Kristinuskon irvokas "rakkaus"

Kristinuskossa julistetaan usein kuinka Jumala on rakastanut meitä siinä määrin että antoi ainokaisen poikansa. Joskus vielä saatetaan sanoa ettei ollut muuta keinoa pelastaa ihmisiä, joka tuntuu aika oudolle kun huomio että Jumala on kuulemma kaikkivoipainen.

Mielestäni irvokkaimmaksi kristinuskon "rakkaus" muuttuu siinä kohtaa kun uskovat julistavat Jeesusta pelastuksena ihmisille. Erityisesti tarkoitan tätä niiden kristittyjen kohdalla jotka uskovat hel-vettiin. Niin kauniille kuin se pelastus äkkiseltään kuulostaakin, muuttuu se irvokkaaksi kun sitä kutsutaan rakkaudeksi että Jumala on suunnitellut hel-vetin jonne joutuu ne, jotka eivät usko Jeesukseen.

Usein tuntuu siltä että uskovaisuuteen kuuluu erittäin usein hyvin kapea-alainen ajattelu jossa ei joko nähdä, tai sitten sivuutetaan kaikki se mitä tietyllä hokemalla tullaan rivien välissä sanoneeksi. Esimerkiksi kun joku tokaisee, että Jeesus pelastaa sinut ikuiselta kadotukselta, ei sanota vain viestiä että Jeesus rakastaa sinua, vaan samalla tullaan sanoneeksi että Jumala on niin armoton ja sadistinen että laittaa ei-uskovia tälläiseen pahaan paikkaan epäuskosta näkymättömään ja puhumattomaan Jumalaan.

Oma lähtökohtani asiaan on kutakuinkin sellainen, että jos mahdollinen Jumala ei hyväksy minua ihan omana itsenäni ja näine käsityksineni maailmasta mitä minulla ateistina on, niin mihin ihmeeseen minä tarvin edes sellaisen hahmon rakkautta? Jokainen haluaa tulla rakastetuksi persoonallisena itsenään ilman tarvetta "ostaa" toisen rakkautta käsityksillään tai palvonnallaan. Kyseessä kun ei ole oikea rakkaus jos Jumala päästää taivaaseen vain ne jotka tarpeeksi häntä jaksavat nuoleskella. Unohtamatta sitäkään että tyypillinen motiivi uskolle on yleensä aina jotenkin itsekäs.

Jeesushan opetti lähimäisenrakkautta. On siksi vaikea ymmärtää miksi Jumala hyväksyisi taivaaseensa ihmiset jotka hyväksyvät ei-uskoville läheisilleen hel-vetin. Aina kun uskova julistaa Jeesusta tavalla jossa hän mainostaa mahdollisuutta pelastua hel-vetiltä ja kutsuu tätä rakkaudeksi, hän epäsuorasti hyväksyy sen että mikäli et tule Jeesus-uskoon, sinut on oikeutettua laittaa ikuisiksi ajoiksi hel-vettiin. Vaikka uskova ei voisikaan päättää asiaa Jumalansa puolesta, hän voisi kuitenkin tunnustaa että tälläinen olisi silkkaa sadismia ja kaukana rakkaudesta ja pohtia kannattaako kyseistä Jumaluutta palvoa.

Jokainen voi miettiä kohdalleen jonkin oikein rakkaan ihmisen ja pohtia mille sellainen jaottelu tuntuisi, jos tämä ihminen kärsisi ikuisia aikoja hel-vetissä ja itse olisit taivaan iloissa. Tietenkin rakkautta olisi varoittaa tätä läheistä asiasta mikäli todella tälläiseen maailmankuvaan uskoisi, mutta toisaalta jos on tarve varoittaa läheistään Jumalan tuottamasta ikuisesta pahuudesta, niin herää kysymys voisiko tälläistä Jumalaa todella rakastaa ja palvoa sydämestään, vai perustuuko koko usko silloin omakohtaiseen hel-vetinpelkoon.

Jumalan ja hel-vetin pelko on mielestäni absurdeja asioita. Jumala tietäisi että suurin osa ihmisen antamasta palvonnasta on lähinnä pelottelulla ja lupauksilla aikaan saatua ja täten kaukana todellisesta rakkaudesta hyvin useassa tapauksessa.