Mitä tarkoittaa se, että suhteeseen astuu arki alun hullaantumisen jälkeen? Tästä on kai olemassa tilastojakin, ihastumisen ja rakastumisen kestosta. Laadullisesta muuttumisesta ei voikaan olla, mutta siitäkin puhutaan, miten hellä arkinen rakkaus ja ystävyys korvaa alussa roihunneet tunteet...
Minä olen elänyt vain muutamassa pitkässä, vuosia kestäneessä suhteessa, lyhyitä ei juuri ole ollut. Yksikään näistä suhteistani ei ole kaatunut tunteiden kuolemiseen tai väljähtymiseen, pettämiseen tai muuhun seikkailunhaluun. Elämä vain on yksinkertaisesti lyönyt yli pienten päiden ja voimat ovat loppuneet. Lopun elämääni kannan näitä muutamaa tavoittamaani sielua mukanani; ihminen on loputon, muuttuva syvyys ja päättymätön matka.
Mitä siis tarkoittaa "intohimon vaihtuminen kiintymykseksi"? Äskettäin tapasin ammoin päättyneen suhteeni toisen osapuolen, ja muutamassa sekunnissa tavoitin hänet taas. Minä tunnen hänet, unelmansa, pelkonsa, pohjimmaisen mielenmaisemansa. Siitä lähteestä minä ammennan, ja se on ehtymätön ja loppumaton. Niin on jokaisen rakkauteni kohdalla. Onko se raskas ajatus ehkä tulevalle kumppanilleni?
Joitakin solmuja on mahdoton avata ja särjettyä korjata, siinä mielessä "ex ei ole aina mielessä". Hyväksyn kyllä eletyn henkilöhistoriani enkä haikaile vanhojen perään.
Minä olen elänyt vain muutamassa pitkässä, vuosia kestäneessä suhteessa, lyhyitä ei juuri ole ollut. Yksikään näistä suhteistani ei ole kaatunut tunteiden kuolemiseen tai väljähtymiseen, pettämiseen tai muuhun seikkailunhaluun. Elämä vain on yksinkertaisesti lyönyt yli pienten päiden ja voimat ovat loppuneet. Lopun elämääni kannan näitä muutamaa tavoittamaani sielua mukanani; ihminen on loputon, muuttuva syvyys ja päättymätön matka.
Mitä siis tarkoittaa "intohimon vaihtuminen kiintymykseksi"? Äskettäin tapasin ammoin päättyneen suhteeni toisen osapuolen, ja muutamassa sekunnissa tavoitin hänet taas. Minä tunnen hänet, unelmansa, pelkonsa, pohjimmaisen mielenmaisemansa. Siitä lähteestä minä ammennan, ja se on ehtymätön ja loppumaton. Niin on jokaisen rakkauteni kohdalla. Onko se raskas ajatus ehkä tulevalle kumppanilleni?
Joitakin solmuja on mahdoton avata ja särjettyä korjata, siinä mielessä "ex ei ole aina mielessä". Hyväksyn kyllä eletyn henkilöhistoriani enkä haikaile vanhojen perään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
en ole koskaan päässyt sitä arkea maistamaan, kun nämä lesbosuhteet nyt näyttävät olevan niin lyhyitä. Suhteet ovat kestäneet sen 2-4 kk ja sen jälkeen ovat lähteneet elämästäni, syinä on ollut mm. kykenemättömyys sitoutumiseen, exän kaipuu tai päättämättömyys, "en tiedä itsekään mitä haluan" Minä olisin ollut valmis pitkään suhteeseen, kohtaamaan arjenkin, mutta niin vain ovat "elämäni naiset" marssineet pois elämästäni...=(
Vai pidät sinä lesbosuhteita lyhyinä. Mielenkiintoista. Minä tapasin nykyiseni kolme vuotta sitten. Kaksi vuotta ollaan oltu yhdessä - joskin kerran erottu, mutta sitten päätetty viedä homma loppuun asti. Tämä on suhde, josta ei pääse irti kulumallakaan. Jotenkin sen vain heti tiesi. Että hän on elämäni rakkaus. Kyllä sinäkin sellaisen vielä löydät, ei siitä ole epäilystäkään. =)
Noinhan se toisinaan menee, valitettavasti. Siksikin minä olen aika skeptinen jos exät ovat sotkemassa kuvioita ja heidän annetaan tehdä niin... Jne.
Mutta on niitä ihan pitkiinkiin suhteisiin kykeneviä naisia, ei vain ole vielä sun kohdalle sattunut, eikä oikeastaan munkaan.
Kyllä se vielä kolahtaa. Sitten vain on syytä muistaa ettei se arki ole aina vain aurinkoa eikä pidä silti luovuttaa vaan jaksaa läpi ne vaikeatkin ajat. Osata sitoutua muulloinkin kuin hauskanpidon aikoina, niin sitten taasen ne ihanat ajat koittaa uudestaan. :D
Hmps ..jaksaminen ja sen paremman huomisen odottaminen ei vaan aina oikeesti oikeessa elämässä valitettavasti toimi:)
Ja ne "ihanat ajat" ei välttämättä aina saman kumppanin kanssa koita enää koskaan vaikka kuinka antais anteeks ja koittais/yrittäis jaksaa..
Joskus on oikeesti vaan parempi nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa;)
Soli Zorro vissiin läppä toi sun heittos:P
ihmisiä on liikaa lesbopiireissä. "Nostetaan kytkintä" ihan liian helposti, ei viitsitä yrittää. Sen ymmärrän jos toinen on väkivaltainen/ongelmia alkoholin/huumeiden kanssa. Mistä löytäisi tervejärkisen lesbon, joka ei käyttäydy kuin tuuliviiri?
Tuuliviiriä tosiaan on paljon. Omalle kohdalleni ei ole osunut, mutta olen vierestä seurannut. Kurjaahan se on, etenkin jos toinen on täysillä mukana.
Sellaisen neuvon voin antaa, että älä missään nimessä ota naista, jonka mielessä pyörii vielä ex. He palaavat yhteen, ihan kuten minä ja exänikin - siinä joutuu silloin sivulliset kärsimään, kun kyseessä todellisuudessa onkin kahden ihmisen keskinäinen kriisi, ja lopulta todetaan, ettei olisi pitänyt erota ollenkaan. Sielläpä sinä sitten nuolet haavojasi. Joten, varmista, että naisesi on jo selvillä vesillä itsensä ja halujensa kanssa, se on tärkeintä. =)
Miten välttää tuuliviirit? Älä ihastu baarissa ensimmäiseen naiseen, joka haluaa heti lähteä jatkoille kanssasi. Heh. Etsi sieltä se kaikkein hiljaisin tyttö ja lyöttäydy hänen seuraansa. Vai mitä? Siitähän sen sitten pitäis lähteä... noin teoriassa. Minulla ainakin lähti, vaikka omani aikoinaan koulusta bongasin... onhan se eri juttu. Tavallaan.
Läppä? No ei todellakaan.
Toivon että sun asenteesi olisi vain läppä mutta eipä taida olla. Nostele sinä kytkintä niin minä yritän pidempään... kukin tyylillään.
kun väittävät, että ei se exä enää kummittele mielessä, mutta niin vaan sitten totuus osoittautuu toiseksi...harvemmin olen kyllä huomannut että kuitenkaan olisivat palanneet yhteen. Sellaista haikailua se vain on. En ole koskaan ihastunut baarissa jatkoille pyrkivään naiseen, jos nyt en hiljaisimpaankaan. Eihän sitä noin vaan ihastuta.
Vastaus ensimmäiseen kysymykseeni: seksi vähenee.
Takana 2 pitempää suhdetta (jotain 3v ja 4 v), nyt kolmas menossa (n.5v).
Toista exääni kohtaan en tunne mitään (en edes tiedä missä kaupungissa asuu), toisen kanssa olen Ystävä.
En yhtään voi käsittää mitä tarkoitat tuolla että "siitä lähteestä minä ammennan" jne...Ja miten se voisi olla raskas ajatus tulevalle kumppanillesi? Valotatko hieman lisää...
Sitä, että mulle suhteen perusta on jatkuva halu kaivautua syvemmälle toiseen. Se on sen laatuista kiinnostusta, joka ei lopu, vaikka käytännössä suhde on ohi, sen tiedän ja sitä olen halunnut. Kun olen kerran päässyt pintaa syvemmälle, en voi teeskennellä välinpitämätöntä. Eli jollain tasolla rakkaus ei kai sitten kuole koskaan.
Uuden kumppanin olisi tultava toimeen historiani kanssa, aivan kuten on tultava toimeen vanhempieni ja etenkin lasteni kanssa. Aikuisen ihmisen kanssa kimppaan ruvetessa sitä ottaa samalla lähelleen suuren määrän elettyä elämää.
Enkä tarkoita nyt mitään haikailua exän perään, kyllä minä olen suhteessa kaikkeni yrittänyt, ennen kuin olen luovuttanut.
Ehkä tämä kysymys osaltaan johtuu myös siitä, että olen uudessa suhteessa joutunut sellaiseen mustasukkaiseen tenttiin menneisyydestäni, että se on tuntunut kohtuuttomalta. Arvostan toki sitä, ettei minua purematta niellä, mutta tässä iässä (piirun alle 40) ei elämää aloiteta alusta ja puhtaalta pöydältä...
Ja joillain lailla koen olevani edelleen vastuussa niistä, joiden kanssa olen elänyt. Mitä esimerkiksi tekisit, jos exäsi sairastuisi vakavasti ja olisi vailla apua? Kyllä siinä uusi suhde joutuu monesti koetukselle, vaikka todellisuudessa sitä ei mikään uhkaisikaan...
Tuohon viimeiseen kysymykseen EN osaa vastata.
Siinä kohtaa meissä on kyllä se ero, että kauhukseni olen huomannut etten todellakaan halua "kaivautua" toiseen kovin syvälle...
Ei ehkä ihme että välillä tulee tunne että en tunne tuota toista ihmistä loppujen lopuksi ollenkaan...
Tuon exän, (jonka kanssa olemme siis nyt ystäviä) kanssa on joistain asioista puhuttu vasta kunolla nyt ja tuntuukin että tunnen hänet nyt paljon paremmin kuin silloin kun olimme yhdessä.
Itse olen nyt aikuisempana jo jonkin aikaa ollut jotenkin niin suorasukainen että jos jotain tunnen niin ilmaisen sen kyllä, eli minusta ei ole tarvinnut mitään kaivella..niin ehkä oletan liikaa että se toinenkin kertoo kaivelematta...
Mielestäni toiseen ihmiseen kaivautuminen edellyttää myös vastuun ottamista siitä, mitä tuleman pitää. Kaivautuminen kuulostaa vähän vaaralliselta ja siitä voi seurata jopa toisen rikkoontuminen. Mutta kun antaa aikaa toiselle tulla esiin omalla tavallaan, niin siinä on mukana se kunnioitus, jota ainakin itse kaipaan suhteissani.
Olen ajatellut tätä itsekin monta kertaa. Olen hyvässä parisuhteessa ja kaiketi tässä pitäisi olla huolissaan valtaisan intohimon lieskan sammumisesta.
Oma näkemykseni on, että se yleinen, mediankin kouhottama intohimo-ajatus on varsin yksipuolinen ja mielestäni jopa lapsellinen. Se kattaa vain se ihka ensimmäisen jakson, jolloin varpaat hivottelee taivaita. Ja tosi onkin, että se ei vuosikausia kanna. Vaan intohimo ei ole mikään musta-valkoinen joko-tai-ilmiö.
Ikään kuin intohimolle ei olisi annettu lupaa muuttua ja kasvaa siinä missä muutkin tunteet!
Se räiskyvä lieska kun muuttuu ytimissä kuhisevaksi ja pulppuavaksi magmaksi, mikäli muut asiat ovat kohdallaan. Hehku on yhtä kuuma mutta kipinät eivät tupruile ulospäin niin näkyvästi. Se on mielestäni moninverroin parempaa kuin ne liekkimeret, sillä se tunne on syvällä ja aivan helvetinmoisen voittamaton. Välillä melkeinpä hengästyttävä.
Ja kyllä - uskon, että joidenkin ihmisten kohdalla siitä jää kytemään pieni biitti jonnekin, vaikka vuosia kuluisi. Ei sen silti tarvitse rasite uudelle suhteelle olla. Eihän siitä tarvitse puhua. Ei siihen tarvitse millään tavoin ripustautua. Antaa sen vain hulvahtaa sieltä kun sen aika on ja lämmittää hetken, mennä taas takaisin. Minusta ne tunteet ovat semmoisia ihanan hymynväreen aikaan saavia pikkuelämyksiä, jotka kertovat, että elämä on kuin onkin hyvää ja sitä on tosiaan eletty.
Kun ex-suhteet ovat olleet pitkäaikaisia, on kummallakin osapuolella todennäköisesti ollut hyvää annettavaa ja saatavaa. Eivät ne ominaisuudet erosta muuksi muutu, niitä voi arvostaa edelleen. Vaikka sitten myöhemmin on havaittu ja koettu muutakin. Kyllä, totta: exien ajattelu on niin tuttua. Pidän kummastakin exästä nyt jälleen, kun perinpohjaisen loukkaantumisen vuori on kulunut loivaksi kumpareeksi, mutta että ottaisin takaisin ... en ikinä.
..tulee eteen väistämättä. Entä sitten? Eikös se ole ihan hyvä asia? Ei kai kukaan jaksaisi elää ainaisessa hurmoksessa..:) Kaikki ajallaan ja hyvä niin, minun mielestäni siis.
Minä taas en ymmärrä tästä mitään, kun sanot, ettei suhteesi ole loppuneet tunteiden kuolemiseen, väljähtymiseen jne....vaan että elämä on yksinkertaisesti lyönyt yli pienten päiden ja voimat ovat loppuneet. Täh?
Siis kai tähän nyt jokin järjellinen selitys löytyy? Ei kai elämä niin vain valtoimenaan kulje päitä hakkaamassa..;) No joo, en siis ymmärrä mitä tarkoitit. Ehkäpä saan selvennyksen tähän?
Exät taas ovat minulle exiä, kavereita, ystäviä tai ei yhtikäs mitään, kukin oman ihmisyytensä mukaisesti.
MUTTA.
Jos rakkaus jää jossain suhteessa kesken ja toinen haluaa eroa, niin silloin tulee tunnelatauksia exien kohtaamisista jälkikäteenkin.
Uutta kumppania tulisi suojella omalta vanhalta historialta, mutta aina se ei ole mahdollista, mutta pitäisi yrittää edes asettua sen uuden asemaan, jolla ei ehkä ole itsellään menneisyyden taakkaa.
Niin... Ehkä mulla ei ole elämässäni sattunut suhteeksi asti tilannetta, jossa toisen kanssa olisi vain kivaa ja mukavaa yhdessä... Ja kun elelee sellaiset pyöreät 40v. niin sitä ehtii tapahtua myös kaikenlaista "elämää suurempaa", johon ei itse voi vaikuttaa.
Ja miten sen kumppanin kukin valitsee... Voi olla että mua jotenkin suorastaan kiehtovat kompleksiset ihmiset. Kun ihan yleisesti välillä tuntuu, että olen jonkinlainen hullumagneetti...
En käy tässä mitään sairaskertomuksia esittelemään, mutta kyllä edelleen sanon, että suhteissani on ollut välittäminen, ymmärtämisen halu ja toisen (ja itsen) kannatteleminen aika kovasti määräävää, siinä sekamelskassa hirveän paljon kipeääkin kauneutta, mutta sitten jossain vaiheessa piuhat niin solmussa, että tulee epätoivo ja väsymys ja irtirepiminen. Kai se on itsesuojeluakin, ja mulla on noita lapsiakin...
Eli voin kyllä allekirjoittaa nämä lesbosuhteiden kiemuraisimmat kuvaukset, joista täälläkin puhutaan, mutta en sitä, että naiseni olisivat olleet jotenkin kevytmielisiä tai sitoutumiskyvyttömiä siitä raivoisasta yrityksestä päätellen, joka meidät sitten on suohon upottanut... Ja myötätunto ja kiitollisuus näille ihanille ja hankalille ihmisilleni, jotka ovat kanssani kulkeneet ja minulle myös omastaan antaneet. Kyllä minua edelleen kovasti koskettaa, miten elämä heitä kuljettelee... Vaikka olen itse päättänyt omaa kaarnalaivaani toiseen suuntaan ohjastaa.
..on että sairaus saattaa tulla ihmisten väliin. En tullut sitä tässä yhteydessä ajatelleeksi.
Ymmärrän nyt kirjoituksesi paremmin.