Kadonnut kummi

Hei Kuikkanen,

Harmillista, että kummitädin yhteydenotot kummilapseensa katkesivat oman elämän kriisitilanteen lapsettomuuden selvittyä.

Mietin, voisitko sinä kirjoittaa kummitädille tästä harmituksesta?

Oletko tietoinen siitä, että nykyään voi lisätä kummin lapselleen oman seurakunnan kirkkoherran luvalla? Syyksi riittää kummin katoaminen lapsen elämästä. Lapsesi tilanteessa luulisin tämän onnistuvan. Ja kun lapsi on jo seitsemän vuotias, voisi hän itsekin jo miettiä, kenet haluaisi uudeksi kummikseen.

Tietysti sekään ei ratkaise kipeyttä teille aiemmin rakkaan ihmisen häviämisestä lähipiiristänne.

Omilta lapsiltanikin on hävinnyt elämästään kummeja: avioeron ja vieraantumisen kautta. Elämän tarinat vain kulkevat eri suuntiin. Satuttaahan se, mutta aina asialle ei voi mitään. Ketään ei voi pakottaa kulkemaan ystävänä vierellä ei edes kummina.

Silti kummia ei voi erottaa tästä tehtävästä, jonka vanhemmat ovat hänelle kerran antaneet. Luulen, että asia kaivertaa hänenkin mieltään. Ehkei hän ilkeä enää ottaa yhteyttä teihin, kun takana on jo useampi vuosi yhteydenpitämättömyyttä. Jospa kirjoittaisitte lapsesi kanssa hänelle yhdessä. Vaikka lapsen elämän tilanteesta kertoen ja toivoen, että olisi kiva nähdä kummitätiäkin.

Nauti lapsesi kanssa puuhastelusta ja voimia vanhemmuuteen,
toivon, että kummitäti ja kummilapsi vielä lähenisivät toisiaan.

t. Maarit-pappi

Minun kummitätini katosi elämästäni niin varhain, etten edes muistanut häntä. Olisin kipeästi kaivannut kummitätiä. Oli surullista kuulla mitä kaikkea mukavaa muut olivat kummiensa kanssa tehneet.
Oli noin 10-vuotias kun löysin kummitätini osoitteen (hän oli muuttanut Ruotsiin) ja kirjoitin hänelle. Muutamia vuosia pidimme yhteyttä ja näin hänet pari kertaa. Mutta taas yhteydenpito hiipui. Yllättäen ensimmäisenä lukiovuotenani törmäsin kouluni ruokalassa kummitätiini, joka oli tullut alaluokalle opettajaksi. Oli kuitenkin liian myöhäistä, oli vaikeaa kun hän yritti paikata väkisin poissaoloaan. Tuntui ettei hän yrittänyt sitä minun vuokseni, vaan velvollisuudesta.
Nyt olen itse kummitäti ja olen vakaasti päättänyt pysyä pikkuisen kummityttöni elämässä.

Onhan tollaiset harmillisia, kun kummit lopettaa yhteydenpidon tai häviää eämästä. Onhan itsellä tilanne että omat kummit on eronut silloin, kun olin alle kouluikäinen. En itse kummitätiäni tunne tai tiedä mitään muuta kuin nimeltä. Kummisedän tunnen ja olen häntä vuosittain joulun pyhinä nähnyt. Kummisetäni on isäni siskon poika että isän siskon tykönä hänet olen nyt nähnyt jouluna, kun ollaan kylässä käyty. Joskus olen miettinyt että mahdanko jostain kautta saada selville missä kummitätini mahdollisesti asuisi ja onko hänellä perhettä. Voi tietenkin olla että naimisiin menon myötä on sillä sukunimi vaihtunut. En itse muista että olisin koskaan kummitädiltä saanut mitään syntymäpäivä-kortteja tai lahjoja jouluna. Kummisedältä jotain tullut joululahjaksi siihen asti, kun 18-v täytin. Rippiristin sain kummisedältä, kun ripille pääsin 2003 kesällä.

Hämmästelen hieman näitä kummiuteen liittyviä odotuksia/vaatimuksia. Omat kummini ovat jääneet etäisiksi, mutta en silti koe että olisin jäänyt mitään vaille. Kummeina ovat äitini ystävätär ja hänen miehensä. Asuvat kaukana ja erosivat kun olin ala-asteen viimeisillä luokilla, jolloin kummisetään yhteydenpito katkesi kokonaan. Kummitätiäkään en ole tavannut kuin pari kertaa, lahjat hän laittoi postissa synttäreinä ja jouluna (kuten äitini myös hänen lapselleen, jonka kummi on). Lahjojen vaihtokin päättyi tuohon avioeroon kummitätini toiveesta, sillä hän joutui silloin taloudellisesti huonoon tilanteeseen.

Eikö lapselle kuitenkin ole tärkeintä, että omat vanhemmat ovat hänestä kiinnostuneita? Minusta tällaista velvollisuutta ei pitäisi edes kenelläkään muulla olla. Jos hyviä aikuiskontakteja syntyy luontaisesti muidenkin kanssa (isovanhemmat, tädit ja sedät sekä muut sukulaiset ja ystävät), ne ovat omien vanhempien lisäksi sitten vaan plussaa lapsen elämässä. Siksi minusta on vähän outoa, että vastasyntyneelle lapselle valitaan kummit, joilla on velvollisuus olla lapsen elämässä mukana ja huomioida häntä (usein vieläpä yksipuolisesti) vuosikausia, kenties lopun elämän. Kukaanhan ei voi ennustaa mihin elämä meitä vie esim. 5 vuoden päästä. Minusta aito ja antoisa ihmissuhde ei synny velvollisuudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kiinnostuksesta.

Kannattaisi siis papinkin olla aktiivinen ja korostaa lapsen vanhemmille ennen kastetta käytävässä keskustelussa, ettei kummia ole tarkoitettu vain lahja-automaatiksi.
Aika vaikea on kulkea lapsen rinnalla - kuten sen ilmaisit - jos ainoat kontaktit rajoittuvat syntymäpäiväkutsuihin ja niiden yhteydessä ilmaistuihin lahjatoiveisiin.
Kummisuhteen kehittyminen edellyttää myös vanhemmilta aktiivisuutta kummin suhteen. Ainakin sen verran, että tavataam muulloinkin kuin vain lahjojen toivossa.

Kyllä ne loputkin kummit nopeasti kaikkoavat jos aletaan korostamaan näitä "kristillisen kasvatuksen" juttuja. Nämä hengelliset (kristilliset) asiat, saatikka rukoileminen, kun nyt ei vaan enää jaksa ketään kiinnostaa. Toisaalta ainakin tuttavapiirissä alkaa jo pelkästään kirkkoon kuuluvien ihmisten löytäminen olemaan tuskan takana. Ja kun joku kirkkoon kuuluva löytyy, pitäisi se vielä ylipuhua kummiksi. Ei helppo homma...

Todella surullista. Mutta jotenkin koen sympatiaa hivenen "hylkääjääkin" kohtaan.On tosi kova pala saada tietää että itse ei voi saada koskaan lapsia. Mutta usko ja toivo (ja rukoile) että kummi joskus herää, vaikka sitten kun lapsi tulee teini-ikään. Ja silloin hän varmasti on käsitellyt tuon lapsettomuus asian kokonaan. Silloin jos tulee yhteisiä kiinnostuksen kohteita, voit vähän edesauttaa kummia ja kummilasta kohtaamaan toisensa jälleen. Siitä voi alkaa vielä uusi alku kummiudelle. Toki esim tuo kirje tai juttelusi kummille voisi jossain vaiheessa auttaa. Kuuntele sydäntäsi, kyllä varmaan tunnet ystäväsi niin hyvin että aavistat kuinka olisi parasta toimia.
Minunkin tyttäreni menetti kummitädin,ja mielestäni aivan liian pienien asioiden takia.Huomautin joskus valtavista lahjoista ,että eivät ole tarpeellisia(kun meillä pieni asunto ja lelut,taulut ym oli joka joulu ja synttäri suuria,ylisuuria) ,kummin aika lapselle on tärkeintä.Siitä suivaantuneena hän puhui minusta pahaa useille sukulaisille. Tosi törkeää ,että suostutaan kummiksi ja sitten muutaman pienen erimielisyyden vuoksi halutaan kummiudesta eroon. No, se on hänen menetyksensä,tyttö on reipas ja pärjää ilman oikeaa kummiakin .Meidän onneksi muutama luotettava" varakummi" on elämässämme .Heillä on aikaa antaa lapselle ja se on kyllä silminnähden parasta mitä lapseni voi saada. Kummi on parhaimmillaan lapsen vierellä kulkeva ystävä. Joka ei jätä koskaan.

Ei 3-vuotiaana kontaktin kummiinsa menettänyt lapsi enää neljän vuoden jälkeen kaipaa kummiaan, kysehän on hänelle vieraasta ihmisestä. "Yhteydenotot ovat siis tytön aloitteesta, minä en häntä ohjaile." Tuskin ihan noin on. 3-4-5-6-7-vuotias ei itsenäisesti ota yhteyttä ja lähettele lahjoja.
Taidat itse kaivata kummia ja häneltä tulematta jääneitä lahjoja.
Kummi ei halua olla kanssanne tekemisissä, syistä, jotka hän tietää itse. Sitä voisi kunnioittaa ja antaa kummisuhteen olla.

Oletko kummin kanssa puhunut asiasta sinullahan jonkinlaiset yhtestiedot olemassa. Jotenkin ymmärrettävää että kummin oma haave omasta perheestä murtui ja vaikutti kummilapsen elämään. Oma siskoni sylikummit lakkasivat pitämästä yhteyttä. Siskoni sai epävirallisen kummitädin kun kummisetä enoni meni naimisiin. Siskoani on vähän harmittanut pienenä kun minun kummisetäni silloisen tyttökaverin kanssa haki minua päivaksi johonkin. Siskoni kummitäti kävi vuosia myöhemmin käymässä siskollani oli jo lapsia silloin eikä tuntunut siltä että yhteydenpito jatkuisi. Ei kutsuttu häihin, ei tuntunut hyvältä kun oli lähes vieras.