Moi! Olen nyt 23-v tyttö. Murrosikäni oli tosi raju. Olin elänyt suojattua elämää ja tullessani sukukypsäksi en päässyt enää minnekään. Veljeni sen sijaan saivat tehdä mitä ikinä. Vanhempani olivat tärkeissä ammateissa ja ulkoisesti olimme malliperhe. Kun tajusin omat ongelmani, pyysin vanhempiani soittamaan minulle psykologin, mutta siihen ei suostuttu, koska se olisi ollut noloa perheen kannalta. Olin todella ahdistunut, väkivaltainenkin. Kuuntelin öisin huoneessani, kun vanhempani tappelivat minusta ja minut päätettiin sijoittaa jonnekin muualle. He totesivat, että olen ihan kummallinen ja kaikki veljeni ovat heidän omia lapsiaan, mutta minä en. Itkivätkin ja myönsivät epäonnistuneensa. Sitten äitini kuoli yllättäen ja sain voitettua aikaa. Muutin 16-vuotiaana 800km päähän opiskelemaan ja kaikki jäi. Nyt olen isän kanssa väleissä, mutta olen selkeästi edelleen "se, joka piti toimittaa pois." Jaksamisen kanssa on ongelmia. Itsetunto olematon ja ihmissuhteita on vaikea luoda, kun kokoajan sellainen olo ettei kelpaa. Miten menen eteenpäin?
Omat vanhemmat
Lähdin pois
1251
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jaksamista sinulle! Elämän lähtökohdat eivät ole olleet sinulle ihan parhaat, mutta onneksi olet siinä! Yritä miettiä asioissa myös vanhempiesi näkökulmaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Teillä on ollut erittäin tarkka kulissi ulospäin, siihenkin on syynsä. Sinussa itsessäsi ei kuitenkaan ole vikaa. Vanhempasi ovat olleet rajoittuneita rooleihinsa. Mietin, olisiko oikeasti ollut hyvä jos olisit päässyt sijaisperheeseen katsomaan tilannettasi kauempaa. Nyt joudut tekemään koko työn itse. Olet kai käynyt psykologilla? Mene, jos et.