Eräs tarina

Vaellus

Näin paljon, paljon ihmisiä. Kaikki kulkivat suurin piirtein samaan suuntaan. Olin itsekin siellä kulkemassa, kävelin kaikessa rauhassa ja ihailin kaunista maisemaa ja luonnon yksityiskohtia.

Juttelin muiden kulkijoiden kanssa, heitä oli kaikennäköisiä ja -ikäisiä. Kun maastossa oli jokin hankalampi kohta selvisimme siitä välillä yksin, välillä toisiamme auttaen. Joku halusi kulkea joen rantaa, toinen kalliolla, kukin valitsi oman polkunsa. Tunnelma oli rento ja huoleton. Katsoimme suunnan auringosta ja tähdistä, välttelimme pahimpia paikkoja ja valitsimme reitin sieltä missä oli helppo ja mukava kulkea.

Silloin tällöin joku kulkijoista väsyi eikä jaksanut enää jatkaa. Hän paneutui lepäämään johonkin suojaisaan paikkaan, huokaisten tyytyväisenä kun ei tarvinnut niin väsyneenä enää jatkaa eteenpäin.

Olimme juuri kulkemassa pienen kaupungin läpi ja juttelin niitä näitä erään matkaajan kanssa kun kuulin kovaa natinaa ja kolinaa. Käännyin katsomaan ja näin meitä lähestyvän jonkin ihmeellisen ison kapistuksen. Se näytti rakennetun ikivanhoista nahanpaloista, telttakankaasta ja puukehikoista, sitä oli näköjään paikkailtu ja korjailtu moneen kertaan ja siinä oli kummallisia koristeita joka puolella. Sen sisällä oli ilmeisesti ihmisiä sillä sieltä kuului kovaa kinastelua ja siunailua.

Kapistus töyssähteli eteenpäin, kaatoi liikennevalopylvään ja jurrutti työläästi sen yli ollen vähällä kaatua itsekin.

Kuulin sisältä jotakin tällaista:

”Katso nyt niistä ohjeista!” “Ei niissä puhuta tällaisesta maastosta mitään!” “No täällä on käsky joka sanoo että puut pitää kiertää oikealta!” “Eipäs kun vasemmalta, tässähän se on selvästi sanottu, se oikealta kierto ei ole enää voimassa!!!” "Ei tuo ollut mikään puu!!" “Viis siitä, muistakaa nyt koko ajan huudella sinne kuulotorveen, kuuluuko sieltä vastausta? Vieläkään meille ei ole kerrottu mistä ja milloin meidät noudetaan!” Kolhiintunut periskooppi kääntyili vimmaisesti kun tähystäjä yritti selvittää oikeaa reittiä.

Kovalla rysäyksellä tuo kummallinen kapistus törmäsi jalkakäytävän reunaan ja pysähtyi siihen. “Ei tämän kartan mukaan tässä pitäisi olla mitään, mikä nyt taas on vialla!” “Laske sinä vaan niitä kyynäränmittoja ja virstoja!!!” “Minähän sanoin että sisustuksessa menivät ympärysverhot ja koristepienat väärin päin ja siitä tämä kaikki johtuu!” “No ei varmasti menneet kuule kyllä ne on laitettu ihan sääntöjen mukaan…” "Niin niin mutta juuri se sääntö ei enää ole voimassa!!"

Sitten epäröivä ääni “Hei, onkohan näissä ohjeissa jokin ihan pieni epätarkkuus. Jos kurkistettaisiin ulos, aivan vaivihkaa vain…” Nariseva nahkaluukku avautui ja sieltä kurkisteli hämmentynyt hahmo silmiään siristellen.

Hieman kummastellen, otsaansa rypistäen, hän katsoi jalkakäytävän reunaa ja liikennevalopylväitä. Sitten hän huomasi vapaan reitin talojen välistä, tarkisti missäpäin aurinko oli ja oli juuri vetämässä luukkua perässään kiinni kun havaitsi meidät. Hän katsoi meitä hämmästyneenä, käänteli päätään kuin ihmetellen olemmeko todellakin siinä kulkemassa ihan jalkaisin ja sanoi lopulta järkyttyneenä: “Miten ihmeessä te oikein voitte selvitä vaelluksesta ilman tällaista hienoa kulkuneuvoa joka meillä on?”

Luukku lätkähti kiinni ja kummallinen kapistus peruutti vähän, kääntyi ja jatkoi töyssähtelevää matkaansa kolhien muutamaa lyhtypylvästä ja osuen viistosti vastapäisen talon seinään niin että kuului ikävää kirskuntaa
– joka hetkeksi peitti kuuluvista laitteen uumenista yhä vain kantautuvat kiihkeän kinastelun äänet….”