OKei, EN ymmärrä tätä omaa valittua polkuani. Pitkä tarina lyhyesti. Olen hieman reilu kolmekymppinen nuori nainen vielä. Olen aina ollut perheorientoitunut ja haaveillut omasta rakkaasta miehestä ja omasta perheestä (niin kuin moni muukin). PItkän aikaa tai no.. 6 vuotta olin avoliitossa miehen kanssa, joka olisi tämän kaiken tarjonnut ja lastakin mies halusi. Mutta sanoin ei. Olin mielestäni liian nuori ja työkuviot olivat kesken. Lisäksi jokin vaan mätt tai ei tuntunut hyvältä vaikka miestä rakastinkin ja päällisin puolin elin "unelmaa".
No, lopulta tuli ero. Ja olin tyytyväinen, että en paineen alla suostunut lasta yrittämään.Koska nyt olisi eroperhekuviot. Ja olen aina ollut sitä mieltä, että lapsia tehdään vain jos uskotaan ja halutaan olla suhteessa kyseisen ihmisen kanssa. On valmis panostamaan ja yrittämään. En koskaan ikinä ajatellut edes suhdetta miehen kanssa, jolla on jo lapsia. KOska mielestäni mitä nykypäivänä menoa seuraa, erotaan liian helposti, lapsia tehdään liian hepposesti ja vaikka mitä ja sellainen ihminen ei sovi minun arvostusasteikkooni...
Nyt jokatapauksessa olen nelisen vuotta seurustellut miehen kanssa, jolla on jälkikasvua jentisestä liitostaan. Lapset olivat tehneet nuorina.
Vuosi sitten mies alkoi puhumaan yhteisestä lapsesta ja minulta tuli heti kaikki ahdistus pintaan. Ja aloin vaatimaan kaiken täydellisyyden, talous, parisuhde, yms. Aloin kuitenkin asiaa miettimään ja ymmärsin, että koskaan ei ole täysin valmis vanhemmaksi, ja nyt kuitenkin vaklaa suhde, vakaa talous ja kaikki muut puitteet kunnossa. JOten miksi ei.
HUojentuneena ja onnellisena siis suostuin tähän lapsihankkeeseen ja ajattelin elämäni vihdoin saavan sen suunnan, josta olen pitkään haaveillut, mutta ollut liian valikoiva toteuttamaan.
No.. joo.. sitä yritystä on nyt takan se vuosi.
Vähän masentaa ja ottaa päähän. Sitten on näitä ihmisiä, jotka tuosta noi vaan asiaa ajattelematta pamauttaa itsensä paksuksi.,. ja sitten nämä jotka aisaa ovat miettineet ja punninneet ja ovat valmiita vanhemmuuteen niin ei niin ei..
Olen selkeästi tehnyt elmässäni jotain väärin. Kun nyt seuraan vierestä toisen naisen lapsia ja omista ei tietoakaan.
Olen huomannut ajattelevani katkerasti miestäni kohtaan.. "tosta noi vaan tekee lapsia... samaako ajattelee munkin kanssa.." ja olen alkanut tuntea surullisuutta seuratessani miehen lapsten kasvua ja huomannut syvää kaipuuta omaa lasta kohtaan.. ja tietyllä tavalla syytän itseäni ja syytän miestä.. tai en syytä. mutta ajattelen pahasti.. Ehkä pitäisi vaan alottaa alusta jossain muualla ja jonkun toisen kanssa.
Ihan varmasti tämäkin tilanne stressaa ja vaikuttaa mielialaan.
No, lopulta tuli ero. Ja olin tyytyväinen, että en paineen alla suostunut lasta yrittämään.Koska nyt olisi eroperhekuviot. Ja olen aina ollut sitä mieltä, että lapsia tehdään vain jos uskotaan ja halutaan olla suhteessa kyseisen ihmisen kanssa. On valmis panostamaan ja yrittämään. En koskaan ikinä ajatellut edes suhdetta miehen kanssa, jolla on jo lapsia. KOska mielestäni mitä nykypäivänä menoa seuraa, erotaan liian helposti, lapsia tehdään liian hepposesti ja vaikka mitä ja sellainen ihminen ei sovi minun arvostusasteikkooni...
Nyt jokatapauksessa olen nelisen vuotta seurustellut miehen kanssa, jolla on jälkikasvua jentisestä liitostaan. Lapset olivat tehneet nuorina.
Vuosi sitten mies alkoi puhumaan yhteisestä lapsesta ja minulta tuli heti kaikki ahdistus pintaan. Ja aloin vaatimaan kaiken täydellisyyden, talous, parisuhde, yms. Aloin kuitenkin asiaa miettimään ja ymmärsin, että koskaan ei ole täysin valmis vanhemmaksi, ja nyt kuitenkin vaklaa suhde, vakaa talous ja kaikki muut puitteet kunnossa. JOten miksi ei.
HUojentuneena ja onnellisena siis suostuin tähän lapsihankkeeseen ja ajattelin elämäni vihdoin saavan sen suunnan, josta olen pitkään haaveillut, mutta ollut liian valikoiva toteuttamaan.
No.. joo.. sitä yritystä on nyt takan se vuosi.
Vähän masentaa ja ottaa päähän. Sitten on näitä ihmisiä, jotka tuosta noi vaan asiaa ajattelematta pamauttaa itsensä paksuksi.,. ja sitten nämä jotka aisaa ovat miettineet ja punninneet ja ovat valmiita vanhemmuuteen niin ei niin ei..
Olen selkeästi tehnyt elmässäni jotain väärin. Kun nyt seuraan vierestä toisen naisen lapsia ja omista ei tietoakaan.
Olen huomannut ajattelevani katkerasti miestäni kohtaan.. "tosta noi vaan tekee lapsia... samaako ajattelee munkin kanssa.." ja olen alkanut tuntea surullisuutta seuratessani miehen lapsten kasvua ja huomannut syvää kaipuuta omaa lasta kohtaan.. ja tietyllä tavalla syytän itseäni ja syytän miestä.. tai en syytä. mutta ajattelen pahasti.. Ehkä pitäisi vaan alottaa alusta jossain muualla ja jonkun toisen kanssa.
Ihan varmasti tämäkin tilanne stressaa ja vaikuttaa mielialaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.