Olen 20-vuotias nuori nainen ja kärsin oudosta ongelmasta/ahdistuksesta. Aina kun joudun viettämään päivän tai enemmän yksin, ahdistun todella paljon.
Lapsena suorastaan tykkäsin viettää aikaa yksin. Leikin aina yksin kotona barbeilla ja kavereiden pihaleikit eivät niinkään kiinnostaneet. Yläasteella sain muutamia hyviä kavereita, mutta aika paljon vietin aikaa yksin ja en muista oliko se vielä silloin mukavaa, mutta ei ilmeisesti ainakaan suunnattomasti ahdistanut. Nyt tässä iässä olen huomannut ahdistuvani yksin olosta. Kavereita minulla on vain muutama.
Seurustelin muutaman vuoden ja erosin keväällä poikaystävästäni. Eroaminen oli vaikeaa, koska pelotti miten selviän kun ei ole enää ketään joka varmasti voisi viettää kanssani aikaa silloin kun muut eivät ehdi. Olin todella riippuvainen poikaystävästäni ja joskus jopa riitelimme siitä kun suurin piirtein pidin häntä takin hihasta kiinni ja koitin anella ja estellä ettei hän menisi kavereidensa kanssa baariin ja jättäisi minua yksin kotiin. Saatoin myös suuttua todella paljon jos hän vaikka ei ehtinytkään jonain päivänä olla kanssani ja jouduin viettämään kyseisen päivän yksin.
Nyt kun olen ollut sinkkuna olen huomannut ahdistuksen vain kasvavan. Viikolla olen kyllä töissä ja koulussa joten silloin sujuu hyvin, mutta viikonloput sekä lomat ovat jotain niin kamalaa. Tapailen tällä hetkellä erästä miestä, mutta pelkään pilaavani suhteen tällä läheisriippuvuudellani. Mies ei työnsä takia ehdi nähdä kuin 2-3 kertaa viikossa ja aina kun miehelle ei sovi tapaaminen niin ahdistun ja tulen todella vihaiseksi ja mietin tarvitsevani miehen jolla on enemmän aikaa minulle. Tänään olen viettänyt koko sunnuntain yksin ja olen ollut hyvin ahdistunut. Mietin syvällisiä ajatuksia, koko kehoa heikottaa ja ahdistun ajatuksesta, että olen loppuelämäni yksin ja viikonloput ovat aina tällaisia. Pinnalle nousee aina myös pelko, että tapailemani mies jättää minut. Olen siis melko lamaantunut, kuin jossain unessa enkä tiedä mitä tehdä. Olisi kyllä vaikka mitä hommaa mitä yksin voisin tehdä, mutta en pysty ahdistukseltani. Saatan vain istua monta tuntia koneella tai odottaa viestejä mieheltä. En halua elää loppuelämääni näin, haluan pystyä myös yksin oloon. Olen aivan neuvoton mitä tehdä, tuntuu että ainoa ratkaisu olisi monta kaveria joilla olisi aina aikaa minulle tai vastaavanlainen mies :'(
Lapsena suorastaan tykkäsin viettää aikaa yksin. Leikin aina yksin kotona barbeilla ja kavereiden pihaleikit eivät niinkään kiinnostaneet. Yläasteella sain muutamia hyviä kavereita, mutta aika paljon vietin aikaa yksin ja en muista oliko se vielä silloin mukavaa, mutta ei ilmeisesti ainakaan suunnattomasti ahdistanut. Nyt tässä iässä olen huomannut ahdistuvani yksin olosta. Kavereita minulla on vain muutama.
Seurustelin muutaman vuoden ja erosin keväällä poikaystävästäni. Eroaminen oli vaikeaa, koska pelotti miten selviän kun ei ole enää ketään joka varmasti voisi viettää kanssani aikaa silloin kun muut eivät ehdi. Olin todella riippuvainen poikaystävästäni ja joskus jopa riitelimme siitä kun suurin piirtein pidin häntä takin hihasta kiinni ja koitin anella ja estellä ettei hän menisi kavereidensa kanssa baariin ja jättäisi minua yksin kotiin. Saatoin myös suuttua todella paljon jos hän vaikka ei ehtinytkään jonain päivänä olla kanssani ja jouduin viettämään kyseisen päivän yksin.
Nyt kun olen ollut sinkkuna olen huomannut ahdistuksen vain kasvavan. Viikolla olen kyllä töissä ja koulussa joten silloin sujuu hyvin, mutta viikonloput sekä lomat ovat jotain niin kamalaa. Tapailen tällä hetkellä erästä miestä, mutta pelkään pilaavani suhteen tällä läheisriippuvuudellani. Mies ei työnsä takia ehdi nähdä kuin 2-3 kertaa viikossa ja aina kun miehelle ei sovi tapaaminen niin ahdistun ja tulen todella vihaiseksi ja mietin tarvitsevani miehen jolla on enemmän aikaa minulle. Tänään olen viettänyt koko sunnuntain yksin ja olen ollut hyvin ahdistunut. Mietin syvällisiä ajatuksia, koko kehoa heikottaa ja ahdistun ajatuksesta, että olen loppuelämäni yksin ja viikonloput ovat aina tällaisia. Pinnalle nousee aina myös pelko, että tapailemani mies jättää minut. Olen siis melko lamaantunut, kuin jossain unessa enkä tiedä mitä tehdä. Olisi kyllä vaikka mitä hommaa mitä yksin voisin tehdä, mutta en pysty ahdistukseltani. Saatan vain istua monta tuntia koneella tai odottaa viestejä mieheltä. En halua elää loppuelämääni näin, haluan pystyä myös yksin oloon. Olen aivan neuvoton mitä tehdä, tuntuu että ainoa ratkaisu olisi monta kaveria joilla olisi aina aikaa minulle tai vastaavanlainen mies :'(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet todella liian takertuvainen. Ei takiaisen kanssa kukaan jaksa elä. Pitää olla liikkumatilaa parisuhteessa. Ehkä tuo yksinäisyytesi on syy tuohon ongelmaan. sinun pitäisi löytää lisäksi muita ihmissuhteita ja harrastuksia.
Tsemiä kovasti. :)
Tuosta saattaa tulla helposti noidankehä (nykyisen tai jonkun tulevankin) miesystävän kanssa: Kiukuttelet, koska pelkäät jätetyksi tulemista ja kumppanisi tulee tästä ennenpitkää näkyvästi turhautuneeksi, mikä taas saa sinut ahdistumaan enemmän.
Onnistuisitko jotenkin rikkomaan kuviota? Eli muuttamaan käyttäytymis- tai ajatusmalliasi?
Esimerkiksi, kun tapaatte ja on tulossa välipäivä, voit sanoa suoraan, että odotat seuraavaa näkemistä - tai välipäivän jälkeen vihjata kuinka kiva onkaan nähdä. Luultavasti mies ymmärtää pian alkaa myös oma-aloitteisesti sanoa vastaavia ja itsetuntosi vahvistuu. Ja eiköhän siitä vähintään näe, että viihtyy kanssasi, kun vastaa kivoihin kommentteihin. :)
Kun odotat viestejä koneella, onnistuisitko uppoutumaan samalla johonkin kirjaan tai elokuvaan? Jos mietit miestä, niin onnistutko välttämään ajatusmallia missä-se-on-mitä-tekee ja ajattelemaan enemmin tyyliin "kyllä routa porsaan kotiin ajaa"? Kykenetkö esimerkiksi keskittymään teidän seuraavaan sovittuun menoon ja erityisesti kuinka se on molemmista kivaa ja kuinka mieskin sitä varmasti odottaa?
Siis pointtina, että niskasta kiinni ja positiivisuutta kehiin, sillä ei ainakaan mitään häviä. Tuosta yllämainitusta noidankehästä on kokemusta ja etäisyyden hyväksyminen paransi parisuhdetta. Samaan aikaan ja samassa tahdissa olin havainnoivinani kumppanini itseluottamuksen kohoavan, ja luulenpa tässä olevan sellaisen syy-seuraus- suhteen.
Kavereista en osaa samalla tavalla sanoa.. Ehkä kannattaa pikkuhiljaa aina koettaa hankkia uusiakin, koska ihmiset muuttuvat ja muuttavat ajan myötä, eikä samoja kiinnostuksenkohteita ja mahdollisuutta menoihin aina ole. Ja ystävyyttä kannattaa aina vaalia, kun kaveruus sattuu sellaiseksi muuttumaan. :)
Mutta myös ystäville ja kavereille täytyy muistaa antaa aikaa. Joskus ja joskus useamminkin kyllä on tultava päiviä, ettei puuhaa mitään kenenkään kanssa. Ne voi koettaa ottaa, jos vain pystyy, vaikka ikiomina lepopäivinä, jolloin suorastaan ei tarvi olla ravaamassa pitkin kyliä. Monessa asiassa on hyvät puolensa.
Ja viimeisenä ehkä paras neuvo: Onko koulullasi tai työpaikallasi psykologia, terkkaria tai muuta ammattilaista, jonka kanssa voisit jutella asiasta? Läheisriippuvuus ei nimittäin mikään tavaton asia ole ja takuulla siihen jostain on oikeaa apua saatavissa.