Elämä kiusaamisen jälkeen

No itteä ei oo kiusattu mutta paria kaveria kylläkin. Selvisivät siitä että muuttivat unelmiensa perässä minne muuttivat ja hankkivat uusia kavereita ja käyvät nykyään töissä ja toinen heistä sanoi että unohtaa kiusaamisen jos sitä ei vain muistele/ajattele ja älä pelkää tuskin he sinuakaan enää kiusaa saattavat jo kaduta asiaa mutta parhaimmassa tapauksessa eivät enää muista tai tunnista sinua

Sun pitää keksiä jotain, joka helpottaa sun oloas. Esim. joku uskonto, josta saat voimia tai ehkä joku harrastus, josta pidät ja jossa on kivoja tyyppejä.

Hyvää joulua ja mukavaa loppueloa toivottaa: Siiliö

Kyllä se kiusaaminen jäljet jättää ihmiseen. Vuosia kestäny koulukiusaaminen on asia mikä tuntuu tavalla tai toisella vielä vuosienkin päästä. En tiedä pääseekö siitä koskaan täysin yli? Se tapahtuu kumminkin iässä jossa kasvetaan lapsesta aikuiseksi jne... Itse sen kokenu kaikilla tavoilla, mutta pahin on juuri se henkisen kiusaamisen puoli. Olla ulkopuolinen kaikesta. Ei yksikään lyönti ole sattunut yhtä paljon.

Siitä kaikesta aikaa todella paljon. Selvitä voi elämässä. Nykyisin pyöritän omaa yritystä ja kaikki muu sujuu hyvin, mutta todellisten ihmissuhteiden luominen on vaikeaa. Toisaalta olen itse sen pystyny kääntämään voimavaraksi että pärjään yksin. En tarvitse ketään apuun nykyään eteen tulevien haasteiden kanssa koska tiedän että selviän niistä paremmin kun teen asiat itse. Kuitenkin yksinäinen olo on koko ajan pohjalla. Voimia kaikille jotka ovat koulukiusaamista kokeneet! Te voitte olla niitä jotka tette elämästänne mitä haluatte. Itselläkin vielä on opittavaa ja joskus se kiitos edessä seisoo. Ne jotka eivät ole oppineet yksin selviämään ovat paljon heikommilla siihen tilanteeseen joskus joutuessaan.

Olin myös kiusattu peruskouluaikoinani, kaikista pahinta kiusaaminen yli yläasteella. Tilanne meni niin pahaksi, että loppujen lopuksi pakenin sitten peruskoulun jälkeen toiseen kaupunkiin. Ja miten elämä muuttuikaan toisessa kaupungissa... elämä siellä oli lähes kuin unelmaa. Tosin eräs pelko kuitenkin seurasi miuta uuteenkin kaupunkiin: Pelkäsin tietynlaisia suosituista pojista koostuvia porukoita. Miuta ahdisti iha helkutisti olla sellaisten porukoitten läheisyydessä, vaikka tiesinkin, että he eivät olleet kiusaajiani.

Ja se vanhoille kotiseuduille palaaminen... Miten paljon pelkäsinkään. Ja millainen ahdistus ja pakokauhu aina iskikään, kun näin entisiä kiusaajiani kotiseuduillani... Olisin vain halunnut paeta, vältellä heitä, piiloutua heiltä. Mutta en antanut itseni tehdä niin. Pakotin itseni liikkumaan ihmisten ilmoilla, vaikka se alussa olikin ihan hirveää.

Mistä sitten sain voimia liikkua vanhoilla kotiseuduilla? Sanoisinko että viha oli yksi suurimmista voimavaroistani. Hyödynsin sitä vihaa ja halveksuntaa, jota tunsin entisiä kiusaajiani kohtaan. Muistutin itseäni jatkuvasti siitä, miten säälittäviä kiusaajani olivat. Hoin itselleni, että en varmasti tinkisi yhtään omasta elämästäni moisten surkimusten takia. En suotunut enää nöyrtymään heidän edessään, vaan menin sinne kaupungille. Ja olin kuin heitä ei olisi ollutkaan.

Pelko ei kadonnut yhdellä kaupunkireissulla, ei todellakaan. Pelosta yli pääseminen vaati useita käyntäjä kaupungilla, se vaati useita vuosia. Mutta pikkuhiljaa sitä vain huomasi, että vanhoilla kotiseuduilla liikkuminen oli koko ajan vain helpompaa ja helpompaa. Ja nyt 20-vuotiaana en enää pelkää ollenkaan liikkua vanhoilla kotiseuduillani. En pelkää, vaikka näenkin joskus entisiä kiusaajiani. Kaiken lisäksi poikaporukatkaan eivät aiheitu miussa enää minkäänlaista ahdistusta, siitäkin pelosta olen jo päässyt eroon.

Kiusaaminen kyllä jättää jälkensä ihmiseen, se on totta. Ja kaikkia niitä jälkiä ei välttämättä voi poistaakaan, mutta niitten kanssa voi oppia elämään. Ne jäljet voi oppia kääntämään vahvuudekseen, kunhan vain antaa aikaa itselleen. Kiusaaminen kuitenkin on sellainen asia, josta ei ihan heti pääse ylitse, mutta sitten kun siitä selviää.. sitten voi kyllä olla ihan pirun ylpeä itsestään.

Tsemppiä!

Minua on kiusattu 7-luokalta asti. Minulla on vain yksi kaveri,jota en voi kaveriksi kutsua. Hän on pakottanut varastamaan kaupasta sekä tekemään muita ikäviä asioita. Hän ei kuuntele, eikä anna minun olla oma itseni (minulla on puhevika, eikä hän anna minun sanoa sanoja, joissa tämä kirjain on). En uskalla sanoa hänelle vastaan. Sain 7-luokalla matikan kokeesta 10-. Luokkalaiset huomasivat tämän ja alkoivat tarkkailla minun tekemisiä. Pian alkoivat huutelut. Tietokoneluokassa he ovat vetäneet johdot tietokoneesta ja kone sammui. He ovat alkaneet sulkea luokan oven, kun olen menossa luokkaan. Minä olen alkanut olla vapaa-ajalla huoneessani, koska kaveri ei halua olla minun kanssani. Olen entistä ujompi, arempi ja hiljaisempi. En luota keneenkään, paitsi perheeseen. Inhoan olla paikoissa, missä on paljon ihmisiä, koska ahdistun silloin todella pahasti. En halua olla yksin. Olen joskus vaikeissa tilanteissa miettinyt itsemurhaa, mutta minusta tuntuu, että kyllä minä selviän. Käyn eräänlaista "tyttökerhoa", jossa tapaan joka toinen viikko 4 tyttöä, jotka myös ovat hiljaisia. Käyn myös koulukuraattorilla. Ehkä joskus kerron tälle kaverista. Täällä netissä minun on vaikea lukea kiusaamisesta tai vastata yhdellä nettisivulla joidenkin kysymyksiin.