Tämä kertomus on nyt ilmestyneessä Kodin kuvalehdessä.
"Olin mieheni kanssa palaamassa junalla viikonloppumatkalta. Yhdeltä asemalta vaunuun tuli kaksi lasta, jotka vilkuttivat iloisesti asemalle jäävälle vanhemmalleen. Lapset istuivat edessämme olevaan penkkiin.
Juan lähdettyä alkoi kuulua hiljainen itku, joka muuttui vähitellen äänekkäämmäksi. Nuorempi lapsi itki lohduttomasti, vanhempi katsoi ikkunasta ulos ja pyyhki kyyneleitä.
Jäimme seuraavalla asemalla, joten en tiedä, kuinka tilanne jatkui.
Surullisinta oli se, ettei lapsista ollut toisilleen lohtua. Konduktööri tuli paikalle lähtiessämme, enkä tiedä, reagoiko hän tilanteeseen. silloin pahin itku oli jo hiljentynyt.
Aina sanotaan, että erolapset sopeutuvat. Näkemäni tilanne antoi asiaan toisen näkökulman. Vanhempien on pakko olla lähtötilanteessa iloisia ja lapset kokevat sen omalla laillaan: hekin joutuvat olemaan reippaita.
Keskustellaanko tilanteesta lasten ja vanhempien kesken? Miten lapset jaksavat jatkuvan matkustelun, kun tietävät jo, kuinka vaikea on taas lähteä.
Nimimerkki Surullinen sivusta seurannut
Olen myös omalla kohdallani nähnyt ja kuullut tuollaisen samanlaisen itkun, tämä lapsi kertoi minulle olevansa hirveän ahdistunut aina kun joutuu jättämään äidin ja samoin kun isän.
En tiedä, kuin te vanhemmat sen koette, mutta minä isoäitinä itken myös salaa lapsilta tuota heidän pahaa oloaan.
Pyydän ja rukoilen teitä kaikkia eronneita vanhempia yrittämään saada uudet kotinne niin lähelle toisiaan, että lapsen ei tätä tuskaa tarvitsi kokea.
Tuohon matkusteluun liittyy paljon myös vaaroja lapsille, sillä lapsena itsekin jouduin "namusedän lähelle" hän yritti saada minut jatkamaan matkaa kanssaan, tarinaa tuli, onneksi sisareni kanssa emme uskoneet häntä, vaan jäimme siinä autosta missä pitikin. Mutta jälkeenpäin olen sen koko ikäni muistanut.
"Olin mieheni kanssa palaamassa junalla viikonloppumatkalta. Yhdeltä asemalta vaunuun tuli kaksi lasta, jotka vilkuttivat iloisesti asemalle jäävälle vanhemmalleen. Lapset istuivat edessämme olevaan penkkiin.
Juan lähdettyä alkoi kuulua hiljainen itku, joka muuttui vähitellen äänekkäämmäksi. Nuorempi lapsi itki lohduttomasti, vanhempi katsoi ikkunasta ulos ja pyyhki kyyneleitä.
Jäimme seuraavalla asemalla, joten en tiedä, kuinka tilanne jatkui.
Surullisinta oli se, ettei lapsista ollut toisilleen lohtua. Konduktööri tuli paikalle lähtiessämme, enkä tiedä, reagoiko hän tilanteeseen. silloin pahin itku oli jo hiljentynyt.
Aina sanotaan, että erolapset sopeutuvat. Näkemäni tilanne antoi asiaan toisen näkökulman. Vanhempien on pakko olla lähtötilanteessa iloisia ja lapset kokevat sen omalla laillaan: hekin joutuvat olemaan reippaita.
Keskustellaanko tilanteesta lasten ja vanhempien kesken? Miten lapset jaksavat jatkuvan matkustelun, kun tietävät jo, kuinka vaikea on taas lähteä.
Nimimerkki Surullinen sivusta seurannut
Olen myös omalla kohdallani nähnyt ja kuullut tuollaisen samanlaisen itkun, tämä lapsi kertoi minulle olevansa hirveän ahdistunut aina kun joutuu jättämään äidin ja samoin kun isän.
En tiedä, kuin te vanhemmat sen koette, mutta minä isoäitinä itken myös salaa lapsilta tuota heidän pahaa oloaan.
Pyydän ja rukoilen teitä kaikkia eronneita vanhempia yrittämään saada uudet kotinne niin lähelle toisiaan, että lapsen ei tätä tuskaa tarvitsi kokea.
Tuohon matkusteluun liittyy paljon myös vaaroja lapsille, sillä lapsena itsekin jouduin "namusedän lähelle" hän yritti saada minut jatkamaan matkaa kanssaan, tarinaa tuli, onneksi sisareni kanssa emme uskoneet häntä, vaan jäimme siinä autosta missä pitikin. Mutta jälkeenpäin olen sen koko ikäni muistanut.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mistä ihmeestä tiedätte että kyseessä olivat nimenomaan erolapset?
Joskus on kyse myös sijoitetuista lapsesta, joiden on mentävä tapaamaan omia vanhempiaan? Halusivat tai eivät....
Niin, tai mennä takaisin sjaisperheeseen, vaikkeivat haluaisi.
Tai ehkä he olivat olleet tädin luona kylässä ja harmitti kun piti lähteä. Tai harmitti kun ei päässytkään sinne leffaan, vaikka täti lupasi... Tai oli tullut uutinen, että mummo on kuollut. Aloittajan tarina ei mitenkään kerro, että kyseessä on juuri erolapset.
Sitä en kiellä, etteikö erolasetkin joskus itke jommankumman tai useimmin molempien vanhempiensa perään. Minunkin lapsi on joskus kaivannut isäänsä mun luona ja mua isänsä luona. Onneksi asumme kuitenkin samalla paikkakunnalla, ja hyvissä väleissä. Tuemme parhaan kykymme mukaan.
Niin tai joskus vaan on pakko erota. joskus ei ole kysymys siitä että haluaako eron vai ei, joskus sitä ei toiselta osapuolelta edes kysytä. joskus toinen vanhemmista ei paljoa välitä mitä mikäkin riita lapselle aiheuttaa, joskus on vaan pakko lähteä oman tai lasten turvallisuuden takia.. MIETITTEKÖ koskaan sitä, te jotka jaksatte joka himputin välissä paasata siitä mitä ero aiheuttaa lapsille. ENTÄS tilanteet missä on väkivaltaa, alkoholismia tai muuta pahaa.. PITÄSKÖ helvetti sellasessa tilanteessa vaan suck it up ja olla koska ettei vaan lapset kärsi. JEESUS. Menkää oman peilin eteen ja arvostelkaa sitten muiden ratkasuja.
MÄ kestin ite lähes 10 vuotta väkivaltaa ja paskaa. KAKSI lasta, lasten takia ja oman vakaumuksen takia kestin sen. Olin aiemmin jo mielessäni päättänyt että kun joskus naimisiin menen SIINÄ olen ja pysyn tapahtui mitä tapahtui. Kunnes sitten olin lopulta niin rikki enkä jaksanut enään. EI sellanen ole lapselle hyvä paikka elää, eikä sellanen parisuhdemalli että vanhemmat istuvat eri huoneissa vuodesta toiseen, puhuessaan vaan tiuskivat. KOKO ajan jännittynyt ilmapiiri. Mitähän lapset oppivat tuollaisesta parisuhde esimerkistä?? SEN ETTÄ SEN KUULUUKIN OLLA JUST SELLASTA.. Me kävimme myös parisuhdeterapiassakin, terapeutti heti kärjisti ettei LASTEN takia missään nimessa pidä jäädä huonoon suhteeseen, lapset kärsivät enemmäbn juuri siitä ja jättää elinikäiset arvet.
Mun oma isä oli väkivaltainen vain ja ainoastaan minua kohtaan, ei sisaruksiani eikä äitiäni. KUKAAN ei tehnyt mitään, äiti tiesi mutta käänsi selkänsä. VANHEMPANI huusivat toisilleen jatkuvasti, ilmapiiri oli kammottavaa. KOKO lapsuuteni toivoin että he eroaisivat, että joku tekisi jotakin..
KUN itse viimein erosin kysyi terapeutti minulta MITEN IHMEESSÄ JAKSOIT NIIN KAUAN!
TOTTA, lapset kärsivät erossa, kukapa ei.. jopa jättäv osapuoli kärsii. On eriasia olla itsekäs ja hoitaa asiat niin että käyttää joko lapsia välikätenä ja aseena tai ajatella omia etujaan ja vaikka muuttaa 100kilsan päähän toisesta vanhemmasta.. mä joudun luopumaan mun lapsista joka toinen viikko sellaselle joka ei lapsista välittänyt kun ne oli pieniä, vasta sitten kun sai niistä kaverin omiin tekemisiinsä, mä kasvatin mun lapset. Joudun joka toinen viikko itkeä ikävääni, kun lasten takia on pakko. mulla ei ole oikeutta viedä lapsilta isää, kunhan se ei koske lapsiin. Ikävä tosiasia.
Aivan,liian paljon isät hylkää omia lapsiaan kun joku tulee väliin. Ei sitä lapsilta kysytä haluaako isä vapautta vai olla lasten kansas, kyllä se vapaus ilman lapsia kiehtoo kuitenkin, juu ja näkeehän niitä lapsia sillon kun itse haluaa, kunhan ei ole siinä joka päivä.
Hylkäys on pahinta mitä lapsille voi aikuinen tehdä. Mitä hän kostaa lapsille? Miksi? Ainahan se ei ole miehen oma ajatus, tukea voi tulla ulkopuolelta niin paljon että se houkuttaa.
"Kiinnostaisi kuulla perustelusi ja selventäisitkö kohdat, joissa koet minua jurppivan. Kiitos jo etukäteen! "
Tähän odotetaan sulta yhä vastausta. Kova olet huutelemaan, mutta kun jotain sulta kysytään, niin istten sen asian annat olla? Miksi? Koska vastaukseksi ei riitä !naikonen vei".
Taas yritätte vääntää asioita toisin kun ovat, te eronneet ihmiset olette hirvioitä ihmisiksi, ainakin omille lapsille ja läheisillenne.
Ne uudet suhteet eivät ole yhtään sen parempia ihmisiä kuin ne lapsenne tai läheisenne, mutta miksi hylkäätte heidät ensimmäisenä.
Vai että sijoituslapset menossa julkisissa kulkuneuvoissa, eipä taida pitää paikkaansa.
Myös sijoitusperheiden lapset käyttävät julkisia kulkuneuvoja, aivan samoin kuin ydinperheiden, tai minkä tahansa muun perheen lapset. Kasvattilapsetkin käyttävät yleisiä kulkuvälineitä siirtyessään paikasta toiseen.
Itsekkin luin tuon kirjoituksen, siinä annetaan vahvasti ymmärtää että, kyse on eroperheen lapsista, mutta sitähän ei kuitenkaan VARMAKSI voida todeta.
Toinen vanhempi on voinut vaikka saattaa lapset matkalle esim. mummolaan, koska vanhempien täytyy olla töissä. Toinen vanhempi ei päässy saattamaan, ku oli jo töissä. Lapsia itketti ero vanhemmista, molemmista, tämäkin on vaihtoehto asialle.
Mistä sinä voit tietää mikä pitää paikkansa ja mikä ei?
Tunnetko jokaisen uusperheellisen? Tunnetko jakaisen uusperheen lapsen? Tunnetko avauksessa kuvatut lapset henkilökohtaisesti?
Sinä et tiedä miten asiat ovat, joten et voi tulla sanomaankaan että "väännetään asiat toisin kuin ovat".
Meidän uusperhe on onnellinen ja voi hyvin. Samoin meidän perheemme lapset ovat onnellisia ja voivat hyvin.
Samoin ex-puolisoittemme perheet voivat hyvin ja ovat onnellisia. Lapsemme ovat saaneet ympärilleen onnellisia ja rakastavia ihmisiä, muitakin kuin vanhempansa.
Meidän perheen lapset käyttävät julkisia kulkuvälineitä välillä, ja silti he ovat onnellisia lapsia. Voi olla että kyynel tipahtaa kun lähtee toisen kotoa toisen kotiin, mutta se on ikävää ja rakkautta, sitä toista vanhempaa kohtaan. Itkeminen ei tarkoita automaattisesti onnetonta lasta. Lapsi voi tunte surua ja haikeutta, olematta kuitenkaan onneton.
Minä tiedän ja tunnen lapseni ja tiedän ja tunnen perheen ja tiedän ja tunnen myös exäni perheen, joten turhaan sitten tulet viisastelemaan. Sinä et tiedä meistä mitään, minä elän meidän kanssa.
Tuskin ovat saaneet, sillä niin paljon sinua näkyy tuo kirjoitus jurppivan, eli olet juuri noin ajattelematon vanhempi.
Jurppivan? Ei, vaan erotan elämässä muitakin sävyjä kuin musta-valkoinen. Se ei ole "jurppimista", että ymmärtää olevan mahdollista että on eri vaihtoehtoja tapahtumille.
Minua ei jurpi mikään tällähetkellä.
Kiinnostaisi kuulla perustelusi ja selventäisirkö kohdat, joissa koet minua jurppivan. Kiitos jo etukäteen!
Näin käy kun lapset laitetaan maksamaan aikuisten riidat. Lapset matkustaa ja paikkaa kun aikuiset itse ei jaksa vaihtaa kotia. Lapsi parat. Kaikki on lasten vika.
Melko hämmentävä aloitus...
Mistä kyseinen "Surullinen sivusta seurannut" voi tietää, että kyseessä oli vanhemman luota toisen vanhemman luokse matkustavat erolapset? Kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, ettei hän jututtanut lasten vanhempaa tai lapsia asian tiimoilta, kaikki perustuu siis vain ja ainoastaan hänen omaan olettamukseensa ja omiin tulkintoihinsa.
Itse matkustin lapsena veljeni kanssa kesäisin mummolaan toiselle puolen suomea. Äiti tai isä vei meidät juna-asemalle, vilkutti ikkunasta ja pyyhki kyyneleitä. Alkumatkan minä ja veli vollotimme ja nyyhkytimme, mutta mitä lähemmäs mummolaa tulimme, sitä iloisemmaksi tulimme. Lähdimme matkaan aina omasta tahdostamme, rakastimme mennä mummolaan joka kesä, silti tuli suru puseroon ja itku silmään, kun ikkunasta näki äidin tai isän loittonevan hahmon.
Kun olimme ala-asteikäisiä, äiti opiskeli vuoden erikoistuakseen toisessa kaupungissa. Kotikaupungissamme ei järjestetty kyseistä koulutusta. Kävimme usein viikoinloppuisin junalla tapaamassa äitiä tuolla opiskelukaupungissa. Silloinkin usein itku tuli, kun juna lähti, ihan sama kummalta asemalta lähdimme. Itkimme eniten ehkä silloin kun lähdimme äidin luota, koska tiesimme, että hänen näkemiseensä menisi taas kauemman aikaa.
Emmekä me ole veljeni kanssa erolapsia, vaikka lapsena paljon junalla kuljimmekin keskenämme ja itkeä tihrustimme junassa vähän väliä. Konduktööri lohdutti meitäkin, toi mm. pillimehua. Ja juna oli aina täynnä väkeä, kyllä siellä "namusedällä" on aika huonot apajat, meitä ainakin muut aikuiset kanssamatkustajat jututtivat ja pitivät silmällä, ja huolehtivat, ei siinä kukaan namusetä olisi meitä saanut jatkamaan matkaa kanssaan yhtään mihinkään.
Säälittiinköhän meitäkin, että "voi noita erolapsia..."? Kehottaisin ihmisiä olemaan vetämättä kovin rankasti omia johtopäätöksiä, jos ei tiedä asiasta tai kuviosta mitään.
Tuttu tarina mullekin. Eipähän oo sustakaan tullut läpät silmillä asioita kahtelevaa.
Lukiko niiden otsassa olemme "erolapsia"
Kuulepa nimimerkki vai mistä tiedät, kyllä niiden erolapsien otsissa lukee juuri kirjoittamasi viesti.
Sen kyllä havaitset itsekin kun seuraat tilanteita. Siitä olen ihan varma.
Se on vain niin vaikea tietenkin hyväksyä, että ne tekemisenne todellakin vaikuttavat muihinkin. Se teidän uusi onnenne ei todellakaan takaa onnea läheisillenne, vaan se valtava paha olo siirtyy heille, en näe ihan oikeana asiana sitäkään.
Sitä on vain ilmeisesti niin sokea omassa tilanteessaan, että ei huomaa mihin sen päänsä pistää. Toivoisin kuitenkin ihmissuhteissa sentään vähintään harkitsemisajan pituista ja mielellään pitempääkin selibaattia. Jokainen tarvitsee aikaa selvitäkseen entisestä ja lapset turvallisuutta, jota uusi ihminen ei missään nimessä tuo, se vie lapsilta aina pois sen lähellä olevan vanhemmankin aikaa.
Vaikka sanoisitte ajatelleenne eroanne jo vuosia, siltikin tarvitaan aika selviytymiseen, elämään arkea nyt lasten kanssa, jossa ei ole ketään uutta mukana.
On suorastaan hirveä teko että se salasuhde muuttaa heti saman katon alle, kun eropaperi ensimmäinen vaihe on allekirjoitettu ja tuskin edes toisen tiedossakaan vielä.
Ei se eroaminen ole pahinta vaan teot sen jälkeen tai ilmi tulevat pettämiset ja salasuhteet, ne ovat sellaista likaa, joka todella inhottaa.
Kuuleppa ite nikke "likaisuus" mitä mulle meuhkaat, vai näkyy se ihmisissä, jotka ovat eronneitten lapsia ja hahaa, minun lapsistani näkyy sitte varmaan tai sinä näet, että lesken lapsia, jo kylläkin aikuisia omillaan, mutta isä heiltä kuollut.
Minun uusi onneni ei ole tuonut kellekään pahaa oloa vaan hyvää oloa hänestä pidetään, leski hänkin ja yhden alaikäisen isä.
Kyllä näin se on, helppo uskoa. Kyllä ne lapset ovat useinkin hiljaa, jottei menetä sitä toista vanhempaa kokonaan.
Sanotaan häin että he huutavat hiljaa sisällään.
On surullista että aikuiset laittavat lapset matksutamaan ja vaihtamaan kotia, tottakai, eivät itse viitsi ja sehän stressaa, mutta viis lapsista, he jaksavat, he sopeutuu ja miski muuttaa itse kun lapsi on helppo pakata ja laittaa siihen junaan.. sinne vaaan niin vapaus taas alkoi.
Aivan käsittämätöntä, että aikuset maksattavat omilla lapsillaan vapauden. Lapset ovat täysin syyttömiä aikuisten omgelmiin.