Joulukaupat, kiire, hössötys, niitä pohtiessani kirjoitin tällaisen lyhykäisen "joulu" jutun. Saa arvostella kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla osa-aluilla.
Joululahja
”Ave Maria”, lauloivat enkelit.
Liukuportti kävi tauotta. Ihmiset tuuppivat toisiaan. Lapset kirkuivat. Vanhemmat tiuskivat toisilleen ja pyyhkivät tuskanhiestä kostuneita kasvojaan, naamat irveessä. Välillä joku ennätti viskaamaan taskunpohjalla kierelleen ropon peltisankoon, jonka kyljessä luki huterin keppikirjaimin: ”Vähävaraisille suomalaisille lapsiperheille”.
Pieni tyttö tarrasi tiukemmin isänsä kädestä. Sinne tänne, värivalojen kyllästämässä hallissa säntäilevät ihmiset pelottivat häntä.
”Isi?”
Isä pysähtyi, kaivaakseen ruttuisen setelin lompakostaan ja viskasi sen ämpäriin. Se oli vitonen. Noin, päivän hyvä työ tehty, mies mietti.
”Joulu on taas, joulu on taas…”, enkelipukuihin ja tekosiipiin sullotut naiset heläyttivät uuden värssyn.
”Isi!”
”Niin kulta?” Isä kysyi lapseensa vilkaisematta, etsien vapaita ostoskärryjä tungoksen seasta.
”Tuolla”, mies mutisi, ja päästi irti tytön kädestä.
”Isi?” Lapsi hätääntyi ja oli vähällä parahtaa itkuun. Samassa isä tunki juoruavan muorikaksikon läpi ja nosti tytön kärryihin.
”Lanttulaatikot ovat loppuneet”, isä parahti. ”Eipäs. Tuolla on yksi”, mies huokaisi ja syöksyi viimeisen foliopakkauksen kimppuun.
”perkele!” hän kirosi, kun punatakkinen mummo nappasi sen hänen nenänsä edestä, vain hetkeä ennen kuin hänen sormensa ennättivät tavoittaa hopeanvärisen reunan. Muori heitti paketin oranssiin ostoskoriinsa ja virnisti omahyväisesti.
”Helvetin mummo”, isä jupisi. ”Tuollaisia ne ovat nykyään.”
”isi”, tyttö sanoi.
”Mitä nyt?” isä tiuskaisi.
”Mikä se joulu on?”
”Se tarkoittaa sitä, että kaikki menevät sekaisin”, isä murahti ja vaappui kassoille, joiden jonot ylsivät käytäville saakka.
”Ei ole laatikkoa”, isä sanoi ensitöikseen, kun he astuivat kanelilta ja inkivääriltä tuoksuvaan taloon.
”Mitä?” äiti parkaisi silmät levällään.
”Maila täti syö sitä aina. Ei ole joulua ilman lanttulaatikkoa”, äiti hätäili.
”Ei ollut sitä saakelin lootaa, ja sillä hyvä. Saa Maila pärjätä ilman.”
Äiti haroi viime viikolla laitattamaansa kiharakampausta.
”Ei tule mitään”, nainen puhisi päätään puistellen.
”Täti on tarkka. Laatikkoa on saatava. Sale on auki yhteentoista. Sinä ehdit kyllä ajaa kaupunkiin.”
”Mitä helvettiä?” isä murisi. ”En kyllä lähde.”
Mies ei ennättänyt lakkia ottaa päästään, kun oli taas menossa.
”Tule tänne kulta”, äiti sanoi ja riisui karvakauluksisen toppahaalarin tytön päältä.
”Meillä on pipareita ja kuumaa mehua. Pojat ovat jo pöydässä.”
Äiti nappasi tytön syliinsä ja kantoi keittiöön.
Tyttö katseli pöydän päästä, kuinka veljet kahmivat keksejä kaksin käsin.
”Jättäkää Maijullekin”, äiti ärähti ja napsautti radion päälle.
”Jatketaan kauneimpien joululaulujen merkeissä”, lipevä mies ääni huudahti.
”Äiti sinun lempilaulu”, punatukkainen nassikka huudahti.
”Niin on”, äiti vastasi, mutta ennätti hädin tuskin kuunnella kuinka jumalan lapsi nukkui härkien kaukalossa. Tortut oli laittamatta, kinkku paistamatta, kala perkaamatta, joululahjoista ja kuusen koristelusta puhumattakaan.
Tyttö makasi sängyssä ja katseli pimeässä hohtavia tähtiä.
Kaikki puhuivat joulusta. Tyttö ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän sulki silmänsä ja nukahti.
Joululahja
”Ave Maria”, lauloivat enkelit.
Liukuportti kävi tauotta. Ihmiset tuuppivat toisiaan. Lapset kirkuivat. Vanhemmat tiuskivat toisilleen ja pyyhkivät tuskanhiestä kostuneita kasvojaan, naamat irveessä. Välillä joku ennätti viskaamaan taskunpohjalla kierelleen ropon peltisankoon, jonka kyljessä luki huterin keppikirjaimin: ”Vähävaraisille suomalaisille lapsiperheille”.
Pieni tyttö tarrasi tiukemmin isänsä kädestä. Sinne tänne, värivalojen kyllästämässä hallissa säntäilevät ihmiset pelottivat häntä.
”Isi?”
Isä pysähtyi, kaivaakseen ruttuisen setelin lompakostaan ja viskasi sen ämpäriin. Se oli vitonen. Noin, päivän hyvä työ tehty, mies mietti.
”Joulu on taas, joulu on taas…”, enkelipukuihin ja tekosiipiin sullotut naiset heläyttivät uuden värssyn.
”Isi!”
”Niin kulta?” Isä kysyi lapseensa vilkaisematta, etsien vapaita ostoskärryjä tungoksen seasta.
”Tuolla”, mies mutisi, ja päästi irti tytön kädestä.
”Isi?” Lapsi hätääntyi ja oli vähällä parahtaa itkuun. Samassa isä tunki juoruavan muorikaksikon läpi ja nosti tytön kärryihin.
”Lanttulaatikot ovat loppuneet”, isä parahti. ”Eipäs. Tuolla on yksi”, mies huokaisi ja syöksyi viimeisen foliopakkauksen kimppuun.
”perkele!” hän kirosi, kun punatakkinen mummo nappasi sen hänen nenänsä edestä, vain hetkeä ennen kuin hänen sormensa ennättivät tavoittaa hopeanvärisen reunan. Muori heitti paketin oranssiin ostoskoriinsa ja virnisti omahyväisesti.
”Helvetin mummo”, isä jupisi. ”Tuollaisia ne ovat nykyään.”
”isi”, tyttö sanoi.
”Mitä nyt?” isä tiuskaisi.
”Mikä se joulu on?”
”Se tarkoittaa sitä, että kaikki menevät sekaisin”, isä murahti ja vaappui kassoille, joiden jonot ylsivät käytäville saakka.
”Ei ole laatikkoa”, isä sanoi ensitöikseen, kun he astuivat kanelilta ja inkivääriltä tuoksuvaan taloon.
”Mitä?” äiti parkaisi silmät levällään.
”Maila täti syö sitä aina. Ei ole joulua ilman lanttulaatikkoa”, äiti hätäili.
”Ei ollut sitä saakelin lootaa, ja sillä hyvä. Saa Maila pärjätä ilman.”
Äiti haroi viime viikolla laitattamaansa kiharakampausta.
”Ei tule mitään”, nainen puhisi päätään puistellen.
”Täti on tarkka. Laatikkoa on saatava. Sale on auki yhteentoista. Sinä ehdit kyllä ajaa kaupunkiin.”
”Mitä helvettiä?” isä murisi. ”En kyllä lähde.”
Mies ei ennättänyt lakkia ottaa päästään, kun oli taas menossa.
”Tule tänne kulta”, äiti sanoi ja riisui karvakauluksisen toppahaalarin tytön päältä.
”Meillä on pipareita ja kuumaa mehua. Pojat ovat jo pöydässä.”
Äiti nappasi tytön syliinsä ja kantoi keittiöön.
Tyttö katseli pöydän päästä, kuinka veljet kahmivat keksejä kaksin käsin.
”Jättäkää Maijullekin”, äiti ärähti ja napsautti radion päälle.
”Jatketaan kauneimpien joululaulujen merkeissä”, lipevä mies ääni huudahti.
”Äiti sinun lempilaulu”, punatukkainen nassikka huudahti.
”Niin on”, äiti vastasi, mutta ennätti hädin tuskin kuunnella kuinka jumalan lapsi nukkui härkien kaukalossa. Tortut oli laittamatta, kinkku paistamatta, kala perkaamatta, joululahjoista ja kuusen koristelusta puhumattakaan.
Tyttö makasi sängyssä ja katseli pimeässä hohtavia tähtiä.
Kaikki puhuivat joulusta. Tyttö ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän sulki silmänsä ja nukahti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun tyttö heräsi, aamu oli valjennut. Hän kömpi reunan yli ja kipitti alakertaan.
”Maiju”, äiti huudahti.
”Kuinka sinä pirpana olet hereillä, enkä minä mitään ole kuullut?”
”Tulitko sinä yksin portaat?” äiti torui.
”Eikö äiti ole sanonut, että pitää odottaa äitiä, tai isoja veikkoja. Maiju on vielä pieni ja voi tulla vahinko.”
”Maiju on iso”, tyttö sanoi.
Äiti nosti lapsen syliin ja pörrötti unenhaperoista tukkaa.
”Katsokaa kuka on hereillä.”
Äiti nosti tytön syöttötuoliin.
Veljet tappelivat joulukalenterin viimeisen luukun suklaamötikästä ja kirkuivat kuin apinat.
”Nyt hiljaa”, isä karjaisi lehden takaa.
”Ettekö te ole kuulleet joulurauhasta? Tämä on kuin joku samperin hullujen huone.”
Äiti ei sanonut mitään; tortut olivat edelleen paistamatta, kiisseli suurustamatta.
”Maiju mitä nyt?” äiti parkaisi, kun tyttö heitti puoliksi syödyn riisipiirakan kädestään ja alkoi huutaa.
”Syliin”, tyttö kirkui kasvot punaisena.
”Maiju, ei äiti ehdi nyt. Äidillä on hommia.”
Falsetti yltyi sireenimäiseksi. Veljet nauroivat ja pitelivät korviaan.
”Vie tyttö pois täältä”, äiti käski, aamulehden lukemiseen uppoutunutta, isää.
”Minä en ehdi muuten laittaa ruokia valmiiksi.”
Isä laski lehden pöydälle ja nosti tytön alas tuolista. Kissapyjaman lahkeet olivat liian pitkät ja tyttö kompastui niihin, yrittäessään ampaista juoksuun.
Epäonnistuminen käynnisti uuden kirkukonsertin.
Isä kantoi tytön olohuoneeseen. Television viereen oli nostettu kuusi. Tyttö katseli hilehuurteisia palloja silmät kiiluen.
”Pallo”, hän hihkaisi ja ryntäsi hopeisen koristeen kimppuun.
”Täällä on kuusi!” Pojat huusivat ja juoksivat olohuoneeseen. Kuin yhteisestä sopimuksesta viikarit alkoivat repiä huolella aseteltuja koristeita irti.
Tyttö seurasi isoveljiensä touhuja ja alkoi kikattaa.
”Äläkä anna niitten hajottaa sitä saakelin kuusta”, äiti kirkaisi keittiöstä.
”Ei minulla ole aikaa koristella sitä kymmentä kertaa peräkkäin.”
”Lapset, jättäkää kuusi rauhaan”, isä sanoi, lapsiin vilkaisematta, ja jatkoi tablettinsa näpyttelyä.
”Voitteko te pojat mennä Maijun kanssa pihalle vähäksi aikaa?” Äiti kysyi ja lappoi kaikkien lautaset kukkuralleen puuroa.
”Joo. Jos me saadaan laskea kelkalla.”
”Saatte, mutta Maiju ei saa laskea yksin, edes pulkalla”, äiti sanoi.
”Ettekä mene omaa pihaa edemmäksi.”
”Joo”, pojat nyökyttelivät.
Tyttö katseli kuinka veikat laskivat mäkeä ja nauroivat. Häntäkin nauratti. Tyttö läpsi punaisia pikku vanttuitaan yhteen ja kiljahteli riemusta.
”Maiju haluatko sinäkin laskea?” Isompi poika kysyi.
”Sinä voit laskea Matin kanssa pulkalla.”
Tyttö nyökkäsi.
Kun he olivat laskeneet niin monta kertaa, etteivät enää jaksaneet kivut harjanteelle, lapset kömpivät lumivalliin. Siellä he makasivat maassa ja yrittävät napata kielenpäillään suuria hiutaleita, joita taivas pudotteli heidän kasvoilleen.
”Montakohan lahjaa sinä saat”, toinen pojista kysyi.
”Minulla oli kaksikymmentä viime vuonna”
”Minulla oli kakskytyks.”
”Minun paketit olivatkin isompia ja kalliimpia.”
”Minä sainkin piraattilegot”, pisamanaama sanoi ja näytti kieltään.
”Maiju saa auton”, tyttö sanoi ja nyökkäsi.
Pojat katsoivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.
”Sinä et saa mitään, kun olet ollut niin tuhma.”
Toinen poika nyökkäsi.
”Sinä kiljut ja parut niin, että kaikkien korviin sattuu.”
”Mitähän isi ja äiti saavat joulupukilta?” pienempi poika mietti.
”Isi on sanonut, että se tarvitsee uuden kelkan. Toisiko pukki sellaisen? Me voitaisiin lähteä illalla ajelulle sillä kaikki.”
”Senkin tyhmä!” isompi poika tuhahti.
”Ei joulupukkia ole olemassa. Minä löysin meidän kellarista korillisen verran paketteja ja niissä lukee meidän nimet”. Pojan pisamien peittämillä kasvoilla oli tietäväinen ilme.
”Eetu kertoi, että aikuiset ostavat lahjoja lapsille ja toisilleen.”
Pienemmän pojan naama venähti.
”Ei se ole totta”, poika vinkaisi itkua pidätellen.
”Meille tulee joulupukki, äiti lupasi!”
”Se on naapurin Peksi. Minä tunnistin sen jo viime vuonna. Ei kellään muulla ole niin hassua ääntä.
Eetu sanoi, että niille ei tule joulupukkia enää, ja että se on ostanut isälleen lahjan äitinsä kanssa.
”Meidänkin pitäisi ostaa sitten lahjoja”, pieni poika sanoi.
”Me emme ole ostaneet isille ja äidille mitään.”
”Minä tiedän”, vanhempi pojista hihkaisi. ”Mennään tekemään niille lumiveistoksia.”
”Joo”, toinen pojista huudahti.
Kohta he juoksivat ikkunan alle ja alkoivat pyöritellä lumipalloja.
”Lahjaan tarvitaan pihlajan varpuja”, iso poika sanoi. ”haetaan niitä lopuksi metsästä.”
Tyttö seurasi veljiensä touhuja.
Pojat intoutuivat viskomaan toisiaan lumipalloilla ja juoksivat nurkan taakse.
”Lahja”, tyttö kuiskasi ja lähti taapertamaan talon takana kohoavaa metsää kohti. Puolessa välissä tyttö pudotti punaisen, pienen vanttuun, joka jäi makaamaan puhtaan valkean hangen syliin.
”Missä Maiju on?” isä kysyi ja sytytti tupakkansa.
”Maiju!” Isä huudahti ja astui savua imien alas terassilta.
Pojat vilkaisivat toisiaan.
”Tuossa se oli vähän aikaa sitten”, vanhempi sanoi ja osoitti pienen pepun painamaa jälkeä lumikinoksessa.
”Maiju!”
”Ei helvetti”, isä parahti ja otti muutaman juoksuaskeleen tyhjälle vallihaudalle.
”Saakelin pennut, eikö teidän pitänyt katsoa siskonne perään?”
Olohuoneen sohvalla istui äiti ja isä, lepotuoleilla erehdyttävästi tosiaan muistuttavat pojat. Kinkut, tortut ja piparit odottivat keittiössä syöjiään, turhaan. Maila täti söi laatikkonsa tänä vuonna jossain muualla.
Kaikki olivat hiljaa, tuijottivat kuusen kynttilöitä värittömin kasvoin.
Pojatkaan eivät sanoneet mitään, istuivat häpeissään paikoilleen nauliintuneina. Oli heidän syytään, että Maiju oli kadonnut.
Ovi kello soi. Isä nousi ja ryntäsi ovelle, jonka takana seisoi kaksi virka-asuista miestä. Ne olivat ottaneet lakit päästään.
”Ei”, isä kuiskasi
”Onko Maiju löytynyt”, äiti huusi miehensä takaa.
”On”, nuorempi konstaapeli vastasi.
”Rouva, minä olen todella pahoillani…”
Äiti putosi polvilleen ja alkoi kirkua kuin järkensä menettänyt.
”Me teimme kaikkemme, mutta tyttö oli ehtinyt olla liian kauan lumen alla.”
”Maijulla oli varpu kädessään”, äiti itki. ”Se oli ottanut tumput pois ja piteli sitä paleltuneiden käsien välissä”, äiti voihki ja vavahteli mielikuvaa läpi käydessään.
”Miksi? Miksi se lähti metsään? Mehän ollaan varoiteltu, ettei sinne saa mennä omin päin.”
Isä nyyhkäisi ja otti vaimonsa tiukkaan syleilyyn.
”Minun lapseni”, äiti vinkaisi ja riensi nukkuvan lapsensa tykö.
Maiju makasi pöydällä. Tytön kasvot olivat valkoiset, kuin posliini. Lapsi oli liian kaunis ihmiseksi.
”Enkelini”, äiti kuiskasi ja silitti tytön kylmettynyttä poskea.
”Se lähti hakemaan lahjaa”, vanhempi pojista sanoi holtittomasti vavahdellen ja purskahti itkuun.
”Se kuuli, kun me puhuttiin lahjoista ja pihlajan oksista.”
Äiti kurottautui tyttärensä ylle ja tuijotti kiinni painettuja silmäluomia.
”Sinä olit ainoa lahja, minkä minä tarvitsen”, äiti kuiskasi.
Liian surulline :( ja sitä paitsi Matti ja Maiju on (köh) tyhmiä nimiä, paitsi Maiju, ja Maila-täti kirjoitetaan noin. Ja niin.