Ihastukseni saa minut melkein paniikkitilaan....

Elikkä tutustuin sattumalta muutama vuosi sitten erääseen poikaan. Ei mennyt kauaakaan kun samalla ihastuin häneen, ja nyt olen korviani myöten rakastunut häneen. Ajattelen häntä koko ajan ja joskus yölläkin näen hänestä unia. Ja mitä tulee suhde tilanteeseen niin vain 2 kertaa on tavattu sovitusti (kavereina) mutta silloinkin täysin minun aloitteestani. Kaikki muut tapaamiset ovat olleet sellaisia että aina silloin kun on sattumalta satuttu samaan paikkaan. Mutta se itse ongelma on se että aina kun tapaan hänet sattumalta niin minuun iskee kauhea jännityspaniikki. Aina kun näen hänet niin minulla tulee kauhea kiire mennä hänen luokseen ja sitten kun menen niin menen lukkoon enkä tiedä mistä puhuisin hänen kanssaan. Tavatessaan hänet mielentilani on monesti samaa luokkaa niin kuin olisin jäänyt poliisille kiinni jostain vakavasta rikoksesta. Joten osaisiko kukaan sanoa mistä tällainen hermoilu johtuu? Onko tällainen panikointi ihan normaalia rakastuneelle? Miten tällaisesta hermo jännityksestä voisi päästä eroon? Että voisin olla vähän rennompi ja ihan oikeasti nauttiakkin hänen seurastaan.
13590
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 13

Vanhimmat

Mulla on ihan sama ongelma

Äänestä

Et arvaa mitä mulle tapahtu. Yks poika johon mul on ihastus tuli mun kassalle laupassa ku oon kassamyyjänä...siis niin meni kuitti ihan sekasin ja ostoksia kahteen kertaan jne..piti korjata kuitti ja vaihtorahat vaan lenteli ku käsi meinas täristä!!!!?? Oli iha hirveetä lu tein ittestäni niin sählän kuvan xd

Äänestä

Tuo on raskasta, mutta oikeesti se on tosi ihastuttavaa. Sun tunteet näkyvät. Se on asia, josta minä pidän tosi paljon.

Äänestä

No näyttäähän täällä olevan muitakin samassa tilanteessa joten en näytä olevan ainoa. Mutta toivottavasti tunteista ei ole haittaa toiselle osapuolelle.

Äänestä

Mullaki on ihastus ja oon nähny siitä unia. :p tsemppiä sulleki. Mut harvemmi kukaa saa toimivaa suhdetta

Äänestä

Wow! En koskaan odottanut, että kirjottaisin tänne, mut tässä sitä nyt kirjoitetaan :P Tuo aloittajan viesti oli jollain tavalla, kuin suoraan minun elämästäni! Eli olen 16.v lukion aloittanut (noh sitä kohta puolivuotta käynyt) poika. Oon ollu aikalailla hissukseen homoudestani, ainoastaan kaikkein paraskaverini tietää siitä, hän minut pahimman yli on auttanutkin. Muuten ei kukaan oikein tiedä suuntautumisestani, elleivät sitten ole huomanneet (, en tiettävästi mtnkn ulospäin kovinkaan homohtavalta näytä) tai sitten ovat arvanneet. Oon aina ollut kovin yksikseen viihtyvä ja hiljainen kaveri. Nyt kolmisen kuukautta sitten törmäsin lukiossani poikaan, joka vei minulta jalat alta välittömästi. En häntä ole koskaan entuudestaan tuntenut, tälläkin hetkellä tiedän vain sen, että hän on minua vuoden vanhempi. Olen yrittänyt tosissaan häneen tutustua, mutta aina kun olen hänen luokseen yrittänyt mennä, jäädyn niin totaalisesti ettei oo todeksikaan. Viime viikolla otin mielestäni jo ison askeleen eteenpäin ja menin hyppytunnilla (hänelläkin oli nähtävästi) istumaan hänen viereensä. Jäädyin siinäkin tilanteessa ihan täysin, en uskaltanut suutani avata tai yhtään mitään. Siinä sitten puhelinta "paniikissa" räplätessäni katsoin häneen päin ja hän sattui samaan aikaan katsomaan mua, se oli jtn niiiin ihanaa :O. Nyt jälkeen päin näin on käynyt jo kahdesti ja must tuntuu, että hänellä olisi tosissaan tunteita minua kohtaan. Olin varmaan ihan tulipunainen tuossa tilanteessa, mutta se sai minut uskomaan, että vielä joku päivä uskalla avata hänelle suuni. Olisi ihan sika siistiä tuntea hänet ihan muutenkin, ystävänä, jos meistä ei mtn tulisi. Minulla ei nimittäin oo kuin se 3kpl todellisia ystäviä, ja yksi jonka seurassa voin olla täysin oma itseni, esittämättä jotain mitä en todellisuudessa ole! Tässä vielä sika hyvä biisi, joka aina piristää minua, kun olen allapäin, pärjäilkää te ihanat ihmiset! ; http://youtu.be/TOI7Qz1jj7Q

Äänestä
  • "Siinä sitten puhelinta "paniikissa" räplätessäni katsoin häneen päin ja hän sattui samaan aikaan katsomaan mua, se oli jtn niiiin ihanaa :O."

    "Nyt jälkeen päin näin on käynyt jo kahdesti ja must tuntuu, että hänellä olisi tosissaan tunteita minua kohtaan"

    Ette ole edes suutanne avanneet toisillenne, kaksi sekuntia toisiaan mulkaisseet, ja hänellä on tunteita sinua kohtaan?

    Ei millään pahalla, mutta älä nyt aivan epärealistiseksi heittäydy. Tutustu kaikin mokomin mutta ei kannata olla niin naiivikaan.

    Äänestä

  • Niin ja sitten vielä, sanoit tuosta et usko kenenkään tietävän homoudestasi, jos käyttäydyt samalla tavalla kuin kirjoitat niin varmasti tietää lähes koko tuttavapiiri.

    Äänestä

^ Samaa oon kokenut mäkin, tosin en nykyisessä koulussa. Olen samanikäinen kun tämä ihastuksesi.

Itse ihastuin ylä-asteella yhteen mielettömän söpöön ja kivanoloiseen, maahanmuuttajataustaiseen, egyptiläiseen* (maa muutettu) poikaan joka kävi meidän enkun tunneilla, oli siis itse toiselta luokalta, oli myös vuoden nuorempi kuin minä.
Hän kävi meidän tunneilla koko kevätlukukauden, enkä uskaltanut sanoa hänelle mitään. Istuin luokassa kaverini kanssa tai usein yksinkin, tuijotaen aina välillä ihastustani joka istui luokan toisessa reunassa, yksin. Katsoin häntä usein ja tuntui kuin hän ei olisi huomannutkaan mua :( Mutta se hetki kun katseet osuivat yhteen luokassa tai käytävällä, jäädyin ihan totaalisesti. Ne lämpimät ruskeet silmät joihin olisi vaan voinut upota.... niitä on niin ikävä... Joskus ajattelin että saatoin jopa pelästyttää tämän pojan kun tuijotin häntä, hän varmaan sivusilmällä huomasikin joskus että tein näin. Mutta silloin tällöin huomasin, että kun katsoin luokassa suoraan taululle, näin sivusilmällä että hän katsoi mua. Tai ehkä vain kuvittelin ja toivoin sitä...

Kevätlukukausi oli loppunut ja kesäloma alkoi. En nähnyt ihastustani koko kesänä, ja sitten kun koulut taas alkoi, olettelin toiveita että hän edelleen jatkaisi meidän enkun tunneilla. Oli ensimmäisen enkun tunnin aika eikä häntä näkynyt missään... ajattelin vaan että ehkä hän on kipeä tai jotain... mutta ei häntä näkynyt seuraavillakaan tunneilla, ja kerran sitten käytävällä, kun hän käveli sattumoisin mua vastaan (ja vielä yksin), sain itseni kerättyä ja kysyin että miksei hän enää ole tullut samalle enkun tunnille luokkani kanssa. Sain siis oikein ''tekosyyn'' puhua ihastukselleni, jota en ole koskaan tuntenut ennen tai jutellut hänelle mitään. Hän vastasi jotain että oli entisessä kotimaassaan käynyt enkun jaksoa läpi jota hänen oma luokkansa kävi, ja oli siis saanut tulla meidän luokalle opiskelemaan ''haastavampaa'' englantia. En muista enää sanoiko hän jotain muutakin (tästä on jo.... hmm 2 vuotta? :(...) mutta tulin tästä niin iloiseksi kun sain jutella hänelle. Parin päivän päästä tästä olin menossa liikkatunnille, ja kaivoin käytävllä repusta liikuntavaate-pussin, - siis muovipussin joka oli ostettu maasta josta ihastukseni oli kotosin, ja muovipussissa komeili tämän maan kielistä tekstiä, arabiaa (paikallinen supermarketti :D). Ihastukseni istui käytävällä odottamassa tuntinsa alkua kun kaivoin pussin valmiiksi liikuntatuntia varten, hänen silmänsä oikein levähtivät auki tekstille, (en tiennyt silloin että hän on arabimaasta kotoisin). ja yhtäkkiä hän kysyi ihan yllättäen multa että mistä maasta olen kotoisin? Sydän tuntui pompahtavan kurkkuun kun kuulin hänen äänensä ollessani selin häneen käytävällä. Mietin että miksi hän kysyi tuollaista, ehkä hän luuli että olen itsekin juuriltani arabi tai osaan kieltä, onhan mulla tummat hiuksetkin. Selitin sitten hänelle että pussi on Egyptistä* (maa muutettu) jossa olimme lomalla perheen kanssa ja pussi oli säästynyt jostain syystä. Ihastukseni hymyili niin lämpimästi mulle että olin varmaan loppu päivän ihan idiootin näköinen onnesta!! Liikkatunnin jälkeen näin hänet jälleen käytävällä ja juttelimme taas! Olen kiinnostunut hänen kotimaastaan ja kysyin häneltä siitä kysymyksiä, aiheista, josta hän ei ehkä olettanut mun tietävän, joten ihastukseni yllättyi selvästi positiivisessa mielessä ja me juteltiin ihan kunnolla välkän ajan. Olin ihan huomaamattani päässyt tutustumaan tähän poikaan!

Ylä-asteen edetessä juttelukerrat kuitenkin harvenivat ja pian tutuiksi tulleet moikkaukset käytävällä jäivät lähes kokonaan pois ;( Hän alkoi jostain syystä liikkua inhottavassa porukassa luokkansa ns. kovien tyyppien kanssa, enkä ymmärrä edelleenkään että miksi. He ovat luonteeltakin aivan erilaisia kuin ihastukseni. Lopulta ylä-aste loppui, ja siirryin ammattikouluun, ja nyt on toinen vuosi menossa ja olen puhunut ihastukselleni viimeksi keväällä 2012. Meistä ei ikinä tullut hyvänpäivän tuttuja suurempaa, hän on kaverilistallani fb:ssä mutta hän ei ikinä vastannut viesteihini. Enää en niitä aio laittaa, jos hänellä on edes joitain kaverillisia tunteita mua kohtaan enää olemassa, laittaisi hän mulle viestiä, mutta ei. Myös monesta asiasta päätellen hän on hetero, vaikka hän antaakin välillä ''toisenlaisia signaaleja..'' ihastuessa kun tuppaa aina luulemaan ties mitä ihastuksen kohteestaan. Ikävoin häntä edelleen, mutta se oli siinä. Hän oli ensirakkauteni ja tulee aina olemaan sydämmessäni, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Toivon, että hänkin ajattelisi mua, edes joskus.. muistaakohan hän mua enää... Olisin halunnut olla edes hänen ystävänsä, edes kaverinsa.

Äänestä
  • ^ jatkoa..


    toivottavasti saitte selityksestä'ni selvää, halusin vain jakaa tarinani :/ Aika kultaa muistot... ne lyhyet ja pienet hetket mitä koimme yhdessä oli jotain aivan mahtavaa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mä niin toivoin että siitä olisi tullut jotain mutta ei. Nyt mun on vaikea ihastua kehenkään muuhun (hän on ainoa ihastukseni koko elämäni aikana)....olen päässyt jo pahimman murheen ja paskan yli mutta tuntuu että hänen kaltaistaan ei toista ole, eikä olekaan. Yksikään ihminen ei ole kuin hän. Samaan aikaan niin täydellinen, fiksu, ihana, ja niin suloinen. Samaan aikaan niin ärsyttävä, niin kusipää ja niin tökerö. Ihastukseni aihetti suunnatonta tuskaa ja surua, melkein sairaanloisia tunnetiloja, vainoharhaisuutta ja katkeruutta, eli ei se elämä aina mennyt vain vastarakastuneen ''perhosia vatsassa ja hymy huulilla'' -periaatteella... mutta nyt se on ohi. Uutta ihastusta on todella vaikea löytää... huh voisin kirjottaa tästä vaikka romaniin mutta nyt lopetan :P

    Äänestä

  • kohtalotoveri96 kirjoitti:

    ^ jatkoa..


    toivottavasti saitte selityksestä'ni selvää, halusin vain jakaa tarinani :/ Aika kultaa muistot... ne lyhyet ja pienet hetket mitä koimme yhdessä oli jotain aivan mahtavaa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mä niin toivoin että siitä olisi tullut jotain mutta ei. Nyt mun on vaikea ihastua kehenkään muuhun (hän on ainoa ihastukseni koko elämäni aikana)....olen päässyt jo pahimman murheen ja paskan yli mutta tuntuu että hänen kaltaistaan ei toista ole, eikä olekaan. Yksikään ihminen ei ole kuin hän. Samaan aikaan niin täydellinen, fiksu, ihana, ja niin suloinen. Samaan aikaan niin ärsyttävä, niin kusipää ja niin tökerö. Ihastukseni aihetti suunnatonta tuskaa ja surua, melkein sairaanloisia tunnetiloja, vainoharhaisuutta ja katkeruutta, eli ei se elämä aina mennyt vain vastarakastuneen ''perhosia vatsassa ja hymy huulilla'' -periaatteella... mutta nyt se on ohi. Uutta ihastusta on todella vaikea löytää... huh voisin kirjottaa tästä vaikka romaniin mutta nyt lopetan :P

    Ihana teksi, toveri :). Olen edelleen ihan läpeensä ihastunut siihen poikaan. Mutta nytten olen alkanut miettiä asioita: "mitä, jos pilaan hänen elämänsä?", "mitä, jos hän ei olekaan homo?", "mitä, jos, mitä, jos". Ja myös sitä mitä muut ajattelevat minusta, jos saavat tietää minun olevan homo? Musta tuntuu, että tuollainen ajattelu vaan pilaa mun rohkeuden edes yrittää... nyt sitten olen itseni kanssa tehnyt sopimuksen, että joululoman jälkeen alan edistää asiaa, täytynee vaan keksiä miten :O. Oon myös huomannut sen, että olen ollut liian keskittynyt kouluun ja yrittänyt haudata tunteeni, tekemällä koulu hommia. Ain kun minulta ollaan kysytty olenko homo, en koskaan ole vastannut myönteisesti enkä kyllä kielteisestikkään, en lähinnä ole reagoinut sellaisiin kysymyksiin mitenkään, eihän asia heille kuulu. Ain, kun näen tämän pojan, musta tuntuu kuinka voisin vain ottaa häntä kädestä kiinni ja vetää sen jonnekkin syrjään ja kertoa tunteistani. Mutta en uskalla, pelkään muiden reaktioita asiaan (homouteen). Mitäpä sitten, jos jään ihan yksin asian kanssa, jos kaikki hylkää?
    Jtnkn tuli iloinen ja samaan aikaan surullinen olo kuunnellessa tätä: http://www.youtube.com/watch?v=hlVBg7_08n0

    Äänestä

Mitä jos keksisit vaikka jonkin ''tekosyyn'' jutella ihastuksellesi, niin kuin itsekin tein, tai no se kävi tahallaan vahingossa... Koita vähän kaivaa hänen taustojaan esiin, tiedätkö esim hänen nimensä? Voisit etsiä hänet facebookista. Itselleni kehittyi aikamoiset salapoliisin taidot ihastukseni takia :D Tongin selville missä hän asuu, hänen lukujärjestyksen (joka vaihtui siinä koulussa ainakin 4 kertaa vuodessa, kaikki lukkarit sain selville ja toki se helpotti kun tiesin missä hänellä on tunti = menin sinnepäin pyörimään..) ja veljensä ja siskonsa nimen ilman että hän kertoi minulle niistä mitään :D Facebook antoi myös lisää tietoa vaikka hän ei ole mikään aktiivinen siellä... Joo myönnän että välillä meni vähän yli.... mutta olin vaan niin rakastunut

Äänestä

Ei ole kyl kiva olla kaapissakaan. Olen ns. kova-jätkä, silti istun nyt koneel pitsi-pikkareissa tappi "pimpis", ja nännit kovana. Ihana edes lukea tarinoita ja hyväillä tisuja, sekä pyöritellä hitaasti lantioita, ja etsiä kohtaa "pimpis", johon tapin hipaistessa meinaa tulla ihana orgasmi. Mulla pikkarit tosi märkänä. Suukkoja kaikille. ;-)

Äänestä

Kommentoi aloitusta


raskasta kirjoitti:

Elikkä tutustuin sattumalta muutama vuosi sitten erääseen poikaan. Ei mennyt kauaakaan kun samalla ihastuin häneen, ja nyt olen korviani myöten rakastunut häneen. Ajattelen häntä koko ajan ja joskus yölläkin näen hänestä unia. Ja mitä tulee suhde tilanteeseen niin vain 2 kertaa on tavattu sovitusti (kavereina) mutta silloinkin täysin minun aloitteestani. Kaikki muut tapaamiset ovat olleet sellaisia että aina silloin kun on sattumalta satuttu samaan paikkaan. Mutta se itse ongelma on se että aina kun tapaan hänet sattumalta niin minuun iskee kauhea jännityspaniikki. Aina kun näen hänet niin minulla tulee kauhea kiire mennä hänen luokseen ja sitten kun menen niin menen lukkoon enkä tiedä mistä puhuisin hänen kanssaan. Tavatessaan hänet mielentilani on monesti samaa luokkaa niin kuin olisin jäänyt poliisille kiinni jostain vakavasta rikoksesta. Joten osaisiko kukaan sanoa mistä tällainen hermoilu johtuu? Onko tällainen panikointi ihan normaalia rakastuneelle? Miten tällaisesta hermo jännityksestä voisi päästä eroon? Että voisin olla vähän rennompi ja ihan oikeasti nauttiakkin hänen seurastaan.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu