Hei, olen 36-vuotias nainen jolla menee nykyisin ihan hyvin. Mulla on 2 pientä lasta, 4v ja 2v ja olen hyvässä työssä ja onnellinen ja avioliitossa saman ikäisen miehen kanssa. Menneisyyttäni varjostaa kuitenkin tuima juttu, mistä mieheni ei mitään tiedä. Minua kiusattiin ylä-aste aikoina huoraksi. Olin kyllä aika seksuaalinen tyttö, mutta 17-vuotiaaksi asti kuitenkin neitsyt. Tein sitten kaikkea muuta, muutaman kerran iskin varatun pojan ja seurustelun aloitin jo tosi nuorena... 11-vuotiaana ja 11-13vuoden välissä kumppaneita kerkesi olla tosi monta. 13-vuotiaana olin rauhottunut jo pakostikkin siitä jonkun verran kun menin ylä-asteelle minulla oli jo huoran leima otassa ja sen takia kukaampa minun kanssa ei enää ylä-aste aikoina halunnut ollakaan... kaikki vaan haukku ja kiusasi minua, jopa löi, isolla porukalla. Jouduin jopa oman luokkalaisten hylkäämäksi koska käyttäydyin heitä kohtaan tosi huonosti ja myöhemmin sairastuin mielenterveysongelmiin. 13-vuotiaana jatkoin kuitenkin sitä säätämistä vielä useiden poikien kanssa, se oli siis sitten enemmän sellaista flirttailua ja seurustelinkin mä muutaman kerran mut ne piti tehdä aina salassa koska ne pojat häpes mua niin paljon ja se satutti aivan hirveästi... Oli mulla yks asia joka kuitenkin oli pyhää, mun ensirakkaus, rakastuin ensimmäisen kerran kunnolla vähän vanhempaan poikaan aloittaessani ylä-asteen ja rakastin häntä koko ylä-asteen ajan, 2v putkeen, ennen kun se tunne alkoi vähitellen hiipumaan ja hänestä onkin jäänyt lämmin muisto sydämmeeni mutta tuntui että hänkin häpesi minua, eikä halunnut lopulta mua aidosti ollenkaan koska jos olisi halunnut niin toisinhan hän olisi toiminut ja tehnyt... sillon hän olisi rohkeasti ollut mun kanssa, eikä hävennyt mua ja tukenut mua todenteolla, sillä sitä minä hirveästi olisin kaivannut kun mua kiusattiin. Kukaan ei oikeastaan tehnyt sitten sitä. 16-vuotiaana lopetin jo koulut ja en tehnyt mitään, koska en kyennyt, olin mennyt siitä huoran maine sotkusta ja kiusaamisesta jo niin sekasin, traumatisoitunut ja mielenterveysongelmaiseksi etten kyennyt, makasin vaan sitten kotona apaattisena itkien ja synkissä itsemurha ajatuksissa, kun tuntu että mun elämästä ei enää ikinä pääse tulemaan mitään ja en löydä ulospääsyä tästä huoran maine sotkusta, että mun elämä on jo tuhottu 16-vuotiaana tai olen tuhonnut sen itse! 17-vuotiaana pääsin kuitenkin alottamaan terapian ja samoihin aikoihin menin isän työpaikalle töihin ja tutustuin siellä mua 10v vanhempaan mieheen ja hän 27-vuotiaana ymmärsi mua sitten tuplasti paremmin kuin oman ikäset ja oli tukena ja meidän välille muodostui suhde ja hänen kanssaan oli myös ensimmäinen kertani... seurustelimme vuoden verran ja se oli ensimmäinen kunnollinen parisuhteeni.
20-vuotiaana muutin kotoa vasta pois kun mielenterveyteni salli sen ja rupesin lukemaan ammattia... näin myöhään, mistä olin hyvin katkera... koska mun oman ikäset valmistu just ja mie vasta alotin sen urakan. Muutin myös kauemmas ja uusi elämäni alkoi kun menneisyyden haamut jäi taakse. Pelkäsin kyllä pitkään, kun kiusaajat tiesivät minne olen muuttanut, että nämä samat tyypit tulevat sinnekin ja pilaavat mun elämän, mutta sehän oli aivan järjetön ajatus ja onneksi niin ei käynyt. 23-vuotiaana olin valmistunut sitten ammattiin ja tutustuin hienoihin uusiin ystäviin joiden kanssa olemme ystäviä vielä tänäkin päivänä, tosin hekään eivät tiedä menneisyydestäni mitään ja oli mulla siinä yksi pidempi parisuhdekin muutaman kerran, mutta molemmat päättyivät sitten kuitenkin eroon. 27-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni sitten ja aloimme seurustelemaan ja ensivuonna olemme olleet 10v yhdessä ja nyt 6v naimisissa.
Säikähdin aivan hirveästi kun tuli tuo luokkakokous kutsu postilaatikkoon ja mietin nyt kannattaisiko minun mennä? minulla on kyllä asiat nyt aivan hyvin. Ihana mies, 2 ihanaa lasta, kiva koti ja työ ja ennen kaikkea olen terve.
Koen kyllä että sain liian ison maineen, liian pienistä asioista ja se teki teini-iästäni mustaa aikaa, suoraan sanottuna teini-ikä meni pilalle, kun muut piti vapautuneesti hauskaa ilman maineita. Ei minun tarkoitus ollut itselleni mitään huoran mainetta hankkia tai olla ilkeä kellekään, se homma sattui vaan lähtemään nyt minulta käsistä, kun olin iällisesti vielä niin kakara ja tunnetasolta kehittymätön että millon oli tunteita ketäkin poikaa kohtaan. Kaikille ei tietysti näin käy, mutta joillekin käy. Se ilkeys johtui muita kohtaan taas sitten omasta pahasta sisäisestä olosta ja kaduin sitä, myös muutamia muitakin asioita jotka toivon että olisin jättänyt tekemättä niin elämäni teini-iässäkin olisi voinut olla hyvin erillaista. Anteeksi olen itse esimerkiksi joiltakin tyypeiltä pyytänyt joita kohtaan olin ilkeä ja kiusasin, itse en ole saanut yhtäkään anteeksipyyntöä, tosin empä niitä kauheasti kyllä halunnutkaan vaan halusin elää vain ilman näitä ihmisiä.
Olenko mä sitten tosi paha ihminen?
20-vuotiaana muutin kotoa vasta pois kun mielenterveyteni salli sen ja rupesin lukemaan ammattia... näin myöhään, mistä olin hyvin katkera... koska mun oman ikäset valmistu just ja mie vasta alotin sen urakan. Muutin myös kauemmas ja uusi elämäni alkoi kun menneisyyden haamut jäi taakse. Pelkäsin kyllä pitkään, kun kiusaajat tiesivät minne olen muuttanut, että nämä samat tyypit tulevat sinnekin ja pilaavat mun elämän, mutta sehän oli aivan järjetön ajatus ja onneksi niin ei käynyt. 23-vuotiaana olin valmistunut sitten ammattiin ja tutustuin hienoihin uusiin ystäviin joiden kanssa olemme ystäviä vielä tänäkin päivänä, tosin hekään eivät tiedä menneisyydestäni mitään ja oli mulla siinä yksi pidempi parisuhdekin muutaman kerran, mutta molemmat päättyivät sitten kuitenkin eroon. 27-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni sitten ja aloimme seurustelemaan ja ensivuonna olemme olleet 10v yhdessä ja nyt 6v naimisissa.
Säikähdin aivan hirveästi kun tuli tuo luokkakokous kutsu postilaatikkoon ja mietin nyt kannattaisiko minun mennä? minulla on kyllä asiat nyt aivan hyvin. Ihana mies, 2 ihanaa lasta, kiva koti ja työ ja ennen kaikkea olen terve.
Koen kyllä että sain liian ison maineen, liian pienistä asioista ja se teki teini-iästäni mustaa aikaa, suoraan sanottuna teini-ikä meni pilalle, kun muut piti vapautuneesti hauskaa ilman maineita. Ei minun tarkoitus ollut itselleni mitään huoran mainetta hankkia tai olla ilkeä kellekään, se homma sattui vaan lähtemään nyt minulta käsistä, kun olin iällisesti vielä niin kakara ja tunnetasolta kehittymätön että millon oli tunteita ketäkin poikaa kohtaan. Kaikille ei tietysti näin käy, mutta joillekin käy. Se ilkeys johtui muita kohtaan taas sitten omasta pahasta sisäisestä olosta ja kaduin sitä, myös muutamia muitakin asioita jotka toivon että olisin jättänyt tekemättä niin elämäni teini-iässäkin olisi voinut olla hyvin erillaista. Anteeksi olen itse esimerkiksi joiltakin tyypeiltä pyytänyt joita kohtaan olin ilkeä ja kiusasin, itse en ole saanut yhtäkään anteeksipyyntöä, tosin empä niitä kauheasti kyllä halunnutkaan vaan halusin elää vain ilman näitä ihmisiä.
Olenko mä sitten tosi paha ihminen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet mielisairas ja selvästi tasapainoton ihminen.
Ja miksiköhän näin? oliko tuo sinusta kovin mukavasti sanottu? :)
Onko mielenterveysongelmainen automaattisesti mielisairas? sittenhän meitä on suomi pulloillaan koska mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat on varmaan ihmisen yleisimpiä sairauksia ja olen kyllä kärsinyt mielenterveysongelmista mutta parantunut niistä jo ja tällä hetkellä olen mailman paras äiti lapsilleni ja vaimo miehelleni!
Joten äläpä hauku siellä tai laita oma naama ja nimi kehiin kanssa kiitos. ;)
sanon totuuden: Olet selkeästi tasapainoton ja psykiatrisen hoidon tarpeessa oleva ihminen. Kirjoittamasi teksti ei valitettavasti ole terveen ja tasapainoisen ihmisen aikaansaannos.
Sinä et kuule ole lääkäri, joten et tiedä totuuksia ja kuten sanoin, olen ollut, mutta mulla ei ole enää aikaa alistua siihen sairaan rooliin. Mulla on muutakin tekemistä elämässä ja pyrkimyksiä eteenpäin, vaikka olenkin jo 36v. Ei minua alisteta tai lamaannuteta sanomalla jotain tuollasta.
Kerrohan mikä siellä tekstissä ei ole sitten tervettä? mun mielestä on normaalilla ja hyvällä suomenkielellä varustettu teksti.
Jos et parempaan kehuun ja sympatiaan pysty kuin siihen että olen mielisairas, niin ole hiljaa.