Niinhän siinä kävi kuin arveltiinkin, että "rakkaus" koiriin voi mennä niin pitkälle että läheiset ihmiset kärsii ja oireilee, kun ei aika riitä muille Kun perheenjäsenet joutuu lähtemään kotoa muualle asumaan niin yhtäkkiä huomaa että ei yksin pärjääkkään koirien kanssa vaikka antoi niin ymmärtää ja joutuu luopumaan osasta.
Olisi aikoinaan uskonut kun varoiteltiin. Mutta ei, vastaus oli vaan että kyllä minä tiedän mitä teen.Läheiset on läheisiä eikä koiranhoitajia! pitäisi kaikkien muistaa se!
Olisi aikoinaan uskonut kun varoiteltiin. Mutta ei, vastaus oli vaan että kyllä minä tiedän mitä teen.Läheiset on läheisiä eikä koiranhoitajia! pitäisi kaikkien muistaa se!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Siis niin totta! Tiedän yhden henkilön jolta sossu vei lapsen jonnekkin laitokseen kun sille tuli kaikenlaisii käytöshäiriöitä koska sen vanhemmalla ei ollu koskaa aikaa sille lapselle koska sillä oli työ ja koirat jotka vaatii paljon. Sit sen lapset joutu kanss hoitaa niitä koiria joka päivä ja joskus kun se henkilö lähti dokaa viikonloppuna nii arvaatteks kuka taas hoiti koirat? Ei ihmekkää jos tulee ongelmii perheessä.
Eihän tollanen ihminen lapsia ole ansainnutkaan. Olis vaan yksin ja koirat seurana niin ei pilais toisten elämää. Itsekäs p---a. Olin itse samanlaisesta perheestä missä lapset hoidettiin koirien jälkeen jos jäi aikaa. Apua koululäksyihin en kotona saanut kun aina oli ne koirat joita piti puunata näyttelykuntoon. Mutsilla oli vuorotyö ja usein piti illat olla yksin ja minulle jäi koirienhoito sillon. Tai kun sillä oli yövuoro niin illalla ennen nukkumaanmenoa lenkitin koirat ja aamulla ennen kouluun menoa lenkitin koirat. Minun iloista ja suruista ei paljon kiinnostuttu. Koirien näyttelytulokset oli tärkeintä ja jos tuomari ei ollutkaan kehunut koiria niin siitä keskusteltiin kauan. Joskus kun mutsi meni bilettään niin arvatkaapas kuka krapulapäivinä hoiti koirat? Mutta jos minä olin kipeä niin naapuri tuli hoitamaan jos se osui näyttelyviikonlopulle. Onneksi tästä on jo vähän aikaa ja olen jo omillani. Mutsin kanssa en pidä paljon yhteyttä ja hyvä niin. Hyvänä muistona on se aika kun sossulan täti tuli meillä käymään ja kyseli mutsilta kaikkea meidän elämästä ja mutsin elämästä ja siitä miten meillä eletään. Muistan mutsin vaivautuneen ilmeen loppuelämäni.
Joo, tollaselle ei olis saanu koskaan syntyä lasta, olis pysyny koirissaan vaan.
Toi näyttelypuuha taitaa olla kipee muutenki, oo onnellinen ettei susta koittanu leipoa jotain lapsimissiä, pitää kilpailla koiriensa ulkonäollä.
No onko tääkin kaikki nyt yllättäin jotenkin kummasti koirien syytä?
Ei todellakaan ole koiran syytä!!
Koira on kärsijän osassa siinä tilanteessa missä se joudutaan antamaan pois perheestä missä on pitkään ollut.
Kyllä koira tuntee ikävää sinä missä ihminenkin ja siksi tämmöiset koirahamstraajat jotka sitten ei jaksakkaan hoitaa kaikkia ITSE on ikäviä ihmisiä.
Ihmisten syytä kyllä mutta hyvin tavallista on että koiraperheissä lapsi on se alin lauman jäsen ja kärsii huomion puutteesta kun vanhemmilla on aikaa, rahaa ja hellyyttä vain koirille. Siellä lauman alimpana kasvaa taas uusia koirafanaatikkoja jotka ovat kykenemättömiä huomioimaan kanssaihmisensä ja keskittyvät vain koiriin.
Lasten käytöshäiriöistä suuri osa on juurikin vanhempien ajanpuutteesta johtuvaa ja jotenkin kuulostaa hurjalta, että perheen lemmikit laitetaan etusijalle.
Ymmärrän kyllä että jos lemmikin ottaa niin siitä täytyy pitää hyvää huolta, mutta lemmikkejä ei saisi olla niin monta, että lapset kärsii.
Lapset ei todellakaan ole vanhempien pikkuapureita eläinten hoidossa ja joille jätetään vastuuta eläinten hyvinvoinnista. Kyllä se on vanhemman tehtävä hoitaa niin lapset kuin lemmikitkin.
Otetaan esimerkki: Yksinhuoltaja äiti tai isä, vuorotyö, murrosikäinen laps tai lapsiai, paljon eläimiä kotona. Aivan mahdoton yhtälö ja valitettavan usein se on lapsi joka jää listan viimeiseksi.
Niin, tätä olen aina ihmetellyt, onpa tuttua ihan omien sukulaisten juttuja. Otetaan "se" kiltti labbiksen pentu ja jo alusta lähtien ollaan koiran kanssa väärin ja otetaan se sen takia, kun muksut vinkuu ja alta kuukauden eikä kukaan välitä, siis siitä koirasta. Tässä tapauksessa lapset kyllä hoidettiin, mutta eihän niistä ole koiran hoitajaksi, kun itsestäänkään vanhemmista ei ole, kun eivät ole koiraihmisiä. Samoin toinen sukulainen otti, kun muksu niin halus. Reilu vuos ja koira tuli mulle. No, siitä on jo viisi vuotta aikaa ja päivääkän en vaihtaisi pois. Nyt itsellä kaksi rekkua, mies ja se on siinä. Aikaa riittää näille koirille eikä ole huollettavana ihmislapsia. Mielestäni kukaan aikuinen ei salli perheeseen eläintä (mitään lemmikkiä) ellei ota sitä itseään varten ja vastuuta eläimestä. Vaikka se vastuullinenkin, osaava nuori luulisi saavansa itselleen sen koiranpennun/koiran pitää aikuisen tiedostaa tilanne. Koira voi hyvinkin elää seuraavat 8-16 vuotta ja se on pitkä aika. Lapsi kasvaa monesti siinä ajassa jo aikuisikään ja mahdollisesti opinnot yms. painavat päälle eikä se kiinnostus yleensä kestä. En yleistä näitä asioita, mutta yksi koira korkeintaan tasapainoiseen "terveeseen" perheeseen kerrallaan. Jos taas harrastetaan jotain rotua, niin silloinkin ne muut perheenjäsenet on ensin ja sitten vasta harrastukset, mutta ei sitä eläintä pidä ottaa, jos sitä ei voi huolella hoitaa mahdollisesti pienestä pitäen ja vielä isompi haaste on ottaa jo väärään suuntaan pidetty koira. Kunpa kaikki tämän tajuaisivat. Itsellä nyt 6 v. koiruus ja puolitoistavuotias ja täytyy myöntää, vaikka itsellä ollut elämän aikana 3 koiraa jo aiemmin ja kaikki viety sitten aikanaan armo piikille tai yksi nukkui ihan kotona pois vanhuuttaan, niin kuinka työläs se eka vuosi oli pennun kanssa ja tietty omat jutut tuli uudelleen vanhemman koiran kanssa, koska sekin alkoi uudelleen lapseksi. Kyllä niissä töitä riittää kovastikkin jos ne oikein hoitaa, ohjaa ja antaa niille paljon. Myös mahdollisiin lomiin pitää varautua ja tottakai jokainen haluaa huilia välillä kotioloista ja se maksaa. Koirien viikko voi hyvinkin olla 500 ylöspäin koirahoitolassa, eihän niitä nyt sukulaisille tyrkätä ja samoin pitää olla se tonni jemmassa lääkäriä varten. Vakuutus ei korvaa kaikkea. Siksi en ymmärrä tätä, että koiria otetaan, annetaan ja taas otetaan uusi. Ihan kuin lelu olisi kyseessä. Joskus olen kuullut, kun muksut puhuivat bussissa, että kun marsu tai kissa kuolee varmaan kohta, niin sitten mä saan koiranpennun? Sanoinkin, että eikö ensin pitäisi odottaa, että rakas lemmikki kuolee ja surrakin vähän, johon lapsi silmät kirkkaana, että kyllä ne haudataan metsään ja sitten haetaan pentu. No, olin juuri poistumassa bussista, kun kuulin vielä, että kuolis se marsu jo ennen joulua. Tämmöiseksikö maailma on mennyt. Aikuiset menee naimisiin tai yhteen, tekee mukuloita, ottavat eläimiä ja sitten antavat eläimet pois tai teilaavat päiviltä ja taas mennään yhteen uuden kanssa ja taas tehdään mukuloita ja otetaan eläimiä. Tää yhteiskunta on niin sairas paikka, mutta pidettäisiin edes niistä huolta, jotka ei ymmärrä. Siis jälkikasvusta ja niistä lemmikeistä.
Sinulle Ei kaikille lemmikin. Todella hyvin puettu sanoiksi asia jota tässä osiossa peräänkuulutetaan. Kiitos siitä.
Meille otettiin kerran doggi edellisen omistajan pitovaikeuksien vuoksi ja kyllä se koira ikävöi pitkän aikaa. Teki oikein pahaa katsoa kun se itki ja siitä todella näki että on paha olla. Nyt kaikki on hyvin ja meillä on maailman paras koiran. Kirosin kyllä aikoinaan entisen omistajan monta kertaa kun teki koiralle ikävän tempun. En viitsi kertoa syytä miksi antoi koiran pois mutta syy oli tekosyy.
Meillä mummo ei ota lastenlasta hoitoonsa. Mummolla on viisi koiraa ja hänellä ei riitä aika pikkuiselle lapsenlapselleen, koska kaikki aika menee koirien hoidossa. Viikonloput kuluvat koiranäyttelyissä ynnämuissa koiraharrastuksissa. Mitään jatkuvaa hoitoapua ei ole pyydettykään, mutta mielestäni tilanne ei ole normaali: Tyttö on alkanut jo kysellä miksi mummo leikkii vaan koirien kanssa ja rakastaako mummo häntä ollenkaan.
Kurja juttu tietysti, mutta mummullahan on vain velvollisuus hoitaa oma lapsensa täysi-ikäiseksi, eikä mitään velvollisuutta tämän jälkipolveen, niin kovalta kuin se nyt kuulostaakin.
En tiedä ketään noin lastenlastaan hylkivää, mutta pari mummoikäistä kyllä, jotka ovat sen ratkaisun tehneet, että eivät halua olla jatkuvasti lastenlastensa elämässä, vaan mm. matkustavat todella paljon. Ja sitten tiedän myös päinvastaisia, jotka eläkeikäisenä stressaavat ja hoitavat jälkikasvunsa lapsia niin paljon, että surettaa katsoa, ettei saa eläkeläisenä olostaan nauttia. Kun eivät osaa sanoa ei.
En osaisi itse lähteä mummua tuossa syyllistämään, jos tämä on ratkaisunsa tehnyt, olisin tietysti lapseni puolesta tosi surullinen kyllä. Eipä taida mummu mitään teiltä vaatiakaan, jos ei mitään teille annakaan?
Mummo haluaisi kyllä kovasti, että tulemme koiria hoitamaan, hänen omien matkojensa ajaksi tai kun vie osan koirista näyttelyyn. Kesällä oli ostanut kylpyaltaankin pihalle ja houkutteli sillä, lapsi pääsee vesileikkeihin, tulkaa nyt. Kun tytön kanssa tulimme, löysimme pienen lasten kahluualtaan, ylin rengas puhki, joka oli täynnä koirankarvoja ja pissaa.
Lapsenlapsen hoitoapua ei ole valmis antamaan. Ei sitten yhtään, juuri kysyin olisiko joulun aikaan mahdollista ottaa päiväksi niin menisimme kauempana asuvaa sukulaista katsomaan ja tyttö ei jaksa oikein istua autossa 700 km edestakaisin. Ei sopinut, haluaa seurustella rauhassa uuden koiran kanssa.
Onko tämä yleistä, että vaihdetaan omat lapsenlapset koiraan?
Mä tiedän olevani aika jyrkkä tyyppi, mutta itse en katselisi tollasta, mun muksuni ansaitsisi mummun jolle muksuni on tärkeä (en sano ettei koiratkin saisi olla tärkeitä).
Ja jotta lapsi ei kärsisi, koittaisin vaikka löytää varamummun jostain, sellaistahan tekee monet vapaaehtoisesti koska HALUAVAT olla mummu lapselle jolla ei omaa mummua ole, tai "ole", Ihmiset jotka pitävät lapsista.
Itsekin olen tukihenkilöksi ajatellut lapselle, samasta syystä.
Tällä paikkakunnalla missä minäkin asun, on yksi äiti, joka on niin koiraihminen että lapset jää kirkkaasti kakkoseksi. Kyllä sen lasten käytöksestä sitten näkeekin että huomio on ollut äidillä ihan jossain muualla. Vihdoinkin joku sossulasta on puuttunut asiaan ja nyt äiti sitten on silmälläpidon alla ja lapset ehkä saa äidin huomiota enemmän. Mutta, nyt äiti sitten itkee kurjuuttaan kaikille jotka viitsii vähänkin kuunnella, ettei enää saa ja voi huolehtia koirista niinkuin ennen, vaan täytyy tehdä järjestelyjä jotka ei ole äidin mieleen. Pelkään vaan, että lapset tuntee syyllisyyttä ja olevansa syypäitä tapahtumiin jotka ei todellakaan ole heidän vikansa. Äiti on vaan niin s------n itsekäs joka asiassa.
Surullisia tarinoita, mutta paljon useammin se menee kyllä niin että nuori mies ja nainen rakastuvat, muuttavat yhteen ja sitten naiselle iskee vauvakuume. Kun lapsen aika ei kuitenkaan vielä ole, otetaan koira.
Tätä koiraa sitten kohdellaan ihmislapsena, se on karvainen vauva jolle puhutaan ja lässytetään kuin ihmiselle. Koira ei opi mitään käytöstapoja mutta sitä siedetään, koska se on hassua, se on vauva... Kunnes nuorella naisella on oikeasti maha pystyssä ja tulee ihan oikea vauva! Mitäpä tehdään sitten silloin? No tietysti jollekin perheenjäsenelle iskee yllättäen allergia ja elämäntilanne muuttuu jne. eikä koiralle ole enää aikakaan, joten se laitetaan kiertoon.
Ilmoituksessa sitten kerrotaan, että koira on rakas perheenjäsen josta on nyt raskain sydämin pakko luopua. Se on toki täydellinen ei missään nimessä ongelmakoira. Mitä nyt ei osaa kulkea remmissä vaan kiskoo, haukkuu kaikille vastaantulijoille, ei siedä toisia koiria lähellään - varsinkaan samaa sukupuolta olevia, vahtii - eli haukkuu rapun äänille jne. jne. mutta nämä tavat on toki helposti koulutettavissa pois, kunhan uusi omistaja jaksaa paneutua... Koiralle haetaan uutta kotipaikkaa maatilalta, jossa se saa juosta vapaana pihalla ja uuden omistajan tulisi omata kokemusta isoista ja haasteellisemmista koirista. Toki hintaakin laitetaan, ettei koira joudu nyt ihan mihin vaan vastuuttomille ihmisille... Ihan kuin se ei jo olisi elänyt elämänsä alkutaipaletta vastuuttomilla ihmisillä...
Heh, ilmoituksissa tosiaan penätään että annetaan vain loppuelämän kotiin, vaativat muilta enemmän mihin itse pystyivät.
Koira -parkahan kyllä ansaitsisi loppuelämän vastuullisen kodin, mutta yleensä nuo on siinä määrin hankalia tapauksia koulutusksen puutteen yms. vuoksi, että kovin monta huushollia joissa tarpeeksi kokemusta ja halua paneutua on, ei taida maastamme löytyä.
Yleensä näistä tullenee sitten kiertolaisia jotka vaihtaa paikkaa aina uudelta vastuuttomalta omistajalta uudelle, kun eihän ne alkuperäiset omistajat viitsi jäädä odottelemaan sitä ihannekotia, kun huomaavat ettei sellaista ole olemassakaan. Äkkiä vain koirasta eroon ja siirretään ongelmat jollekin muulle.
Jotkut joutuvat piikille, kun uutta kotia ei niin vain löydykään, tai ovat aikansa kiertolaisina ja oppivat joka paikassa lisää uusia huonoja tapoja, kunnes joutuvat piikille. Se on sääli, sillä ne on yleensä nuoria ja terveitä koiria, joilla olisi voinut olla edessään pitkä ja hyvä elämä. Harmi vain, että niiden piti tulla alunperin vauvan korvikkeeksi.
Minusta se kertoo aina jotain hyvin syvällistä ihmisestä ja hänen luonteestaan, että ollaan valmiita hylkäämään joku omalla vastuulla oleva olento joka on itse hankittu, kun se ei enää sovikaan kuvioon mukaan. Olipa se sitten koira, joka yleensä hylätään tai toisinaan oma lapsi, joka jää toiseksi esimerkiksi liian kiihkomielisen koiraharrastuksen tai jonkun muun harrastuksen vuoksi, tai ihan vain äipän ja iskän bilettämisen vuoksi - näitäkin tapauksia on todella paljon kun koira ulvoo hylättynä kerrostalohuoneistossa naapurien vihan kohteena ja nuori pari on bilettämässä, tai lapsi tuupataan isovanhemmilleen viikonlopuiksi ja arkisin on hoidossa vaikka vanhemmat on kenties molemmat työttöminä kotona.
Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää että jos lapsia tekee, heissä on kiinni koko loppuelämänsä. Vaikka vastuu loppuu lain mukaan silloin kun lapsi täyttää 18 -vuotta, ei se todellisuudessa ihan niin mene. Jos tätä vastuuta ei ole valmis kantamaan, ei lapsia pidä tehdä. Aikuisen ihmisen pitäisi myös ymmärtää, että koirat ja kissat elävät ainakin noin 10 -vuotta, kissat parhaimmillaan 20 -vuotta ja koiratkin yleensä noin 12 - 16 -vuotta, eli niissäkin on todella pitkään kiinni ja vastuussa niiden elämästä ja hyvinvoinnista. Jos sitä vastuuta ei ole valmis kantamaan, ei eläintä pidä ottaa. Se on näin yksinkertaista.
Ja jos ihminen on vastuuntuntoinen eikä tee lapsia hetken mielijohteesta tai ota lemmikkiä hetken mielijohteesta vaan harkitsee tekonsa tarkkaan ja miettii milloin on paras aika perustaa perhe ja milloin on paras aika ottaa lemmikki - ja millainen lemmikki ja kuinka monta, on mahdollista sovittaa sekä lapset että eläimet saman katon alle, eikä ketään tarvi hylätä.
Tulipa mieleeni vielä yksi todella surullinen kuvio, joka myös on aika yleinen. Sehän menee näin, että joko nuori mies tai nainen ottaa koiran. Hän on vastuullinen omistaja - yllätys, yllätys! - Hän kouluttaa koiran, harrastaa sen kanssa, koira viettää kaikin puolin onnellista elämää... Kunnes eräänä päivänä omistajan elämään astelee se unelmien mies tai nainen.
Tämäpä ei sitten pidäkään koirasta. Koira on melko yksin ja hylättynä, mutta saa vielä elää ja olla pariskunnan luona, toki tämän puolison vihan alla. Sitten haikara vierailee ja tulee vauva. Viimeistään tässä vaiheessa koira saa lähdöt. Toisinaan uudelle puolisolle voi iskeä yllättävä "allergia" jo ennen lapsen syntymää ja koirasta pitää luopua.
Nämä on yleensä sitten vanhoja koiria, seniorisessejä... Kaikin puolin täydellisiä ja hyvin koulutettuja ihania koiria, mutta eivät välttämättä kelpaa kellekään koska ikää on jo paljon. Vaikka uusi kotikin löytyisi, on se silti aina jotenkin sydäntä raastavaa, että joku saattaa luopua vanhasta ja uskollisesta koirastaan jonkun miehen tai naisen vuoksi.
Miksi sen ressukan ei voisi antaa elää elämäänsä loppuun asti omassa tutussa perheessään kun vuosia sillä ei todennäköisesti enää edes ole paljon jäljellä, vaikka pariutuukin jonkun kanssa tai vauva tuleekin, sillä yleensä nämä eivät ole mitään ongelmakoiria ja vauvankin kanssa tulevat juttuun. Enkä myöskään pysty ikinä hyväksymään sitä, että puolison vuoksi lemmikki laitetaan kiertoon tai piikille. Sellainen ihminen osoittaa jo melkolailla alkumetreillä olevansa paskiainen, joka ei eläimistä pidä.