Lukutaitoinen ihminen laski yhden arkin verran proosaa paljon nähneelle ravintolapöydälle ja katsoi kirjoitustaidottomaan ihmiseen edessään. Tuohon hetkeen mahtui valjun välähdyksenomainen taidepaussi, eräänlainen hengenraskas huokaisu joka kumpusi joko tästä valottomasta aamupäivästä, tai sitten vain siitä että hän ei ollut ehtinyt vielä maistaa lasistaan siinä helmeilevaa Amaretto DiSaronnaansa. Hän ei ollut koskenutkaan lasiinsa koko aikana sen tilaamisesta tähän hetkeen asti. Lasi seisoi majakkana laakealla luodolla valonsa pimeäksi päästäneenä, matalana pollarina ilman sormien köysistöjä ympärillään tasaisen laineettomassa meressä.
En viitsinyt pistää tupakaksi koska hän ei polttanut. Yleensä poltan aina kun minua ahdistaa, mutta nyt oli piiloteltava tupakoita takin povitaskussa, niin kuin juuri kuumasta holvista kaikkialle näkyvää varastettua setelinippua.
Lukutaitoinen risti sormensa ärsyttävästi pakanamaiseen rukoukseen ja katsahti minua silmiin kuin levollinen kissa. Paperi välissämme lepäsi kuin valkoinen uima-allas tummalla ravintolapöydällä. Vilkuilin vähän sinne ja tänne, lopulta tartuin tuoppiini tummaa Irkkuolutta ja vajosin sen kuohaan syömään sanattomuuttani hutikaksi.
Hiljaisuus on yhtä helvettiä. Se roikkui yläpuolellani kuin katto ilman sitä kannattelevia seiniä, kuin kilisemätön kruunu kaikennähneessä ketjussaan kuivaksi leiväksi rapistuneessa rappauksessa.
Cherish ja Paakki nauroivat baaritiskillä niin kovaäänisesti että heille tarjoiltiin heti. Heillä tuntui olevan erityisen hauskaa koska heillä oli molemmilla tuo ihmisille harvinainen lahja osanaan. Cherish kikatti jollekin Paakin vitsille niin että löi otsansa tiskiä kiertävään messinkitankoon. Paakki nauroi niin että hän puhkesi kyyneliin. He sanailivat loputtomiin ja baarimikkoparka sai odotella maksua aidan toisella puolella hyppien jalalta toiselle kuin vessahädässä. Hän kirosi näitä aamupäiviä. Juuri tällaiset täytyisi kieltää jollakin asetuksella joka suojelisi häntä tilanteista jossa henkilökuntaa on vähän ja aloittelevia kirjailijoita on paljon.
Essentialisti alkoi olla jo hieman hutikassa. Häntä ärsytti ensinnäkin se että hän oli hutikassa, ja toiseksi se että hän oli muistaakseen hutikassa. Essentialisti nojasi tiskiin ja tuijotti suolapähkinäautomaattiin kuin siellä olisi ollut jotain elämää. Kenties suolapähkinät juttelivat toisilleen. Mutta koska Essentialisti oli hieman kyynisyydelle altis, niin hän tuhahti itsekseen ja näki miten ne yrittivät saada hänet kaivamaan taskustaan kolikoita ja ostamaan itsensä - ehei! Niin tyhmä hän ei olisi. Hän ei menisi suolapähkinöiden virittämään ansaan noin helposti.
Hän päätti ottaa uuden tuopin ja liittyä Etsun, Writergirlin ja Sinin pöytään vaikka hänellä olikin mielessä jotain muuta joka kohta varmaan juolahtaisi hänen mieleensä.
Aivan hieman sivummalla professori Tampio etsi tietään sorilta syvemmälle tampereen sydämeen. Hänellä oli läppärinsä auki ja hän oli kuumeissti uppoutunut naputtelemaan jotain illusionääristä ruudulleen. Hän istui karsinassaan yksin, koska hän oli saanut juuri inspiraation ja oli kaivanut salkustaan esiin muistiinpanovälineensä, sanoen moneen otteeseen minulle: "Juu juu, mä tulen ihan kohta...joo joo! Ihan kohta."
Minusta taiteilijoiden inspiraatioita ei sovi mennä häiritsemään, joten keskustelin hetken Chapöön kanssa. Kerroin että en pidä hänen nimestään. Hän kutsui minua rajoittuneeksi moukaksi. Minä häntä näennäiskeveäksi raskashenkisyydeksi. Hän kutsui minua jeesustelevaksi tekoälyksi. Meillä oli oikein rattoisaa.
En viitsinyt pistää tupakaksi koska hän ei polttanut. Yleensä poltan aina kun minua ahdistaa, mutta nyt oli piiloteltava tupakoita takin povitaskussa, niin kuin juuri kuumasta holvista kaikkialle näkyvää varastettua setelinippua.
Lukutaitoinen risti sormensa ärsyttävästi pakanamaiseen rukoukseen ja katsahti minua silmiin kuin levollinen kissa. Paperi välissämme lepäsi kuin valkoinen uima-allas tummalla ravintolapöydällä. Vilkuilin vähän sinne ja tänne, lopulta tartuin tuoppiini tummaa Irkkuolutta ja vajosin sen kuohaan syömään sanattomuuttani hutikaksi.
Hiljaisuus on yhtä helvettiä. Se roikkui yläpuolellani kuin katto ilman sitä kannattelevia seiniä, kuin kilisemätön kruunu kaikennähneessä ketjussaan kuivaksi leiväksi rapistuneessa rappauksessa.
Cherish ja Paakki nauroivat baaritiskillä niin kovaäänisesti että heille tarjoiltiin heti. Heillä tuntui olevan erityisen hauskaa koska heillä oli molemmilla tuo ihmisille harvinainen lahja osanaan. Cherish kikatti jollekin Paakin vitsille niin että löi otsansa tiskiä kiertävään messinkitankoon. Paakki nauroi niin että hän puhkesi kyyneliin. He sanailivat loputtomiin ja baarimikkoparka sai odotella maksua aidan toisella puolella hyppien jalalta toiselle kuin vessahädässä. Hän kirosi näitä aamupäiviä. Juuri tällaiset täytyisi kieltää jollakin asetuksella joka suojelisi häntä tilanteista jossa henkilökuntaa on vähän ja aloittelevia kirjailijoita on paljon.
Essentialisti alkoi olla jo hieman hutikassa. Häntä ärsytti ensinnäkin se että hän oli hutikassa, ja toiseksi se että hän oli muistaakseen hutikassa. Essentialisti nojasi tiskiin ja tuijotti suolapähkinäautomaattiin kuin siellä olisi ollut jotain elämää. Kenties suolapähkinät juttelivat toisilleen. Mutta koska Essentialisti oli hieman kyynisyydelle altis, niin hän tuhahti itsekseen ja näki miten ne yrittivät saada hänet kaivamaan taskustaan kolikoita ja ostamaan itsensä - ehei! Niin tyhmä hän ei olisi. Hän ei menisi suolapähkinöiden virittämään ansaan noin helposti.
Hän päätti ottaa uuden tuopin ja liittyä Etsun, Writergirlin ja Sinin pöytään vaikka hänellä olikin mielessä jotain muuta joka kohta varmaan juolahtaisi hänen mieleensä.
Aivan hieman sivummalla professori Tampio etsi tietään sorilta syvemmälle tampereen sydämeen. Hänellä oli läppärinsä auki ja hän oli kuumeissti uppoutunut naputtelemaan jotain illusionääristä ruudulleen. Hän istui karsinassaan yksin, koska hän oli saanut juuri inspiraation ja oli kaivanut salkustaan esiin muistiinpanovälineensä, sanoen moneen otteeseen minulle: "Juu juu, mä tulen ihan kohta...joo joo! Ihan kohta."
Minusta taiteilijoiden inspiraatioita ei sovi mennä häiritsemään, joten keskustelin hetken Chapöön kanssa. Kerroin että en pidä hänen nimestään. Hän kutsui minua rajoittuneeksi moukaksi. Minä häntä näennäiskeveäksi raskashenkisyydeksi. Hän kutsui minua jeesustelevaksi tekoälyksi. Meillä oli oikein rattoisaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hra Fucoo des Helssinskis: en mä osaa kertoa vitsejä!
Tuopillinen kyllä maistuu aina silloin tällöin, eli koko ajan.
Se on kuules kaimaani sillä lailla, että jokaiselle osaa ottavalle kirjoittajalle muodostuu oma vappunaamari päähän tässä sanojen maailmassa, ihan vaikka haluamattaan.
Mä olen joskus lukenut näistä arkkityypeistä ihmispäässä, sellaisista valmiiksi puetuista muotinukista, jotka elostelee jokaisen meidän ajukopan sisäpuolella esiintyen todellisuuden varjonäyttelijoinä.
Jos mä survon nämä kaikki johonkin olemattomaan raflaan juomaan olematonta tuoppostaan, niin virhemarginaali on valtava...ja sä ensimmäinen joka korjaa sitä :)
Äh! Mua jäi vain kiinnostamaan toi niccien syntymekanismi, sehän edellyttää kirjoittajalta jonkinlaista sielunelämää - joten kirjoittajalla on olemassa jossain jotain joka ei ole täällä, vaan jossain toisaalla. Mä katsoin sen hyvin henkilökohtaiseksi kysymykseksi, joten: runttasin kaikki nuo hetkessä syntyneet "fiktiot" raflaan ja pistin kaikille mukin eteen :)
Oikeastaan kaikki jotka täällä pyörivät, ovat jossain määrin fiktiivisiä henkilöitä...itse asiassa tämä koko saitti on kuin kirja joka kirjoittaa itse itseään...hmmm?
Kylläpäs tässä ollaan niin filosofisella päällä :)
vai on meillä jokaisella vappunaamarimme, en löydä täältä mistään peiliä jotta näkisin miltä omani näyttää.
Ja nyt joku pahanilkinen oli rekisteröinyt nimimerkkini n32.
Tuo n33 antaa ihan toisen kuvan minusta kuin entinen n32.
Voi mä voin toimia sun peilinäs, eihän sitä naamaansa nyt itse löytäisikään :)
Kuitenkin sulla on synttärit ja esität vain vaatimatonta.
Häppi pööttei tyy jyy...häppi pööttei tyy jyy...
Häppi pööttei dier n33...
Synttärit oli ja meni, mutta kiitos kaunis.
On raikasta katsoa toisen tekemää kuvaa omasta kuvastaan. Ja hauskaa.
Valitettavasti toi tekstinpätkä katkesi johonkin ihmeelliseen, uuteen kuvioon, kun kone vaati multa rekistöröitymistä. No mä sitten siitä vähän sössin ja sähläsin hermostuksissani, en voi sietää sitä että luova inspiraationi katkeaa johonkin typerään ongelmaan jonka syistä en välitä tuon taivaallista.
Sitten tämä vehje keksi lähettää tuotoksen menemään itsekseen (tämä ei varmaan ole totta, mutta näin sen ajattelen).
Kirjoittaminen hirveässä kiireessä ei todellakaan ole mitään kovin antoisaa, joten minusta tuollainen kokoontumisajo olisi pitänyt tehdä huolellisemmin ja ajalla, sillä huomasin sen oikein hauskaksi ideaksi, siinä oli ihan kiva kuvitella omien ideoidensa juoksua näytölle samaan aikaan kun ne syntyivät, ihan kuin elokuvaa.
Varsinkin kun tiesin intuitiivisesti että teillä riittää sellaiseen huumorintajua :)
Tsot tsot, sinun olisi pitänyt laittaa tekstisi alkuun varoitus. Tällaiset tekeleet ovat vaarallisia, jos lukee niitä julkiselta koneelta. Tirskunta saattaa häiritä muita.
Joidenkin foorumeiden osanottajathan oikeasti kruunaavat nettiyhteisöllisyytensä tapaamisella. Ihan hauskaa, että tämäkin palsta sai omansa, vaikkakin kuvitteellisen ja virtuaalisen. Mutta sehän on tunnetusti sitä turvallisinta sorttia: tyhmyys ei tiivisty, eikä taudit tartu.
=)
Ei huolta. Olemme fiktikkoja kuvitteellisessa puussa kuvitteellisen puiston laidalla.
Nakutus silti kuuluu epäfiktikkamaisena :)