On ihmeellistä, että jostakin asiasta voi yhtäkkiä muodostua elämän keskipiste. Jokaiselle näitä tilanteita on tullut ja tulee.
Tiistaina olin oikein änkyrä tuulella, seuraavana päivänä tapahtuvan polven tähystyksen tähden.
Jännitti, vaikka tiesin tismalleen miten kaikki tulisi menemään.
Keskiviikkona se tapahtui, polvesta tuli ajatusteni keskipiste. Reilun tunnin tähystys toimenpiteineen, aiheuttikin aikamoisen muutoksen. Nukutuksen höyryissä, puudutuksen vaikutuksessa polvi tuntui tosi hyvältä. Kotiuduin ip:llä.
Kun höyryt olivat hävinneet yön aikana, torstai aamuna ylösnoustessa en tuntenut särkyä, vaan pirskatin moista kipua polven kaikissa asennoissa. Kyynärkeppien avustuksella raahauduin liikkeelle, onneksi luonani oli ystävä joka auttoi aamiaisen laitossa.
Kipulääke auttoi pahimman ylitse, temperamenttini kiehui, mutta se ei auttanut mitään.Ystävä rauhoitti, yritä nyt hillitä itsesi juo nyt kuppi vahvaa kahvia!
Oli todettava, polvi on nyt elämäni keskipiste, liikkuminen tapahtuu nyt sen ehdoilla.
Onneksi tämä päivä on jo paljon parempi, on siis odotettavissa parempaa.
Miksi joku voi muuttaa elämän niin täydellisesti? Tämä polvi juttuni on pieni asia moniin
muihin verrattuna. Joka tapauksessa se pysähdytti arvioimaan elämän arvoja - tulevaisuuttakin.
Tiistaina olin oikein änkyrä tuulella, seuraavana päivänä tapahtuvan polven tähystyksen tähden.
Jännitti, vaikka tiesin tismalleen miten kaikki tulisi menemään.
Keskiviikkona se tapahtui, polvesta tuli ajatusteni keskipiste. Reilun tunnin tähystys toimenpiteineen, aiheuttikin aikamoisen muutoksen. Nukutuksen höyryissä, puudutuksen vaikutuksessa polvi tuntui tosi hyvältä. Kotiuduin ip:llä.
Kun höyryt olivat hävinneet yön aikana, torstai aamuna ylösnoustessa en tuntenut särkyä, vaan pirskatin moista kipua polven kaikissa asennoissa. Kyynärkeppien avustuksella raahauduin liikkeelle, onneksi luonani oli ystävä joka auttoi aamiaisen laitossa.
Kipulääke auttoi pahimman ylitse, temperamenttini kiehui, mutta se ei auttanut mitään.Ystävä rauhoitti, yritä nyt hillitä itsesi juo nyt kuppi vahvaa kahvia!
Oli todettava, polvi on nyt elämäni keskipiste, liikkuminen tapahtuu nyt sen ehdoilla.
Onneksi tämä päivä on jo paljon parempi, on siis odotettavissa parempaa.
Miksi joku voi muuttaa elämän niin täydellisesti? Tämä polvi juttuni on pieni asia moniin
muihin verrattuna. Joka tapauksessa se pysähdytti arvioimaan elämän arvoja - tulevaisuuttakin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
että ensimmäinen lapsenlapsi on isovanhempiensa ehdoton keskipiste.
Monet sukulaiseni ja tuttavani, jotka pääsevät nauttimaan isovanhemmuudesta "hurahtavat" perustellisesti.
Hymyilen ymmärtäväisesti kuunnellessani loputonta selontekoa pienen "mummin kullanmurun" uskomattoman älykkäistä tekemisistä ja oivalluksista.
Syntymä ja kuolema ovatkin niitä asioita, jotka muuttavat elämän täydellisesti. Läheisen kuolema ja oman tai lapsenlapsen syntymä.
Sairaudet muuttavat ja niinkuin sinullakin Kirsikka polvivamma, vaikka tiesit sen olevan ohimenevää, keskitti ajatuksesi vain siihen kipeään polveen.
Samanaikaisesti koettu pienempi kremppa olisi saattanut jäädä vaille huomiotasi.
Lievä päänsärky on joskus elämän keskipiste, mutta niinkin sanoit "tämä polvijuttuni on pieni asia moniin muihin verrattuna."
Keskipisteenämme on aina se sillä hetkellä tärkein "kipupisteemme."
Voin kuvitella, Kirsikka, miltä Sinusta tuntuu.
Kipu on sellainen asia, josta hyvin helposti tulee elämän keskipiste. Kipu vaikuttaa kaikkeen.
Omalta kohdaltani voin kertoa, että kipu voi tehdä elämästä helvetin.
Sinulla on kuitenkin toivoa paremmasta, polvesi paranee ja pääset taas liikkumaan normaalisti.
Joskus on vain niin vaikea sopeutua, pakko on paha sana.
Tsemppiä Sinulle.
tulee monta kertaa tehtyä itselleen "riippakivi"
jota ajattelee koko ajan ja siinä se vaivakin tuntuu vain kasvavan.
Minun selkänikin on paljon kipeämpi silloin kun muutenkin on masentuneempi ja mikään ei huvita, tuntuu että näin yksin ollenkin vetoaa aina siihen, että selkää särkee, eikä voi sitä tai tätä tehdä.
Kyllä se ikävää on liikkua sauvojen kanssa ja kipu on vain niin hallitseva tunne ettei sitä voi unohtaa, tai ohittaa.
Älä anna polvikivun masentaa ja hallita, yritä kääntää ajatukset muualle ja tehdä istuen mitä voit. Minun on monena aamuna pakko laskeutua polvilleen sängyn viereen ja siitä noustava ylös hiljalleen, kun selkä on oikein kipeänä, mutta siitä se taas päivän mittaan hellittää.
Talvella on joskus vedettävä pelkät saappaat jalkaan ulos mennessä, kun sukkia ei itse saa jalkaan.
Tässä vain elän, silti aina toivorikkaana; Huomenna taas voi olla parempi päivä.
Samoja ajatuksia sinulle toivottelen.
Hyvä lukea toistenkin mielipiteitä kivusta ja sen aiheuttamasta huomiosta. Olen tyytyväinen että tähystys toimenpiteineen on ohitse.
Huvittavaa, minusta osastolla olevat henkilöt näyttivät kaikki vanhentuneilta ja harmaantuneilta muutamassa vuodessa. Ei sitä näytä huomaavan että ikä ja vuodet tekevät tehtävänsä itsekussakin.
Tuntuu todella mieltä lämmittävältä lukea muidenkin kokemuksia, kun eteen tulee se keskipiste, joskus hyvinkin myönteisellä tavalla.
Yhtään väheksymättä kenenkään vaivoja ja kipuja, kerron hiukan vammaisuudesta:
Olen itsekin vammainen, lähes läpi elämäni, kipujen ja särkyjen y.m. tuttu.
Kun n.s. terve loukkaantuu tai pahemmin vammautuu, hänen elämänsä lähes romahtaa. Kipsi jalassa on peruutettava matkat, ehkä otettava sairaslomaa toimistotyöstäkin - istuvasta sellaisesta.
Halvaantunut tai "keppejä" käyttävä vammainen, viettää elämänsä työtäkin tehden - se on hänelle normaalia.
Olenkin joskus sanonut, että kaikkien pitäisi nähdä joskus elämässään vaikeavammaisia vaikkapa Helsingin Invalidisäätiöllä, nykyisellä Ortonilla, oma olo ja elämä tuntuisi helpommalta.
En malta olla kertomatta tapausta Invalidisäätiöllä:
Vanha arvokkaalta vaikuttava rouva oli ehkä ensimmäistä kertaa mainitsemallani Invalidisäätiöllä käymässä. Nähtyään vammaisiä hän ihmetteli:
"Ihmeellistä, nämä vammaiset puhuvat ja nauravat aivan kuin ihmiset"
Toivon, että kaikkien vammat paranevat ja voitte hyvin, pyydän myös anteeksi puuttumistani keskusteluunne.
tai sanoisinko, että kaksi erittäin elämänmyönteistä, sodan vammauttamaa miestä, kuului vuosikausia perheemme ystäväpiiriin.
He molemmat, vammoistaan huolimatta olivat työssä, harrastivat urheilua ihan kilpailuhenkisesti, toinen ilman oikeata kättä, jonka virkaa joskus hoiti proteesi.
Hänta kutsuttiin "harvakätiseksi" ja aina hän muisti sanoa miehelleni; "Älä kuluta molempia hanskoja, anna minulle toinen"
Ei meidän pitäisi ketään, ei yhtäkään vammaista, pitää vähempiarvoisena, eikä ruumiillinen vamma tee ihmisestä kykenemätöntä, eikä muuta hänen henkisiä kykyjänsä. Päinvastoin, usein heillä jotka ovat sidottuja vaikkapa rullatuoliin, on kyky nähdä asioita laajemmasta perspektiivistä kuin meillä ns. terveillä.
Kehitysvammainen, hän jää usein sivuun, huomioimattomaksi, vaikka hänessäkin voi piillä monia arvokkaita ominaisuuksia kun uskallamme nähdä ihmisen, emmekä sitä, ettei hän ehkä kykene
kaikkeen siihen mitä terveiltä odotamme.
Minunkin vaivani ovat pieniä, mutta itselleni teen niistä joskus liian isoja, kun katselen asioita omasta suppeasta perspektiivistäni.
En anna itselleni lupaa jäädä vaivojeni vangiksi,
vaan etsin muuta mielenkiintoista kun "kipu" alkaa hallita minua.
"Jos en tänään voi tehdä jotain, teen sen huomenna jos voin, tai jätän ajatuksistani koko homman."
Miksi pahoittelet että tulet mukaan keskusteluun ?
Avasit uuden näkökulman "kipujen keskipisteeseen".
Oma polvi juttuni on todella vähäinen monien muiden tapausten joukossa. Huomasin miten pieneksi
ajastusmaailma muuttuu kun on kyse omasta "kivusta".
Olen tavannut monia vammautunnneita, myönnän jokaisen tapauksen vaikuttaneen kuin kylmä kivi olisi ollut niskan päällä. Toisen henkilön kivut ja vammat tuskin jättävät kylmäksi ketään.
Usein olen ihmetellyt mitkä mahtavat voimavarat ihmisillä ovat ja mistä ne tulevat kun jaksavat jatkuvasti itseään kuntouttaa ja kuntoutua, ovat kaikenlisäksi myönteisesti elämään suhtautuvia.
Onneksi kivun hoito on tullut yhdeksi hoitomuodoksi, kipuklinikoitakin on perustettu.
Ruuneperille ja muille palsta kumppaneille valon säteitä elämään syksyn tuulien tuivertaissa.
vammaisia kohtaan nousee huimasti, kun katsoo Paraolympialaisten osan ottajia.
Mitä sitkeyttä se vaatiikaan harjoitella erillaisia urheilulajeja ruumiiltaan vajavaisena.
Heidän kilpailujaan näytetään aivan liian vähän TV:ssä ja arvostusta enemmän pitäisi antaa heidän sitkeydelleen ja saavutuksilleen.
koetan elää vammasti huolimatta mahdollisemman normaalia elämää ja olenkin tottunut krooniseen selkäkipuuni niin etten juuri valittele.
Kuitenkin tutut ja puolitututkin kysyvät aina nähdessämme vointia.....kohteliaita kun ovat ja parantumiseni oli ja nykyinen kuntonikin on eräänlainen ihme.
Kun vastaan vin hyvin.....alkaa tulla kyllä valitusvirsiä niin että minua hymyilyttää sisäänpäin ,että minä selkäydinvammainen taidan olla terveintä koko porukasta.
Vaivojen valitusta minä saan kuulla ehkä enemmän kuin muut koska minua pidetään vertaisena.
Jonkun nekin jutut pitäisi jaksaa kuunnella ja vanhemapana niistä saattaa tulla vakituinen puheenaihe. Sitä koetan omalta kohdaltani varoa.
kun tapaan tuttavia, on ensimmäinen kysymys yleensä puolin ja toisin;" kuinka voit?"
Jos vastaan että kaikki on hyvin, on seuraava kysymys;" Kuinka selkäsi?"
Jos en itse muista niin muut muistuttavat, "olet selkävammainen, älä nyt sitä hommaa aloita, ei selkäsi siitä tykkää, ole nyt varovainen," ja sen jos mitä haluaisin unohtaa, yrittää elää vaivani kanssa normaalia elämää, sen tehdä mitä se sallii ja jättää muut hössötykset pois.