En tiedä, miksi kirjoitin. Kai piti päästä purkamaan johonkin.
Mulla oli ala-asteella yksi "kaveri" joka ei antanut minun olla muiden kanssa kaverina. Jos nauroin ja juttelin muiden kanssa, hän sai heti hirveät raivarit jne. Sillä oli myös tapana juorruilla mun ihastuksista ympäri koulua. Ei sinänsä, oli meillä muutamia kertoja ihan hauskaakin. Nykyään ymmärrän, miksi opettajat laittoivat meidät aina eri ryhmiin.
Eskarissa me tapeltiin yhden tytön kaverina olemisesta.
1-2 luokalla. Olimme ns. kavereita, mutta aina riita tilanteessa kumpikin yritti olla "kilpaa kaveri" yhen kolmannen tytön kanssa.
3. luokalla, kaverini oli saanut luokan taiteilijan maineen. Meidän piti koristella jtn. ruutuja. Kaverini teki pikkutarkkoja kikkuroita ruutuihin, minä keksin tehdä erivärisiä poikittaisia viivoja. Luokkalaiset kehuivat koristelujani (joskus yksinkertaisuus on kaunista). Kaverini piirsi omansa hutiloiden valmiiksi, ja meni näyttämään tekelettään yhdelle pojalle. Poika sanoi jtn tyyliin: Sori, mut toi näyttää vähän keskeneräiseltä. ... Kaverini suuttui minulle.
Kesälomalla leirillä olin saanut (en itsekään tiedä miten) keskustelun aikaiseksi yhden ohjaajan ja poikaporukan kanssa. Kaverini tuli yhtäkkiä paikalle ja kiusasi minua koko loppu päivän (vihjailemalla, olen katsos itse tyttö) En enään mennyt juttelemaan poikien kanssa.
4. luokalla koulussamme keksittiin matkiminen. Ei saanut olla mitään samanlaista, toiselta ei saanut katsoa mallia, se oli heti matkimista. Kaverini syytti minua siitä, että olisin muka matkinut hänen kuvistyötään. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä en ollut edes nähnyt hänen työtään. Ja hän syytti minua myös: "Mä aion tehdä samalla lain" ja sekin oli minun vika. Joten, ennen kuin itse mitään, kysyin aina ensiksi mitä hän aikoi tehdä etten vahingossakaan tekisi samanlaista.
5. luokalla, aivopesin, kirjoitin päiväkirjaani jne. Jotta alkaisin tosissani uskoa, että hän olisi minun paras kaverini 4ever jne. Kaverini levitteli yhden ihastukseni ympäri koulua, jonka jälkeen vastasin aina kysyttäessä: Emmää tykkää kenestäkään. Huomasin ysätäväni nauttivan huomiosta ja inhoavan kritiikkiä, jota joskus möläytin suustani.
6.luokalla, suunnilleen keskellä vuotta, kaverini alkoi olemaan enemmän luokan suosituiden kanssa. Jäin yksin, ja pelkäsin kuollakseni, että kaverini juoruaisi kaiken muille. (onneksi ei juorunnut, kai?)Tulin kouluun aikaisin, lähdin sieltä mahdollisimman nopeasti. Vietin välitunnit syrjässä. Muutuin ns näkymättömäksi. Loppu vuodesta kuljin yhden porukan mukana, mutta sanoisin heitä luokkatovereiksi, en kavereiksi.
Ylä-asteella tämä kaveri joutui vaihtamaan koulua ja minä sain oikeita kavereita. Se tunne, kun tietää, että voi jutella muille pelkäämättä hirveitä tappeluita. Välituntisin nauramme ja hölmöilemme kovaan ääneen. Tosin, vapaa-ajalla näen kavereitani tosi harvoin ja luokassani tunnen olevani ulkopuolinen. (ystäväni ovat erillä luokalla). Ja se tunne, kun uskallat puhua ääneen tunnilla (pystyin siihen vasta 8.) Ja se, että uskallat puhua media-ruhmän pojille!
Entisiä luokkalaisia, entisiä "parhaan kaverini" kavereita pelkään. He tuskin edes muistavat minua, mutta silti... Joskus on raskasta, kun joutuu pelkäämään kaupassakin. Itse arvostus on myös aika nollilla. Enkä ole ihastunut kertaakaan. Joskus saatan katsoa jtn. henkilöä pitemmän aikaa ja yleensä punastun kun joku poika puhuu/huomaa (se on niin harvinasta) mutta ei sen enempää. Ei niin, etten haluaisi... Mutta, Luojan kiitos, se on ohi.
Onnea, jos jaksoit lukea!
Mulla oli ala-asteella yksi "kaveri" joka ei antanut minun olla muiden kanssa kaverina. Jos nauroin ja juttelin muiden kanssa, hän sai heti hirveät raivarit jne. Sillä oli myös tapana juorruilla mun ihastuksista ympäri koulua. Ei sinänsä, oli meillä muutamia kertoja ihan hauskaakin. Nykyään ymmärrän, miksi opettajat laittoivat meidät aina eri ryhmiin.
Eskarissa me tapeltiin yhden tytön kaverina olemisesta.
1-2 luokalla. Olimme ns. kavereita, mutta aina riita tilanteessa kumpikin yritti olla "kilpaa kaveri" yhen kolmannen tytön kanssa.
3. luokalla, kaverini oli saanut luokan taiteilijan maineen. Meidän piti koristella jtn. ruutuja. Kaverini teki pikkutarkkoja kikkuroita ruutuihin, minä keksin tehdä erivärisiä poikittaisia viivoja. Luokkalaiset kehuivat koristelujani (joskus yksinkertaisuus on kaunista). Kaverini piirsi omansa hutiloiden valmiiksi, ja meni näyttämään tekelettään yhdelle pojalle. Poika sanoi jtn tyyliin: Sori, mut toi näyttää vähän keskeneräiseltä. ... Kaverini suuttui minulle.
Kesälomalla leirillä olin saanut (en itsekään tiedä miten) keskustelun aikaiseksi yhden ohjaajan ja poikaporukan kanssa. Kaverini tuli yhtäkkiä paikalle ja kiusasi minua koko loppu päivän (vihjailemalla, olen katsos itse tyttö) En enään mennyt juttelemaan poikien kanssa.
4. luokalla koulussamme keksittiin matkiminen. Ei saanut olla mitään samanlaista, toiselta ei saanut katsoa mallia, se oli heti matkimista. Kaverini syytti minua siitä, että olisin muka matkinut hänen kuvistyötään. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä en ollut edes nähnyt hänen työtään. Ja hän syytti minua myös: "Mä aion tehdä samalla lain" ja sekin oli minun vika. Joten, ennen kuin itse mitään, kysyin aina ensiksi mitä hän aikoi tehdä etten vahingossakaan tekisi samanlaista.
5. luokalla, aivopesin, kirjoitin päiväkirjaani jne. Jotta alkaisin tosissani uskoa, että hän olisi minun paras kaverini 4ever jne. Kaverini levitteli yhden ihastukseni ympäri koulua, jonka jälkeen vastasin aina kysyttäessä: Emmää tykkää kenestäkään. Huomasin ysätäväni nauttivan huomiosta ja inhoavan kritiikkiä, jota joskus möläytin suustani.
6.luokalla, suunnilleen keskellä vuotta, kaverini alkoi olemaan enemmän luokan suosituiden kanssa. Jäin yksin, ja pelkäsin kuollakseni, että kaverini juoruaisi kaiken muille. (onneksi ei juorunnut, kai?)Tulin kouluun aikaisin, lähdin sieltä mahdollisimman nopeasti. Vietin välitunnit syrjässä. Muutuin ns näkymättömäksi. Loppu vuodesta kuljin yhden porukan mukana, mutta sanoisin heitä luokkatovereiksi, en kavereiksi.
Ylä-asteella tämä kaveri joutui vaihtamaan koulua ja minä sain oikeita kavereita. Se tunne, kun tietää, että voi jutella muille pelkäämättä hirveitä tappeluita. Välituntisin nauramme ja hölmöilemme kovaan ääneen. Tosin, vapaa-ajalla näen kavereitani tosi harvoin ja luokassani tunnen olevani ulkopuolinen. (ystäväni ovat erillä luokalla). Ja se tunne, kun uskallat puhua ääneen tunnilla (pystyin siihen vasta 8.) Ja se, että uskallat puhua media-ruhmän pojille!
Entisiä luokkalaisia, entisiä "parhaan kaverini" kavereita pelkään. He tuskin edes muistavat minua, mutta silti... Joskus on raskasta, kun joutuu pelkäämään kaupassakin. Itse arvostus on myös aika nollilla. Enkä ole ihastunut kertaakaan. Joskus saatan katsoa jtn. henkilöä pitemmän aikaa ja yleensä punastun kun joku poika puhuu/huomaa (se on niin harvinasta) mutta ei sen enempää. Ei niin, etten haluaisi... Mutta, Luojan kiitos, se on ohi.
Onnea, jos jaksoit lukea!
Vastaukset 4
Vanhimmat
kyl pilkahdus ikävästä
mua on kiusattu koko ala-asteen ajan.mutta nyt se on ohi!!!!nyt alko kesäloma ja syksyllä mä meen seiskalle eikä enää ikää tarvi mennä ala-asteelle ja nähä niitä vammasia kersoja!
Kai tajuut että ne "vammaset kersat" tulee myös yläasteelle? Ja onhan yläasteella ne omat kersansa.
Jos sää nyt kuitenkin
etsisit sen ystävänpaikan
tuon kaverin kanssa?
Tai ihan miten haluat tietenkin.
Kun olet rehellinen,
niin kirjoita sille juuri
kuin olet kirjoittanut meille,
mutta tarkemmin ja syvällisemmin.
Kerro mitä haluaisit,
että tehtäisiin paremmin.
Kerro että rakastat hänen hyvyyttään,
mutta ystävää ei voi pettää,
koska sellainen ei ole ystävä.
Kerro että haluat olla,
hyvä ja että teille kummallekin
tulisi oikein hyvä, onnellinen tulevaisuus.
Ja että haluaisit keskustella
siitä mikä on hyvää
avoimesti.
Sano kaikki päin naamaa,
siinä kun ei voi hävitä.