Noita/tms. haluaa minut.

Mutta ei sitten haluakkaan. Mutta haluaa, että minä haluan hänet. Mutta haluaa, että päästän irti, mutta ei ilmeisesti oikeasti, kun kuvio vaan jatkuu. Sanoo kaikenlaista minun päänmenokseni(mediassa X ja Y). Todellakin tietää, mitä sanoa milloinkin ja mihin sävyyn. Tarkemmin ottaen vaikuttaisi siltä, että hän on hengen vallassa, sillä en usko, että kukaan ihminen pystyisi ajattelemaan ja toteuttamaan niin monimutkaisia kuvioita aikajatkumossa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Vaikuttaa hieman jonkinlaiselta haasteelta, kiusoittelulta, jonka loppua ei vaan näy. Tai ainakin siltä näyttäisi. Lumous/kirous/useampi mokoma on edelleen voimissaan, mutta käsitys lumouksen olemassaolosta antaa minulle suunnatonta helpotusta, kun "tavallinen elämä" tuntuu taas oikealta ja hyvältä, kun osaa olla välittämättä henkien toiminnasta. Tiedän ainakin, ettei minulla ole mahdollisuuksia vastata tällaiseen haasteeseen. Miten asiaan pitäisi suhtautua? Mistä on kyse? Pitkä epätoivoinen tarina. Nyt homma on jäänyt leijumaan paikallaan, kun en itse edistä sitä. Voin kertoa yksityiskohtia, jos keksitte kysyä oikeita kysymyksiä. Olen väsynyt kamppailemaan mielestäni, uskomuksistani ja itsestäni, mutta toisaalta en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eheäksi ja voimantuntoiseksi. Itse en ole kykenevä haastamaan noitaa omassa pelissään ainakaan tässä vaiheessa. Enkä oikein näe, että tulisimme normaalia kanssakäymistä toteuttamaan. Jos noidalle/loitsulle/hengelle antautuu, mitä tapahtuu? En ole ennen nähnyt loitsuja/kirouksia toimivan käytännössä, mutta voin sanoa, että tämä ei ole mitään kovin mietoa settiä ainakaan. Kerran olen ollut hengen vallassa ja "hyvää" jälkeä tuli.

Miksi noita ei puhu minulle suoraan vaan viestii henkien kautta? Me molemmat tiedämme toisemme joissain määrin. Ja tiedämme tietävämme toisemme. Hän tietää minut melkein kuin minä itse tunnen itseni ja minä näen siitä vähästä jonka hän ilmaisee pystyn kuvittelemaan paljonkin. Onko kyse vain siitä, ettemme halua?

Kenelläkään kokemuksia?! Suosituksia?
Voisiko tästä vaan "kävellä pois"? Olenko vain taikatytön leikkikalu? Rohkaisevia sanoja? En halua "kävellä pois". Enkä myöskään antautua.
Onneksi ei niinkään pelota enää niinku aiemmin, kun tuli kaikki hieman kulman takaa. Aikamoista shokkia. Nykyään pumppu pitää aikalailla sen lepotahdin vaikka mitä jänniä juttuja tapahtuu. Kyllä se vaan saa ärtymään kuitenkin yleensä.
Kertokaa mitä vaan oikeita vinkkejä. Jotenkin minusta silti tuntuu, että kyselen turhaan. Voiko joku auttaa tässä asiassa mulla keinoin vai sotkeutuuko kuvio vaan entisestään? Pitäisikö minun opetella jotain noituuden oppihaaraa?