Onko tämä normaalia käyttäytymistä että omaishoitaja joka on puurtanut monia vuosia hermostuu ja huutaakin hoidettavalle.Tuo omaishoitaja olen minä,pinna katkeaa joskus vaikka miten selität ei mene perille,tee sitä ,tee tätä ja tee tuota.Muistisairaus on kauhea tauti kun se vie omaisenkin voimat. Tiedän että pitäisi hillitä itsensä eihän muistisairas voi mitään sille ettei muista,ei kai tahallaan uuvuta puolisoa.
Mieheni on minulle rakas ja kun huudan pyydän anteeksi.Miten osaisin suhtautua tyynesti?Ei mieheni kärsi huutamisesta,hän sanoo että olen hänelle tärkeä ihminen mutta itse kärsin ja toivoisin olevani lempeä ja rauhallinen joka asiassa.Pitäisikö aina laskea ensin kymmeneen?
Mieheni on minulle rakas ja kun huudan pyydän anteeksi.Miten osaisin suhtautua tyynesti?Ei mieheni kärsi huutamisesta,hän sanoo että olen hänelle tärkeä ihminen mutta itse kärsin ja toivoisin olevani lempeä ja rauhallinen joka asiassa.Pitäisikö aina laskea ensin kymmeneen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei sellaista ihmistä ole vielä syntynytkään, jolla ei pinna palaisi muistisairaan kanssa.
Kannattaisi aina laskea ensin kymmeneen, mutta eihän se joka päivä onnistu. Ei tätä pysty ymmärtämään, jos ei ole joutunut itse kokemaan. Itselläni neljäs vuosi menossa omaishoitajana. Kovasti on ollut neuvojia, vaan harvassa ovat ne, jotka ovat jotenkin auttaneet. Muistisairas on todella tehokas ystäväpiirin ja sukulaisten karkottaja.
Omaishoitajakin on ihminen. Tuntuu että häneltä vaaditaan enkelin ja äiti-Teresan luonne automaattisesti kun omaishoito alkaa.
Itse hermostun yö-valvomissin, kun pahimmillaan menee viikkoja että ei saa nukkua kuin pari-kolme tuntia yössä. Itken ja huudankin väsymystäni.
Sanon kuitenkin miehelleni, tämä ei ole tarkoitettu sinulle, minua väsyttää. Hän sanoo että ei se mitään. Onneksi unohtaa hetkessä vaikeat hetket, valitettavasti myös hyvät.
On täysin normaalia - on se parempi huutaa kuin kalauttaa paistinpannulla päähän ;).
----
Miksi sitä on näin hölmö,kun puolisoni on intervllissa minulla on niin ikävä häntä enkä osaa hakea omaa elämää yksin.Vaikka hän on kovin työläs ja sairas niin silti ikävöin häntä,vaikka uuvun ja väsyn häntä hoitaessa ja toivon vapaata niin ei se olekaan se vapaa miksi kuvittelin.Monia vuosia olen hoitanut ja aina sama ikävä.
Tiedän! Paradoksi on juuri tämä, ei jaksaisi millään, mutta ei osaa olla jos hoidettava on intervallissa.
Ihan kuin olisi pahanteossa kun laistaa "velvollisuuksiaan".
Pitkään jatkunut omaishoito tekee ihmisestä tällaisen.
Minulla on vähän helpottanut kun aikaa kuluu, otan pidemmän vapaan kerralla ja lähden jannekin, jos pysyn kotona, haen hänet kotiin, ajattelen että mitä minä täällä yksinkään teen??!!
Eiköhän se ole ihan normaalia,ikävä ja huono omatunto,sama miten päin on.Ajan myötä se kyllä helpottaa,huomasin että jopa suru helpottaa,ikäväkin muuttaa muotoaan.Joskus menee jopa pari tuntia etten ajattele ollenkaan miestäni :)
Väsymyksestä sen verran,että jos on aivan piipussa hoitamisesta,kannattaa kyllä miettiä muutosta,edes vähäistä että saa levätä.Minulle tulo lopulta ihan fyysisiä oireita kun pää ja keho oli aivan loppu.Varsinkin jos hoitaa muistisairasta,hän aistii herkästi tunnetilojen vahtelut vaikka ei osaisi kommunikoida.Itse opettelin poistumaan paikalta kun huoamsin että nyt läikkyy yli,lenkki ulkona teki hyvää,tai saunan lauteilla istunut monasti.
Mie olen nyt saanut levätä,kiitos upean hoitopaikan.Olen palautunut melkein siihen normaali tilaan.Suru kyllä seuraa ja ikvävä,mutta ne hiljaisina kumppaneina tuossa vierellä.Elämää on vielä,ja se on oikeestaan aika muksaa :)
Tehkää pieniä muutoksia että jaksatte,kyllä ne suuret tulee ajastaan.Tehkää ne oman sytämen mukaan,ei sukulaisten neuvojen.Omaishoitaja tietää parhaiten mikä on hyvä.
Hyvää Joulua ja jakselkaa.mie meen joulukuusen hakuun,mies tulee jouluksi kotiin :)