Nyt puhuu kiusattu.
Koulu. Mitä tämä sana tuo mieleen? Hyviä vai huonoja muistoja? Hyviä kavereita ja hauskanpitoa? Vaiko Kiusaamisen
kohteena olemisen vai kiusaajana olemisen? Koulusta voi tulla monia muistoja mieleen, niin omien vanhempien ja
isovanhempien kertomina kuin myös omat kokemukset. Mitä se tuo itselleni mieleen, tuo sana koulu? Minulle se tuo
mieleen karvaat pettymykset, ilot ja surut, oman kokemuksen jakaminen hyvän ystävän kanssa, ystävän menettäminen ja
uusien saaminen. Ystävien auttaminen ja tieto että joku kuuntelee. Koulu ei ole aina yhtä hohtoisaa ja iloa, sen sain
itse henkilökohtaisesti kokea.
Ala-asteeni meni yhtä hitaasti kuin kymmenkesäisenä ensimmäisen juhlavieraan saapuminen, jokseenkin ei niin iloisissa
merkeissä. Koko ala-asteeni olin koulukiusattu ja pilkan kohteena, milloin siitä että meidän perheellä oli monta
erilaista eläintä, millon vaatteistani ja ominaishajustani. Esikoulun ensimmäisestä päivästä sain kokea että elämä
kodin ulkopuolella ei ole yhtä juhlaa , mitä se on turvallisesti kotona neljän seinän sisällä. Kuvani jonka olin
muualta, että koulu on hauskaa ja mahdollisuus hankkia uusia ystäviä särkyi ensimmäisen päivän aikana. Sain uuden
laisen kuvan, kuvan joka ei ollut kaunis. Tämä kuva jonka sain, oli täynny ivaa, naurua, henkistä kipua ja yöunien
menettämistä. Koko alasteeni meni kiusattuna olemisen kohteena. Minua on kutsuttu henkisesti vahvaksi, fyysisesti
kestäväksi. En ikinä mennyt kuvoinnellisesti siihen tilaan että olisin antanut periksi, luovattanut. En vajonnut
epätoivon kuoppaan josta harva on noussut ilman tukea. En edes sillon, kun sain iskua naamaan tekemättä yhtään
mitään väärää, iskua naamaan perusteella että se ärsytti. Kun lopulta siirryin yläasteelle, sama jatkui, jolloin se
nousi asteelle fyysinen kiusaaminen.
Vaikka olen ollut aina se jota on kiusattu, joka aamu saavuin kouluun oikeaan aikaa, en koskaan jäänyt saapumatta,
vaikka se usein oli vaikeinta mitä olin kokenut. Kouluni meni täysin metsään, en pystynyt opiskelemaan. Tästä
syytettiin minua itseä , en aikuisten mielestä ollut halukas oppimaan. Ihmekös tuo, mitä olin kokenut. Vasta
kun olin kerranut yläasteen ensimmäisen luokan, kun kiusaajani siirtyivät kukin omalleen tielleen. Kokemus jonka
koin, 8 vuoden kiusattuna olemisen, en soisi tapahtuvan kenellekkään elävälle ihmiselle, en varsinkaan kenellekkään
joka ilolla odottaa ensimmäistä esikoulupäivää, mieli kirkkaana ja intoa täynnä.
-entinen koulukiusattu.
Koulu. Mitä tämä sana tuo mieleen? Hyviä vai huonoja muistoja? Hyviä kavereita ja hauskanpitoa? Vaiko Kiusaamisen
kohteena olemisen vai kiusaajana olemisen? Koulusta voi tulla monia muistoja mieleen, niin omien vanhempien ja
isovanhempien kertomina kuin myös omat kokemukset. Mitä se tuo itselleni mieleen, tuo sana koulu? Minulle se tuo
mieleen karvaat pettymykset, ilot ja surut, oman kokemuksen jakaminen hyvän ystävän kanssa, ystävän menettäminen ja
uusien saaminen. Ystävien auttaminen ja tieto että joku kuuntelee. Koulu ei ole aina yhtä hohtoisaa ja iloa, sen sain
itse henkilökohtaisesti kokea.
Ala-asteeni meni yhtä hitaasti kuin kymmenkesäisenä ensimmäisen juhlavieraan saapuminen, jokseenkin ei niin iloisissa
merkeissä. Koko ala-asteeni olin koulukiusattu ja pilkan kohteena, milloin siitä että meidän perheellä oli monta
erilaista eläintä, millon vaatteistani ja ominaishajustani. Esikoulun ensimmäisestä päivästä sain kokea että elämä
kodin ulkopuolella ei ole yhtä juhlaa , mitä se on turvallisesti kotona neljän seinän sisällä. Kuvani jonka olin
muualta, että koulu on hauskaa ja mahdollisuus hankkia uusia ystäviä särkyi ensimmäisen päivän aikana. Sain uuden
laisen kuvan, kuvan joka ei ollut kaunis. Tämä kuva jonka sain, oli täynny ivaa, naurua, henkistä kipua ja yöunien
menettämistä. Koko alasteeni meni kiusattuna olemisen kohteena. Minua on kutsuttu henkisesti vahvaksi, fyysisesti
kestäväksi. En ikinä mennyt kuvoinnellisesti siihen tilaan että olisin antanut periksi, luovattanut. En vajonnut
epätoivon kuoppaan josta harva on noussut ilman tukea. En edes sillon, kun sain iskua naamaan tekemättä yhtään
mitään väärää, iskua naamaan perusteella että se ärsytti. Kun lopulta siirryin yläasteelle, sama jatkui, jolloin se
nousi asteelle fyysinen kiusaaminen.
Vaikka olen ollut aina se jota on kiusattu, joka aamu saavuin kouluun oikeaan aikaa, en koskaan jäänyt saapumatta,
vaikka se usein oli vaikeinta mitä olin kokenut. Kouluni meni täysin metsään, en pystynyt opiskelemaan. Tästä
syytettiin minua itseä , en aikuisten mielestä ollut halukas oppimaan. Ihmekös tuo, mitä olin kokenut. Vasta
kun olin kerranut yläasteen ensimmäisen luokan, kun kiusaajani siirtyivät kukin omalleen tielleen. Kokemus jonka
koin, 8 vuoden kiusattuna olemisen, en soisi tapahtuvan kenellekkään elävälle ihmiselle, en varsinkaan kenellekkään
joka ilolla odottaa ensimmäistä esikoulupäivää, mieli kirkkaana ja intoa täynnä.
-entinen koulukiusattu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Muakin ollaan kiusattu nyt 6-vuotiaasta asti ja nyt olen 15 ja se vain jatkuu. Aluksi en edes tajunnut että minua kiusattiin. neljännellä luokalla kiusaamiseen liittyi myös opettajat koulu oli jatkuvaa helvettiä mutta silti sinun tavoin menin sinne
viiidennellä luokalla minua alettii syyttää ties mistä. Aloin esittää kipeää. 6-luokalle vaihdoin koulua ja se oli paras vuosi. Tyhmänä hain samaan kouluun mihin muutkin haki vaikka olisin päässyt helposti liikunta linjalle. ylä aste alkoi ensimmäinen luokkani oli kauhea. He käännyttivät opettajat vastaan ja siitä lähtien olin heille kuin ilmaa. Eräänä päivänä musikki tunnilla minua alettii taas töniä ja haukkua silloin vain lähdin koulusta pois. 8-Luokalle vaihdoin taas koulua. kouluun missä nyt olen. Luokkani on aivan hirveä ja aina liikunta tunneilla tytöt lyövät selkääni sähly mailoilla tai sulkapallo mailoilla ja opettajat eivät ole huomaanivaan. nyt yritän vain saada perus koulun loppuun ja siirryn iltalukioon. toivon ettei siellä ole mitään idiootteja.
Jaah nuo yhdyssanat voisit opetella. Lisäksi en kyllä usko että oppilaat käännyttävät opettajat sua kohtaan, aika harhaluuloinen ajatus
Älä puhu, jos et tiedä. Ihmisiä opettajatkin ovat ja täten sortuvaisia kiusaamaan oppilaita/hylkimään heitä.
Joo opettajillakin on tapana vittuilla, mutta ei se koske niitä kaikkia. Onneks mua ei oo pahemmin kiusattu ja jos on edes vittuiltu nii en huomioi/välitä. Se ei oo koskaan menny fyysiseks ja yleensä kiusaajilla on selvät epävarmuudet kuten pituuskasvu loppunut jne. Kiusaajilla on itellää huonosti asiat esim. Ongelma, epävarmuus ja jotkut on oikeesti mielisairaita..
Hei. Moi mua on kiusattu jo nytten paljon kauemmin kiusattu vaikka oon 14 puol ja mä tiiän kiusaaminen onaika kamalaa mu on kiusattu 11 vuotta enkä mä muista mun elämästä enää mitään hyvää vaikka sitäkin oli. Kolme vuotiaan vanhempani erosivat ja järkytyin siitä vähäsen (oon aina ollut herkkä ja nytten oon herkimmilläni) ja sitten sain uuden isä puolen jonka mukana sain kaksi puol siskoo jotka oli kivoja ja auttamassa mulle ja tunsin ne noin 12 vuotta. Ja nytten menetin heidät ja ei oo enää puol isää ja en enää ikinä oo saanut kirjeitä tai viestejä tai yhtään Mitään mun oikealta isältä en ees muista sen nimee tai minkä näkönen se ees oli?. Kävin vähän aikaa sitten protu leirillä ja sain muutamia oikeita ystäviä toivottavasti oikeasti toivon niin. Sitten mennään asiaa. Kiusaaminen on kurjaa mua kiusataan vaan koulussa josta olen helpottunut, mutta joskus. Vain rupean itkemään menneisyyden takia vaikka silloin olisikin hauskaa ja mulla oli ennen vain kolme kiusaajaa mutta hetikun pääsin ylä asteelle mua on kiusannut kolme luokkaa kahdessa niissä luokkisaa oli mun parhaat kiusaajat ja kolmas oli mun oma luokka en ees tiiä miks ne kiusaa mua. Mun koulussa on vain yksi ihminen joka ei oo vielä koskaan kiusannut mua ja onneks se on mun luokalla. Arvatkaa miten selviän siitä en selviä mitenkään mietin välillä pitäiskö mennä mieli sairaalaan tai johonkin hoitoon tai jotain joka päivä mä tuskin pääsen elävänä koulu päivästä takaisin. Se olisi kai parasta mulle mennä mielisairaalaan tai hoitoon. Niin ja miten selviän siitä parhaiten on että oon aina yksin huppu päässä ja en puhu kellekään oon tehnyt vähän niinkuin tyhjän maskin en näytä koulussa tai no muutenkaan kellekään tunteitani ja en ota katsekontakteja ja suljen korvani maailmalta. Pahin asia on tässä että mun äiti on aina tiennyt tästä mutta ei oo ikinä yrittänyt auttaa. Okei mitä suosittelemme että teen??