutta sellaisia, että menen vaikka helvettiin kokeakseni sellaisen aina uudestaan. Kuinka moni meistä tälläkin palstalla lurkkivista maageista oikeastaan tietää minkä kanssa puuhastelemme? Näpelöimme mahtavia voimia uskoen vakaasti, että ihmisellä on voimaa/mahtia hallita niitä ... ihmisellä, joka ei aina hallitse edes suolensa toimintaa ...
>>Täydellinen intohimottomuus on sama kuin makaisi kuolleena maassa. En tarkoita intohimolla niitä väliaikaisia riehuvia tunteita millä ihminen itseään hemmottelee, vaan elämänenergiaa joka laittaa liikkeeseen. >>
Niin, ehkä kyseessä onkin täydellinen elämänenergia ... ainakin se on yhtä hyvä määritelmä kuin mikä tahansa muukin. Intohimo on kovin lattea asia kun sitä vertaa siihen kokemukseen, jonka saa maagin tiellä toisinaan tuta ...
niin sitten ei voi kuin vaieta...
Mutta jos silti haluaa sanoa jotain mitä ei sanotuksi saa niin:
Välittäminen on tietysti ketjun heikoin linkki, koska se käsitetään huolehtimiseksi. "Samalla energeettisellä tasolla värähtely" ehkä kuvastaisi paremmin mitä voi kokea kun tuntee tietynlaista sympatiaa toisen elävän olennon tai minkä tahansa asian kanssa, ja ei tarvitse tehdä mitään sen kummempaa, kaikki on ok.
Rakastaminen käsitetään niin monella tavalla että huh... Mutta tarvitseeko tällä palstalla edes alkaa selvittämäänkään mitä se voi olla kun ei enää rakkaudessaan odota, toivo, pelkää, epäile... Koska rakkaus ON ja on aina ollut sama kuin mitä itse on, vain energia(a). Kohotessaan toisenlaiseen tietoisuudentilaan edes hetkiseksi ihminen kai melko usein kokee lämpöä, valoa yms. ja kaikki tämä lähes automaattisesti koetaan rakkautena. Kuitenkin kyse voi olla vain kiihdytyksestä reippaammin värähtelevän energian tasolla (vaikka yäk miten minä inhoan noita värähtelyjuttuja koska niitä tulee korvista ja suusta ulos NA-piireissä).
Ja sitten se arvostaminen... Näkee että kaikki olemassaoleva on yhtä arvokasta, eikä enää ole olemassa mitään "hyvää" ja "pahaa". Tämä minusta on hel-ve-tin ihana tila, sillä dualismia viljellään tällä pallolla niin paljon että oksettaa. Henkilökohtaisesti olen kurkkuani myöten täynnä "valon ja pimeyden voimien" taistelua, johon joku 99,9999999 % ihmiskunnasta haluaa väen vängällä uskoa. Mikähän pointti siinäkin on... Tekeekö se jonkun autuaaksi mitä häh. (Ilmoittautukoon tässä jos viitsii, hah.)
No sitten tietysti intohimo. Suomalaiset eivät sitä sanaa voine tajuta kuin tarpeena hoidella tarpeitaan, joten tarvittaisiin oikeastaan joku muu sana. Sisäinen puhku? Palo?
===
Hän seisoo mäellä
ja katsoo kohti taivasta;
hän puristaa molemmat kätensä nyrkkiin
ja kohottaa ne kohti taivasta.
Hän hymyilee.
>>>Mikäli nimittäin Tie johtaa vain täydelliseen välinpitämättömyyden ja kiinnostumattomuuden tympeyteen ja kylmyyteen, mitä pointtia siinä on?>>>
Ei kai mitään, mutta missä sitä pointtia sitten on?
Näyttäisi kuitenkin siltä, että täydellinen välinpitämättömyyden ja kiinnostumattomuuden tympeys ja kylmyys on ainakin joissain tapauksissa oleellinen osa tietä.
Joku kerran kuvasi jotain vaihettaan seuraavasti: "millään ei ole mitään väliä, ja kaikella on ihan vitusti väliä".
>>> En jaksa uskoa että kaiken olemassaolon takana oleva "totuus" olisikin pelkkä tyhjyys.>>>
Niinhän ne buddhalaiset kuitenkin väittää. "Tyhjyys" ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin olemattomuus, vaan käsittääkseni että ei ole mitään pysyvää.
>"Tyhjyys" ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin olemattomuus, vaan käsittääkseni että ei ole mitään pysyvää.
Tätä juuri tarkoitinkin. Uskon luovaan täyteys-tyhjyyteen, ja uskon että tyhjyys-tyhjyys on vain typerä aivojeni peikko jota pelkään turhaan.
Voisiko tyhjyys olla tyhjyys vain sen vuoksi että sitä ei mitenkään voi kuvata sanoin?
>Joku kerran kuvasi jotain vaihettaan seuraavasti: "millään ei ole mitään väliä, ja kaikella on ihan vitusti väliä".
Tuonkin allekirjoittaisin kyllä silloin kun satunnaisesti olen enemmän läsnä siinä jossakin mille ei ole sanoja.
>>Eipäs vaan asiasta kiinnostunut amatööri joka on juuri löytänyt polun pään. >Pelkotilat
Kirjoittanut: Rödfinne, 18.7.2004 klo 01.29
Mistä pelkotila johtuu, sitä tietäisi miettiä. Väriajattelua painotetaan melko paljon NLP:n puolella, mutta itse en ole koskaan saanut siitä oikein mitään irti.
Minulla pelon karkottajana toimii mikä tahansa millä irrottautua huomion kohteesta. Tämähän on normaalia tekniikka mm. castanedalaisessa "unennäön" harjoittamisessa: liikkuminen unessa edellyttää ettet kiinnitä huomiotasi suoraan mihinkään vaan pyrit tekemään havaintojasi ikäänkuin "liikkeessä". Tapa on hieman kuin kulkisi ihmismassan keskellä: mikäli haluat ettei kukaan kiinnitä sinuun huomiota, älä sinäkään kiinnitä huomiotasi muihin.
Unennäössä saa kyllä demonit kimppuunsa jos niitä alkaa turhanpäiten pällistellä.
Minusta Hra Varakkaan vastaus vaikutti melko viisaalta.