Arvosteluvapaa

Albrecht Speer katseli Friedrichstrassen Ja Willhelmstrassen kulmassa miten jättimäinen Marmoripylväs himersi aamunautereessa noustessaan nostokurkien roikottamana yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja asettui toisen samanlaisen, jo valmiiksi lasketun pylvään päälle millintarkasti kuin se olisi siihen tarkoitettu jo luomistyön alkuvaiheen sekunnintarkoissa suunnitelmissa. Ei kuulunut ääntäkään. Pylväiden välinen sauma katosi kuin itsestään ja kaikki näytti siltä, kuin se olisi yhtä ja samaa pylvästä.

Albrecht oli tyytyväinen.
Hän sammutti puoliksi poltetun savukkeensa ja hieroi sen kadun putipuhtaaksi pestyyn pintaan, miettien tuhatvuotisen valtakuntansa marmorisia kasvoja. Hänen työnantajansa ei tiennut, että marmori oli tuotu italian alpeilta asti. Hänen työnantajaansa eivät kiinnostaneet minkäänlaiset yksityiskohdat jotka liittyivät jotenkin käytännön asioihin. Hän, Albrecht, oli käytännön ja insinööritaidon mestari, aivot ja pyöveli - executive manager - niin kuin hän puolella ajatuksella työtään pilaillen kutsui.
Häntä ei suuremmin kiinostanut koko maailmaa heilutteleva sota, häntä ei kiinnostanut moiset käytännön asiat, häntä - arkkitehtia joka rakennutti kasvot tuhatvuotiselle valtakunnalle.

Albrecht käveli työmaalleen mietteissään. Hän oli hyvä, mutta häntä vaivasi jokin suunnaton onttous jossain sielunsa syvimmässä sopukassa. Hän osasi kyllä työnsä. Hän osasi piirtää klassisia viivoja ja kaaria siten, että ne kestäisivät tuhansia vuosia koossa, niin kuin ovat kestäneet koossa Gisan pyramidit loputtomassa hiekkamyrskyssä egyptissä uhmaamassa aikaa - hallitsemalla sitä.

Mutta hänellä oli tuo onttous sisällään jolle hän ei kyennyt piirtämään kasvoja tai antamaan nimeä, sille ei voinut rakentaa seiniä eikä kattoa, ei valaa edes perustaa jolle jotain laskea. Tuo kuristava onttous ihmetytti häntä, eikä se mennyt pois tiuskimalla myöhässä oleville aikatauluille, ei väärin ajatteleville, monumentaalisia yksityiskohtia ymmärtämättömille ihmisille. Se humisi tyhjänä hänen sisällään olematta mitään.

Sellainen kauhistutti häntä, teki kaikki hänen yöttömät yönsä tyhjiksi, vei pohjan ja sisällön kaikelta siltä vuosien työltä jonka hän on puurtanut itseään säästelemättä tavoittaakseen jotain sellaista josta ihmiskunta ei ollut kyennyt omaa mielikuvituksettomuuttaan edes haaveilemaan. Mutta mitä tuo tyhjyys oli. Se kaiversi koloja hänen sisimpäänsä ja söi hänen sisimpänsä tyhjäksi. Ja Albrecht tunsi miten hänen rajansa lähestyivät häntä - hänestä olisi jäämässä jäljelle vain kuori. Ratisevan ohut kuori kuin leivässä, josta jokin on vienyt pois sisuksen.
Sellainen ei kestä edes kosketusta, saati katsetta. Hyödytön kuori.

Marmorijärkäle toisensa jälkeen asettui paikoilleen. Painavat, tuhansia tonneja painavat alppien juuret istuivat millintarkasti aloilleen luoden kuoren jollekin jonka suunnitteluun hän pelkäsi osallistuneensa.

Hän sytytti uuden savukkeen ja poltti sen tällä kertaa kokonaan.

Fucoo kirjoitti:

Albrecht Speer katseli Friedrichstrassen Ja Willhelmstrassen kulmassa miten jättimäinen Marmoripylväs himersi aamunautereessa noustessaan nostokurkien roikottamana yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja asettui toisen samanlaisen, jo valmiiksi lasketun pylvään päälle millintarkasti kuin se olisi siihen tarkoitettu jo luomistyön alkuvaiheen sekunnintarkoissa suunnitelmissa. Ei kuulunut ääntäkään. Pylväiden välinen sauma katosi kuin itsestään ja kaikki näytti siltä, kuin se olisi yhtä ja samaa pylvästä.

Albrecht oli tyytyväinen.
Hän sammutti puoliksi poltetun savukkeensa ja hieroi sen kadun putipuhtaaksi pestyyn pintaan, miettien tuhatvuotisen valtakuntansa marmorisia kasvoja. Hänen työnantajansa ei tiennut, että marmori oli tuotu italian alpeilta asti. Hänen työnantajaansa eivät kiinnostaneet minkäänlaiset yksityiskohdat jotka liittyivät jotenkin käytännön asioihin. Hän, Albrecht, oli käytännön ja insinööritaidon mestari, aivot ja pyöveli - executive manager - niin kuin hän puolella ajatuksella työtään pilaillen kutsui.
Häntä ei suuremmin kiinostanut koko maailmaa heilutteleva sota, häntä ei kiinnostanut moiset käytännön asiat, häntä - arkkitehtia joka rakennutti kasvot tuhatvuotiselle valtakunnalle.

Albrecht käveli työmaalleen mietteissään. Hän oli hyvä, mutta häntä vaivasi jokin suunnaton onttous jossain sielunsa syvimmässä sopukassa. Hän osasi kyllä työnsä. Hän osasi piirtää klassisia viivoja ja kaaria siten, että ne kestäisivät tuhansia vuosia koossa, niin kuin ovat kestäneet koossa Gisan pyramidit loputtomassa hiekkamyrskyssä egyptissä uhmaamassa aikaa - hallitsemalla sitä.

Mutta hänellä oli tuo onttous sisällään jolle hän ei kyennyt piirtämään kasvoja tai antamaan nimeä, sille ei voinut rakentaa seiniä eikä kattoa, ei valaa edes perustaa jolle jotain laskea. Tuo kuristava onttous ihmetytti häntä, eikä se mennyt pois tiuskimalla myöhässä oleville aikatauluille, ei väärin ajatteleville, monumentaalisia yksityiskohtia ymmärtämättömille ihmisille. Se humisi tyhjänä hänen sisällään olematta mitään.

Sellainen kauhistutti häntä, teki kaikki hänen yöttömät yönsä tyhjiksi, vei pohjan ja sisällön kaikelta siltä vuosien työltä jonka hän on puurtanut itseään säästelemättä tavoittaakseen jotain sellaista josta ihmiskunta ei ollut kyennyt omaa mielikuvituksettomuuttaan edes haaveilemaan. Mutta mitä tuo tyhjyys oli. Se kaiversi koloja hänen sisimpäänsä ja söi hänen sisimpänsä tyhjäksi. Ja Albrecht tunsi miten hänen rajansa lähestyivät häntä - hänestä olisi jäämässä jäljelle vain kuori. Ratisevan ohut kuori kuin leivässä, josta jokin on vienyt pois sisuksen.
Sellainen ei kestä edes kosketusta, saati katsetta. Hyödytön kuori.

Marmorijärkäle toisensa jälkeen asettui paikoilleen. Painavat, tuhansia tonneja painavat alppien juuret istuivat millintarkasti aloilleen luoden kuoren jollekin jonka suunnitteluun hän pelkäsi osallistuneensa.

Hän sytytti uuden savukkeen ja poltti sen tällä kertaa kokonaan.

Natsien Berliiniin rantamasta valtakunnankansliasta ei ole tänäpäivänä mitään jäljellä. Sen kolossaalinen mielettömyys, arkkitehtooninen absurdius oli mielestäni lähentynyt jo jonkinlaista taiteentekemisen äärirajaa. Kaikki tuo suunnaton julkeus katosi liittoutuneitten massiivisiin ilmapommituksiin ja lopulta venäläisten joukkojen tykkituleen ja miinoituksiin.

Kaikki.

Nykyään siinä on ostoskeskus josta voi ostaa leipää ja bisseä, kävellä puistoissa, tervehtiä hymyillen ventovieraita saksalaisia:

"Guten aben meine frau."

Mutta vielä täkin päivänä, olematta mitenkään herkkä tai tiedostava, mä tunnen tuon saman tyhjyyden asuvan jossain ilman seiniään.

Fucoo kirjoitti:

Natsien Berliiniin rantamasta valtakunnankansliasta ei ole tänäpäivänä mitään jäljellä. Sen kolossaalinen mielettömyys, arkkitehtooninen absurdius oli mielestäni lähentynyt jo jonkinlaista taiteentekemisen äärirajaa. Kaikki tuo suunnaton julkeus katosi liittoutuneitten massiivisiin ilmapommituksiin ja lopulta venäläisten joukkojen tykkituleen ja miinoituksiin.

Kaikki.

Nykyään siinä on ostoskeskus josta voi ostaa leipää ja bisseä, kävellä puistoissa, tervehtiä hymyillen ventovieraita saksalaisia:

"Guten aben meine frau."

Mutta vielä täkin päivänä, olematta mitenkään herkkä tai tiedostava, mä tunnen tuon saman tyhjyyden asuvan jossain ilman seiniään.

Mahtava vastaus ei niin mahtavaan vastaukseen. Mä en ollut ihan tosissani, mutta mä lupaan, että jos mä vielä kirjotan tänne, mä yritän kirjoittaa tyylillä, niin kuin esimerkiksi te Fucoo. Oikeastaan mä halusin sanoa, että ne Pasilan toimistorakennukset on siinä ratapihan vierellä tosi teennäisiä, niistä puuttuu ote. Eivätkä ne ole ainoita. Sellainen sievistely vain ottaa joskus päähän. Mutta ei toi selitä mun typerää kommenttiani millään tavoin, mutta sievistelyä mä en kestä, ei sillä että se mitenkään liittyisi teidän tekstiin välttämättä.

Kyllä mä se Kaisan katsastan, mutta säästät yhden veran jos et peluuta :)

-kasipallo-

:) Mut löytää jostain täältä: http://www.hiff.fi/