kummastuttaa

Mies pelkää sinua ja samalla kaipaa läheisyyttäsi .

Kun suoraan sanon niin en olisi vastaavassa tilanteessa, ikinä.
Jos tämän ikäryhmän ihminen on noin jäykkä, ei sitä oikeasti kiinnosta suhde vaan jokin kaveruus ja sekin hänen ehdoillaan, on sitten mies tai nainen kyseessä. Selvästikään intressinne eivät kohtaa.

ota korvista kiinni ja pussaa.

Niin se vaan on, et aika moni tyytyy tuonkaltaiseen suhteeseen, missä ei ole oikeaa, aitoa tunnetta ja paloa, mieluummin edes jonkun kanssa....olishan se yksinolo aivan hirveää....vois vaikka rakastua palavasti ja saada vastarakkautta samalla mitalla....:)

Eihän nämäkään asiat tunnu ihan tasan menevän. Vaimoltahan ei halia, saati pusua saa. Itse kun yrittää, sama kuin puuta halaisi. Jos valitan, olen kuulemma kuin pikkulapsi, jota pitäisi aina olla paapomassa;(

Jos sie sitä haluat, tee aloite. Mies ei halua kuulla syytöksiä sukupuolisesta häirinnästä.

Otsikon »kummastuttaa« alle sopisi myöskin tämä jo kauan sitten julkaistu kolumni, jota tuskin muualta löydätte.

Sokea Hannah
(Kirjoittaja Jani Kaaro)
Sallikaa minun esitellä teille Hannah. Hän on kokenut hiljattain massiivisen epileptisen kohtauksen ja istuu nyt psykiatrin vastaanotolla. Tapahtumapaikka on Itävalta, aika muutama vuosi sitten.

– Hannah, voitko kuvailla miltä minä näytän, sanoo psykiatri.

– Olette päälaelta kalju ja teillä on vähän lyhyttä tukkaa sivuilla. Partanne on ajeltu ja olette kaikin puolin huolitellun näköinen, hän vastaa.

– Entä mitä minulla on kädessäni?

– Teillä on muistivihko, jossa on ruskea kansi.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Paria seikkaa lukuunottamatta. Psykiatri ei nimittäin ole kalju. Hänellä on kihara tukka. Eikä hänellä ole kädessään muistivihkoa, vaan kahvikuppi. Kaikki ei ole hyvin, sillä epileptinen kohtaus on tuhonnut Hannahin näkökeskuksen. Hän on umpisokea. Hän ei vain tiedä sitä.

Lääketiede tuntee useita Hannahin kaltaisia tapauksia. Kun ihminen esimerkiksi aivohalvauksen seurauksena menettää kykynsä kävellä, potilas voi väittää, että "vielä mitä, olin eilen golfaamassa koko päivän". Kun häntä pyydetään ottamaan muutama kävelyaskel, hän kieltäytyy ja sanoo, ettei jaksa, koska jalat ovat niin kipeät eilisestä pelaamisesta. Jotakin samanlaista tapahtuu myös joillekin dementikoille. Psykiatrit puhuvat konfabulatorisesta syndroomasta, jonka voisi suomentaa sepittelyoireyhtymäksi.

En nostanut Hannahin tapausta esiin lääketieteellisestä kiinnostuksesta, vaan osoittaakseni, miten me kaikki olemme joskus niin kuin Hannah. Sokea Hannah on täydellinen allegoria sille, millaista on olla väärässä. Kun me nimittäin olemme väärässä, emme tiedä sitä. Samalla tavalla kuin Hannah on sokea, mutta luulee näkevänsä, ollessamme väärässä, luulemme olevamme oikeassa. Jos meissä ihmisissä on jokin huono puoli, niin se on kyvyttömyys tunnistaa, milloin olemme väärässä.

Tämä kyvyttömyys on osin seurausta siitä, että tunne oikeassa olemisesta on meille kuin vaisto. Me elämme sen varassa, perustui tuo tunne miten hatariin olettamuksiin tai perusteisiin tahansa. Se on niin voimakas, ettemme koskaan elämämme aikana saa edes tuntea, millaista on olla väärässä, tässä ja tällä hetkellä. Nimittäin samalla sekunnilla, kun oivallamme olevamme väärässä, olemmekin jo oikeassa. Oikeassa oleminen nielaisee väärässä olemisen. Ne eivät voi esiintyä samassa henkilössä samaan aikaan.

Palatakseni Hannahin tapaukseen, hänen väärässä olemiselleen on neurobiologinen selitys. Neurobiologit uskovat, että ihmiset selittävät maailmaa kahden itsenäisen toiminnon kautta. Ensimmäinen on "selitysgeneraattori", joka tuottaa jatkuvasti uusia selityksiä ja toinen on "faktasuodatin", joka vertaa selitysgeneraattorin sepitteitä tunnettuihin tosiasioihin. Useimmat meistä kierrättävät selityksenä faktasuodattimessa, ennen kuin sylkäisemme ne ulos kaikkien kuultaviksi, minkä ansiosta kuulostamme edes jonkin verran johdonmukaisilta. Hannahin tapauksessa epileptinen kohtaus oli tuhonnut myös hänen faktasuodattimensa. Sen vuoksi kuulemme vain sensuroimattomat selitykset, joissa ei ole mitään järkeä.

Eikö edellä esitetty skenaario tunnu aika pelottavalta kun ajattelemme Portugalin tukipakettia tai ylipäänsä mitä tahansa vaikeita päätöksiä? Niitä vääntävät ammattipoliitikot, jotka uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja joilla tunnetusti on hyvin kehittyneet selitysgeneraattorit. Alan Greenspankin uskoi neljäkymmentä vuotta, että hänen edustamansa näkemys taloudesta on oikea, kunnes Yhdysvaltain talous romahti joulukuussa 2007.

Neurobiologian opetus on siinä, että meidän on oltava tarkkana itsemme kanssa. Näkökenttämme on rajallinen ja siinä on sokeita pisteitä. Mielemme täyttää tyhjät kohdat nopeammin kuin ehdimme huomata ja kysyä perusteita. Silmämme eivät erota kangastuksia ja illuusioita todellisuudesta, vaikka meille kerrottaisiin, että ne eivät ole totta.

Siksi meidän on syytä suhtautua varauksella poliitikkoihin, jotka sanovat "virheisiin ei nyt ole varaa" tai "tämä on ainoa mahdollinen vaihtoehto". Heidän retoriikkansa osoittaa, että he ovat eniten sokeita omille rajoituksilleen. Jos päättäjät ottaisivat huomioon, edes etäisenä mahdollisuutena, että he voivat olla väärässä, he pitäisivät ehkä mielensä avoimempana muille vaihtoehdoille – tai ainakaan edessä odottava mahalasku ei tulisi niin suurena yllätyksenä.

(Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.)

-fundtsija-...hei, kuule, olemme aikuisia, kyllä ymmärrämme, ainakin minä ja uskoakseni lähes kaikki elämää eläneet, ja kokemuksia saaneet,enemmän, kuin uskotkaan. Textisi on kuin joillekin hyvin rajoittuneille tarkoitettu; täynnä itsestäänselvyyksiä...hei skarppaa vähän näin vuoden lopuksi, hyvä tiedetoimittaja, heh...myös kannattaa tiivistää sanomaansa, moni ei viitsi lukea noin pitkää textiä, ainakaan kovin usein....hyvää uutta, Uutta vuotta!...

pese hampaasi ja käytä suuvettä

ei auta

Kysele millainen lapsuus hänellä on ollut? Millainen vanhempien suhde oli? Monella jutulla on juurensa lapsuudesta, ennen kuin minäkuva on muodostunut. Lapsi ottaa mallia vanhemmilta, ja saattaa jopa olla että jotain negatiivista on kuulunut kuvioon mitä hellyyttä koskee.. Jos saa lapsena tietyn kuvion tai kaavan, eikä edes ymmärrä että siinä on jotain poikkeavaa (koska heillä se on normaalia) sen vaan nielee ja omaksuu. Vasta vanhempana saattaa huomata ettei se ollutkaan ihan normaalia, mutta omaa käytöstä voi olla silti enää vaikeaa muuttaa koska se istuu niin syvällä.

Jos siis miehesi ei näytä tunteitaan, en usko että siihen tulee kovin helpolla muutosta, mutta sun omaa suhtautumista voit muuttaa jos tiedät mistä se johtuu. Silloin on helpompaa ymmärtää toisen vajaavaisuutta. Ja voit ehkä jopa auttaa häntä.