oletteko

ilman tyhjänpäiväistä ei olisi elämää.

Juuh..!!! Olen miettinyt. Olen wanha enkä muuksi muutu (paitsi vanhemmaksi). Elämä on takana ja tukka edessä. Opiskelut kesken, ei töitä. Paitsi osa-aikaisia pätkäsellaisia. Mies onneksi tuli kuvioihin mukaan kesällä, joten kaikki ei sentään ole niin toivotonta. Mutta mutta, oikeasti minusta ei tule valmista ikinä, olen ikuinen haahuilija, haihattelija, etsijä, lapsi. Ole sinäkin! :D

Mä olen 28 vuotta enkä tunne olevani kovinkaan aikuistunut. Moni juttu tuntuu jo eletyltä ja innostus hiipuu, mutta yhtä hörhö olen vieläkin. Musta tilanne pahenee ikää tullessa sikäli, että kaverit alkaa todellakin olla naimisissa ja äitejä ja itse alan pikkuhiljaa vasta kypsymään ajatukselle, että voisihan se parisuhde olla ihan kiva juttu. Nyt alkaa tuntumaan vain, et miehet, jotka musta on kiinnostuneet on joko 22v (ja treffeillä sit tuntuu, et ne elää vaihetta, joka on itellä menny ohi jo ajat sitten ja eihän ne pääse edes baareihin, joissa ite on käynyt jo neljävuotta tai pidempäänkin. Kiva siinä sitten muistella. Tuntee olonsa tosi ikälopuksi) tai sit ne kiinnostuneet miehet on yli kolmekymppisiä toisella kierroksella olijoita ja mä kun tahtoisin olla se ensimmäinen.
Mä olen valmistunut ja ollut työelämässäkin pari vuotta, nyt tosin työttömänä, mutta lapsekas ja hilpeä olemukseni ei oikein vakuuta asiakkaita/yhteistyökumppaneita eikä tällä hetkellä työnantajia. Ihan tyttösenä minua vieläkin kohdellaan ja puhutellaan. Valitin tästä yhdelle kaverille vähän aikaa sitten ja hän sanoi "minusta kyllä tuntuu, ettet sinä tuon aikuisemmaksi koskaan muutukaan". :) 28 vuotiaana ainakin kaikenlainen holhous alkaa ärsyttää todenteolla.
M

Mulla asia on aina ollut toisin päin. Ikää on nyt 24 vuotta mutta olen aina ollut ikäistäniä "vakavampi" ja vastuuntuntoisempi. Olen vaan kauan aikaa sitten jostain omaksunut kolme- tai nelikymppisen menttaliteetin (monista ihmisistä varmaan aika tylsää). Nyt olen alkanut huomata että jotain jäi lapsuudesta ja nuoruudesta kokematta juuri tämän henkisen ikäni takia. Olkaa huoletta huolettomia niin pitkään kun voitte. "Aikuisena" oleminen on tylsää.

Itsellä myös ikää 26. Itselle kaikki aina jaksoivat jankuttaa jo ala-asteen alusta lähtien että "onpas pikkumies aikuinen", susta varmaan tulee jotain enemmänkin elämässäs. Kotona nyt ei oikeastaan ollut kuin isä neuvomassa. Ihan hyvin kasvattikin paitsi ehkä vähän löysästi. Pieni kapinavaihe kuuluí tietysti omaankin elämään jota edusti aika menevä yläasteaika.

Lopputuloksena kuitenkin oppi perusmassan mukana menemisen eli koulu kunnolla, sitten opiskelemaan, intti alta pois johonkin väliin ja perhekin on hyvä perustaa suht nuorella iällä. Plus sitten tietysti kaiken perusta on hyvä työpaikka. Siis ihan perussuomalaiset opit.

Noh, niiden mukaan sitten teinkin yläasteesta eteenpäin eli kävin lukion ja hankin ammatin itselleni samalla ollen töissä jo tuolloin välillä. Koulujen jälkeen töitä jonkun aikaa ja samaan aikaan löytyi emäntä jonka kanssa edelleen. Intti samaan syssyyn ja sen jälkeen hommiin kaupungin virastoon.

Elikkäs lapsien hankkimista lukuunottamatta voisi sanoa niin päin että aikuisuus on jo päällä täysinmitoin halusi tai ei. Jotenkin tulee välillä tunne että jotain olisi jäänyt ehkä kokematta ja näkemättäkin mutta meneehän tämä näinkin tietysti. Joskus tulee vähän olo kuin miten Junnu Vainio lauloi Albatrossissa mutta sinällään tietysti on ihan värikkäitä vaiheita jo nähnytkin.

Aina tarvitsee ajatella että huonomminkin voisi olla.

Mulla on kanssa ikää 26, olo edelleen ku 22 vuotiaalla.. Eikä siinä mitään, mä olen jo pienen lapsen äiti ja saman miehen kanssa viettänyt pienen nuoruuteni, vuoden taukoa lukuunottamatta, kun piti saada kokea myös se yksin asuminen.

Joku tossa kirjoittikin että tuntuu niin kuin jotain olis silti jäänyt kokematta ja aikuisikä vaan painaa päälle, ei tässä muukaan auta. Mulla samanlainen fiilis, vaikka "mitään en ole missannut", käyn edelleen baareissa ystävieni kanssa ja opiskelut edelleen kesken, joten saan silti "elää vielä nuoruuttani", lapsenhoitajia löytyy joka tilanteeseen, eikä äitiys ole estänyt sosiaalisia menoja siis.

Silti, tuntuu että on jossain välitilassa, pitäisi käyttäytyä kuin äiti ja samalla on itsellä edelleen pikkutyttömäinen olo. Kaipa sellainen fiilis on sitten jokaisella tän ikäisellä, ehkä se on meidän ikäisten ikäkriisi, vaikka olis miten elämänsä elänyt.

Mikä se 26 sitten on? Silloin kun sen täytin, ajattelin että kamalaa, kohta 30, ennen kuin siihen lukuun törmää tällaisissa kirjoituksissa ja miettii ulkopuolisena, että eihän 26 olekaan vielä mitään, nuoria tässä tosiaan ollaan, (vaikka olinkin jo melkein kaivanut kävelykepin komerosta ja luovuttanut nuoruuden hassuttelut "pikkuisille") vai ollaanko?