liikaa kuullut

Jokaisella on henk.koht. tapa selvitä elämän erinäisitsä ongelmatilanteista ja parisuhteilla on oma tapa selvittää asiat keskenään, jos ollenkaan. Kaikki ovat valintoja joita itse kukin tekee joka päivä, joka tilanteessa.

Ainahan voi katsoa peiliin ja kysyä sieltä, miksi on annettu tilanteiden ajautua ilkeilyyn ja herjaamiseen asti ja miksi satuttaviin sanoihin ei ole tartuttu, vaikka ne eivät ole normaalia käytöstä. Aina voi miettiä, mitä pelätään ja miksi, kun ei haluta käsitellä negatiivisia tunteita ja ajatuksia oman rakkaan kanssa.

Ilkeilyn taustalla voi olla vaikka millaisia parisuhteen ulkopuoleltakin tulleita paineita, stressiä ym. skeidaa, joka sitten purkautuu vuorovaikutustilanteissa. Mitä ilkeämpiä sanoja ilmoille sinkoaa, sitä suuremmalla syyllä pitäisi pysähtyä analysoimaan niiden taustasyitä, vaikka vasta seuraavana päivänä, mutta kumminkin.

Sekä ilkeilijä että ilkeilyn vastaanottaja kärsivät tilanteista aina yhtä paljon. Olisi ihan terveellistä kertoa myöhemmin miltä tuntui sanoa ilkesti rakkaalleen ja miltä tuntui tulla haukutuksi rakkaansa toimesta, pyytää ja antaa anteeksi, yms., jotta päästään jatkamaan puhtaammalta pöydältä, eikä kanneta menneitä mukana taas seuraavaan riitatilanteeseen.

Ihan näin neuvona, jonka ymmärrät tulevaisuudessa: kun on oikea ihminen rinnalla, niin tällaisia ongelmia ei ole. Toista ei nimittele ja loukkaa. Muista nämä sanat seuraavassa parisuhteessasi. Asioiden mieleenjääminen lisää alttiutta eroamiseen. Luonto on näin asian tarkoittanut. Tuolla jossain on sinulle parempi kumppani.

Riitelemisen tapa kertoo paljon siitä, miten parisuhteet onnistuvat. Joskus voi olla kyse siitäkin, että kumppani on väärä, mutta omasta riitelystään on vastuussa vain riitelijä itse. Itsehillintä tuo itsekunnioitusta myös. Aikuisuuteen kuuluu se, ettei syydä ilmoille kaikkea, mitä mielessä on ja mitä sitten joutuu seuraavana päivänä katumaan. Omaa riitelymallia kannattaa pohtia ja tietoisesti muuttaa, jos se aiheuttaa ongelmia. Myöskään kumppanin riitelytapaa ei kannata ottaa annettuna, vaan sitäkin voi miettiä, haluaako jatkaa, jos toinen ei ole halukas luopumaan loukkaavista sanoista ja varsinkin, ellei osaa pyytää anteeksi. Kenelläkään ei ole oikeutta loukata toista, vaan parisuhteen pitäisi olla elämän turvasatama. Ei nyrkkeilykehä.

Ei ne ajatukset mene koskaan pois. Huorittelu pysyy aina mielessä. Siksipä oman mielenterveyden vuoksi olisi järkevää, ottaa puoliso, joka rakastaa niin paljon, että ei halua loukata ja nimitellä.

Minunkin edellinen suhde oli myrskyisä. Tulin usein loukatuksi miehen toimesta. Minulla oli ikäänkuin ämpäri ja kun ämpäri täyttyi oli pakko lopettaa suhde. En pystynyt unohtamaan hänen ikäviä tekojajaan ja sanomisiaan. Olin kaksi kertaa lopettanut puhelun kesken, kun itku tuli puhelun aikana. Erään kerran kun soitin hänelle, koska olin ahdistunut hänen vanhoista teoistaan ja olisin halunnut saada tukea häneltä ahdistukseeni, hän lopetti puhelun kesken ja niin minun ahdistunut oloni vain paheni. Kun sanoi tästä hänelle hän totesi vain että nyt tiedät miltä se tuntuu. Eli se siitä toisen pahanolon auttamisesta. Kosto hänellä vain oli tärkein.

Miehelläni oli aikoinaan, vuosia, tapana humalassa heittää ilmoille niin pahoja asioita, että olin lähes varma, että jonain päivänä pakkaan kimpsuni ja lähden pois.
Jostain syystä (?) en sitten lähtenytkään, vaan yllätyksekseni itsellenikin tein rajun vastahyökkäyksen ja syydin kaiken p.askan takaisin. En olisi itsestäni uskonut. Olin niin romuna, että itsehillintäni vain petti ja hämmästyksekseni se tuntui ihan taivaallisen hyvältä. Liittomme oli jo niin pohjilla, että jatkoin hänen sättimistään monta kuukautta, koska ajattelin lapsellisesti, että ainakin saan kostettua samalla mitalla ennen kuin lopullinen ero tulee.

Kunkas sitten kävikään? Mieheni oli aivan ällikällä lyöty ja säikähtynyt, että mikä paholainen minuun on oikein mennyt? Ihmeellistä tässä on vielä se, että kun sain sen ensimmäisen raivarini, mieheni vaikeni täysin, oli itku kurkussa. Näin oli myös niinä lukuisina muina kertoina kun haukuin hänet pataluhaksi. Ihmettelin lopulta, että miksi hän ei sitten lähtenyt vaan kesti kuunnella?

Sitten kyllästyin hänen sättimiseensä enkä jaksanut enää sanoa mitään. Olin aivan puhki monen kuukauden raivoamisen jälkeen. Samalla tunsin, että olin puhdistunut.

Mieheni rohkeni kysyä viikon hiljaisuuden jälkeen, että joko olin lopettanut hänen haukkumisensa. Ihan kauniisti kysyi. Vastasin, etten enää jaksa haukkua, koska kaiken p.askan, jonka olin hänen suustaan kuullut, olin nyt antanut takaisin.

Jotain merkillistä siinä tilanteesa oli. Jotenkin tyhjää ja onnellistakin?
Muutaman viikon olimme vielä hiljaisia ja sitten aloimme selvitellä asioita. Eikä kumpikaan halunnut erota. Paljon puhuttiin, anteeksi pyydettiin lukemattomia kertoja toisiltamme ja menneet tavallaan haudattiin. Tarvittaessa otimme vanhoja pahoja asioita esille, mutta rauhallisesti.

Kyllä se rakkaus kantoi. Onneksi ei luovutettu! Mutta se vaati hirveästi ponnisteluja ja puhdistumista pahasta. Ja keskustelua ja kommunikointia jatkuvalla sykkeellä. Niin, ja sitä tahtoa tulla toiselle uudestaan tutuksi, paremmaksi puolisoksi.

Siitä p.aska-ajasta on nyt kulunut jo vuosia ja suhteemme on todella hyvä. Meidän tapauksessa aika on parantanut haavoja ja olemme oppineet riidellessäkin sen, missä kulkee raja. Toisiamme emme enää loukkaa. Tosin, emme edes juurikaan enää riitele koskaan, sillä löysimme myös ne rajat joilla toinen ärsyyntyy. Turhasta emme väännä. Ne vähäiset riidanpoikaset mitä meille tulee ovat parissa minuutissa ohi ja heti sovittu. Ei jätetä mörköjä enää kaappiin. Toisen arvostaminen on ilo.

Joskus vieläkin ihmettelemme, että miten ihmeessä me voidaan olla tässä ja näin onnellisia, ja ylipäätään jaksoimme yrittää enää yhdessä kaiken sen jälkeen.
Ilmeisesti molempien itsepäisyydestä on ollut jotain hyötyäkin, ettei luovutettu
Hyvä niin.