Hei te, jotka olette muuttaneet pois kotoa ihan toiselle paikkakunnalle esim. opiskelujen perässä: kuinka usein podette koti-ikävää? Itse olen 24-vuotias, asunut jo melkein neljä vuotta omillani, viihdyn hyvin ja minulla on ns. "oma elämä". Lapsuudenkotini sijaitsee puolentoista tunnin junamatkan päässä, eli ei edes kovin kaukana, ja käyn sillä säännöllisesti muutaman viikon välein. Silti aina välillä iskee aivan valtava koti-ikävä, erityisesti kun on juuri palannut sieltä vaikka viikonloppuvierailulta.
En siis todellakaan haluaisi enää muuttaa vanhempieni luokse tai muutenkaan pois nykyiseltä paikkakunnaltani, koska täällä minulla on ystävät ja elämä. Tuntuu vain niin hölmöltä itkeä äidin ja isän perään, mutta välillä ikävä iskee vain niin puristavana tunteena ettei muuta edes mahdu mieleen. Luulisi, että neljässä vuodessa olisi jo ehtinyt itsenäistyä paremmin. Tulin juuri siis kotoa käymästä ja nyt itken sitä, että pääsen sinne seuraavan kerran luultavasti jouluna - siis peräti kaksi viikkoa pitää odottaa... Tahtoisin kuulla, onko kellään muilla tällaisia tuntemuksia koskaan vai olenko vain liian mammantyttö :)
En siis todellakaan haluaisi enää muuttaa vanhempieni luokse tai muutenkaan pois nykyiseltä paikkakunnaltani, koska täällä minulla on ystävät ja elämä. Tuntuu vain niin hölmöltä itkeä äidin ja isän perään, mutta välillä ikävä iskee vain niin puristavana tunteena ettei muuta edes mahdu mieleen. Luulisi, että neljässä vuodessa olisi jo ehtinyt itsenäistyä paremmin. Tulin juuri siis kotoa käymästä ja nyt itken sitä, että pääsen sinne seuraavan kerran luultavasti jouluna - siis peräti kaksi viikkoa pitää odottaa... Tahtoisin kuulla, onko kellään muilla tällaisia tuntemuksia koskaan vai olenko vain liian mammantyttö :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuinka säälittävää itkeä äidin ja isän seuraa lähes keski-ikäisenä? En siis todellakaan ikävöi, olen huojentunut aina kun sieltä pääsee pois omien ajatusten ja hommien pariin. Kasva aikuiseksi.
Voi luoja tosissaan. Eihän aloittaja ole keski-ikäinen, vaan vasta 24-vuotias nuori aikuinen.
Kyllä sitä "vanhaa elämää" kaipaa, vaikka kuinka on omakin elämä ja itsenäinen. Miksipä ei? Ajattele aloittajan kohdalla, hän on asunut 20-vuotta vanhempiensa luona ja nyt vasta neljä vuotta omillaan? Eikö tuota aikaa muka saisi tulla ikävä?
Ikävä on osa itsenäistymistä.
Itse en maalaistyttönä ole koskaan kotiutunut kunnolla kaupungin kerrostaloelämään, vaan kyllä se koti on vielä se maalla sijaitseva lapsuudenkoti. Ehkä sitten joskus vanhempana, jos saan omaa perhettä ja rakennan oman talon, voisi se tulla minulle kodiksi.
Joskus myös ikävöin vain perhettäni ja sitä aikaa, mitä miellä oli yhdessä, koska minulla on loistavat vanhemmat ja ihanat sisarukset, ja ikävöin sitä aikaa mitä asuimme kaikki yhdessä. Riippumatta siitä, että minulla on omakin elämä.
No todellakin ikävöin. Olen 20-vuotias ja opiskelen toista vuotta eri paikkakunnalla. Vaikka opiskelenkin jo toista vuotta, en ole saanut hirveästi kavereita/ sosiaalista elämää uudelta paikkakunnalta, ujo kun olen. Käyn kotona vanhempien luona joka viikonloppu. Ikävä iskee yleensä jonkun lähdettyä minun luotani opsikelupaikkakunnalta ja joudun jäämään sinne yksin. Välillä kyllä ajattelen että tarvisi oikeesti aikuistua joskus...
On hyvin inhimillistä ikävöidä ihmisiä, joista välittää ja joiden kanssa on aiemmin viettänyt paljon aikaa.
No, tuosta ikävöinnistä voi ehkä päätellä, että aiempi elämä on ollut nykyistä parempi, joten silloin on aihettakin ikävöidä.
Omalla kohdallani muutto opiskelupaikkakunnalle oli raskasta enemmänkin vain sopeutumisvaikeuksien takia. Mutta varsinaista ikävöintiä en harrastanut tai kokenut, sillä elämäni ennen vieraan paikkakunnan yksinäisyyteen muuttoa oli ollut vähintäänkin yhtä onnetonta. Muutto on tällaisissa lähtökohdissa aina parempi, kuin paikalleen jääminen.