Runonurkka 2014

Yö aamun airut,
aamun tuulet
päivän hymyhuulet
illan raukaisee.
Päivät pitenee
huomaatta etenee.
Valo piilossa,
pilvien alla,
sataa kaatamalla.

.

Toivokaamme runovuotta
eikä toivotakaan suotta.
Jokaiselta mieliruno
itsekses se heti puno.

puristamalla

Kannustukses' huomioin
kas kahvinkin kun äsken join
nyt etsin loppusointua
voi mikä mahtais luontua,
siis sanon
hyvää loppiaista
tapahtukoon kaikenlaista!

Tekstiviestisi kännykän ruudulta luen
ja samalla ulkovaatteita päälleni puen.
Miksi yhä rakkaakses minua nimität noin?
Kuinka sinulle selvemmin hyvästit jättää voin...

Miksi minun silmiini katsoa tahdot nyt
kun yhteinen,lyhyt satumme on jo päättynyt.
Eri polkua kuljemme huomista päin
vaikka kaipuun rivies välissä näin

Tuuleton hiljaisuus,
on märkä maa
syttyi valo ikkunaan
yhä kuljen vaahterain kujaa.
Suhahti ohitseni poika ja pyörä
lähes säihähdin ja vetäydyin reunaan.
Taas autojen valokiilat pyyhkäsee katuun
on ohitse hiljaisuus ja käännyt kotiin.

Nyt otetaan käyttöön etusnuju
kun mikään ei muuten suju
Jöku kirjoittaja hyvinvoipa,
mikähän lie, poika

Mikä lienee miinustelu,
pelkän viivan riipustelu???
Runoissa ei liene vikaa,
oiskos alustassa likaa....
Jospa joku yllä tarkistais
väärän merkin poistuttais.
Peukalo ylhäälä miinusta,
pois siis kaikki riipusta.

Pisteytys turhaa hommaa
siihen täytyy antaa lommaa.
Runot nurkan kaikki plussaa on
pisteytys aivan mahdoton.
Poistaminen paras teko,
peukut ovat ihan seko.
Ne kun näyttää sitä ja tätä,
siis tökkäämättä jätä.
Runoillaan rauhassa siis,
pisteistä mokomista viis.

Aika ei lennä
se hiljalleen mataa.
Ulos en viitsi mennä,
kun siellä vettä sataa.

Oskari Olevainen
tavallinen mies
aina ties
että onni on myötä
kun tekee lujasti työtä.

Raivas pelloksi suot
kaivoi vedelle vuot
kannot kaikki käänsi
hiki otsalla väänsi
pisti palamaan kasken
iloksi lasten
kasvoi nauriita suo
pian viljasadon suo.

Vuosikymmenten takaa
muistojaan jakaa
tuossa istuen Oskari
polvellaan Nestori
lapsenlapsenlapsensa lasta
joka suohon ei jalkaansa kasta.

Nuoret kaupunkilaisia ovat
pois lahosi vanhat tuvat
joita rakensi raatajat
vihollisen kaatajat
suohon tilansa raivaten
koko elämän uhraten

nyt on uudet tavat
jo asfalttikujat
täällä lähellä suota
halkoo asuntomerta tuota
jolla Oskari uurasti
suon pelloksi raivasi

viisaa sormella Oskari;
Näetkö, näetkö tuolla..
ei Nestori näe peltoja suolla
taisi viimeinen kurkikin kuolla
loppuivat sammakotkitn sieltä

mitä oli Oskarin työssä mieltä?
Se oli Olevaisen elämän työ
siellä kului, päivä, perään yö
Ei Nestori Oskarin jälkiä jatka
nuoren miehen matka
suolle työhön ei vie
suon halkoo komea moottoritie.

Omistuskirjoitus jääkoon pois
turhaa se tässä ois.

Lumi vähän yllättää,
vettä vain talvi tää.
Pimeä syyskeli
hämärän pintansa pitää,
lumi kortilla
pilvien portilla.
Tammikuu alussa
pakkanen haussa.
Talvi on mukavaa
kurassa näin taivaltaa.

Keräillen, pyöritellen, mietiskellen,
aatellen, ihmetellen, hymyillen.
Niin elämä tää kulkee,
mitään ei voi pois sulkee.
Talvi yllätti vaikka moni odotti,
illalla polveakin kolotti.
Nyt jo verkkarit nolotti,
pihallaan laulaa holotti
naapuri kovin iloissaan,
sataneessa lumikinoissaan
vahvistellen hauislihaksiaan,
kolalapio tukenaan.

Pakkanen, kirkastaa
talvi, lumivaippa valkoinen.
Talvi kylmä viima,
juokseva nenä,
jäinen katse,
hymyn alle jää.

Häikäisee valo auringon,
silmät hämärään tottuneet.
Kesken keskisen talven
kevään tunne piipahtaa.
Uuden kesän rintamilla,
haaveet vaihdokkaana vaeltaa.

Oi' lumoa kuun mi nousee
hanget sinertää, taivas tummana
tähtineen.
Savun tuoksu viipyy illassa
pakkasessa työnnän kintaat taskuuni.
Seison porttiini nojaten, hengitys huuruten.
Pääsinhän eroon seurankipeästä naapurista.
Tämän hetkeni omistan kuutamolle, vain katsellen
kylmä jo väriltään, mutta en ole unohtanut
elokuun kuuta vehnäpellon laidalla
istuen.
Lämpimänä havupuiden ylle se nousi.

Uusi aika !


Kirjoitan rakkaudesta
kaipuusta ihmisen
syvistä sielun syövereistä
löytyy elämän liekki

meneen tahdon unohtaa
on tullu aika
sanotaan
" kunne kuolema erottaa "

uuden tunteen oppia saan
tunteen siitä
vapaa mä oon
se aikaa vienyt on ymmärtää
hän poissa on

on tyhjä lehti edessäin
siihen kirjoitan
jotain uutta
päivä kerrallaan
ehkä löydän ystävän
olakapään johon nyyhkytän
tai nauran onnen kyyneleitä
ehkä luokses matkustan
sen näyttää huominen

Jäivät runot nurkan taa
ne pitää ylös nostattaa
runoketju sopuisa
pitää olla tarjolla
..........
..........

Kevätrieha !



Kevät saa ihmeitä aikaan
elämä kohisten herää
aurinko noussut on
taivaanrannan takaa
ulos vanhaki kirmaisee
sukset jalkaan survaisee
hei tulkaa kaikki nauttimaan
jäällä on ihanaa
kauniisti posket punehtuu
on kevät ja aurino

Sään vartijan sydän suli
ja maan pinnalle satoi lumi.
Se valoa päiviimme antaa
ja ajatukset kevääseen kantaa.

Täällä oli, seuraavalla sivulla.

.

EI ole mikään täältä kadonnut, vaikka siitäkin on joku täällä syytellyt

samoin kuin ansaitsemistaan ja saamistaan miinuksista.

En tarkoita viimeisellä Runonurkkaa.

En tunne
maailman valoa
en myöskään
pimeyttä
on kaikki
kadonnut
pois lähtenyt
minut jättänyt
tuntemattomaan

Jo luulin että Runotkatos . ei sinnepäinkään , uutta versoo, kevättä ilmassa

Ulla- mummun silmät vaan ei aina näe .
Hyvä , avaiuus antaa näköjään kaikki takasin .. maan vetovoima on suuri ja ihmeellinen

Ei ole poistettu mitään.

Tanka , jap.

Kunpa vanhuuden

tullen kävisi päinsä

sulkea ovi

ja ottamattavastaan

ilmoittaavain " Matkoilla"

Huima viima posken viilentää
silmälasit posken ihan jäädyttää.
Kehys metallia on
voi onneton.
Ilman laseja alkaa kulku tää
muuten posket jäässä
ja nenäpää.

Piskin kirsu kylmä on
terveen merkki sanaton,
vaan luulen et palentaa
koiran tassuja
suuntaan kohti portaita.
Kotiin lämpimään
käy pari tää...

lumimyrsky

Riehuu myrsky
lumien myrsky
on pimeä yö
talvimyrskyjen yö
ikkunan takaa
ulvontaa kuuluu
liekö karjuva tuuli
joka yössä noin pauhaa
Lumien kiteet
taa ikkunan kertyy
on pimeän verhoina
hiutaleet hauraat
myrskyjen yössä
käy valitus äänen
tummaa surua soiva
luonnon itkevä ääni.
Huutaa myrsky
lumien myrsky
raivoten kirkuen
piruettia tanssii
raiskaten piiskaa
ja luontoa riepoo
vaan nauraen tietänsä
yössä hyisenä kulkee
Kaikaa soitto
myrskyisä soitto
yöhyen sylissä
lumimyrskynä soiden
hurjina hiutaleet
kieppuvat yössä
ikkunaan jäätäen
kukkivat ruusut.

minulla oli ystävä,
kuinka satttuikaan
Kirjoitin tämän runon
kotona tietämättä mitään
Ystäväni oli kuollut
minun kirjoittaessani.

Minä ystävän parhaan kohtasin elon tuulien tuiverrossa.
Nyt yksin taas taivallan polkuain,on ystävä viereltäin poissa.
'
'
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän.
Yht äkkiä huomaa se päättyikin tähän.
Kun sammui sydän läheisen.
On aika surun hiljaisen.

Me emme itke niitä päiviä,jotka myötäsi on menneet,vaan olemme onnellisia,
että ne päivät ovat olleet....

Aurinko meille kultainen,
taas luopi paisteen parhaan.
Ilolla sitä tervehdin,
niin kauan oli taivas harmaa.

Se antaa mielen iloisen
ja sydän ihan hakkaa.
Ajatukset liitoon saaja
mieli kauas matkaa.

Muistot - ne kultaantuneet,
kaiken eteen värjää.
Luo ystävien, rakkaiden,
aatos taas nyt karkaa.

Monet kauniit hetket,
rakkaudenkin retket,
silloin elää sain,
nyt muistoina ne kerään vain.

Ihana näin kuitenkin,
on elo vanhempanakin.
Mieli vielä nuori on,
vaik´ jalka nousee huonommin.

Sama aurinko kuitenkin,
suo mielen ilon vieläkin.
Helppo näin on jatkaa,
kuka tietää- pitkää matkaa.

On parvi lintuja ikkunan takana
ikkunalaudalla kissa pakana,
viikset heiluu käy tassutkin
ja mielessä tietysti saaliskin.
Pari tinttiä parvekkeen kaiteella
alkaa omaa tanssiaan tanssia,
kuin kiusana kissalle esittäen
lentää paikoillaan siipiään lekuttaen.
Ovat tottuneet että kolli tuo
ei pääse lasista heidän luo,
näytös jatkuu, jo tulee koirakin
haukkuen päivän rientoihin.
Nyt tuli lähtö, eläin on suuri
voi särkyä välistä lasimuuri,
pyydän molemmat sisään parvekkeelta
olen hommani hoitanut ,
nyt lähden kotiin!

Katselin taivasta
värien sekamelskaa
pilvien kaaria
muotoja monia
Laskeutuu hämärä
maan rajaan
tupaankin tulla
Pian syttyy tähdet ja valot
ennen unta
saa katsella tähtimerta
iätöntä ajatonta
uusi ihme joka kerta
Saman taivaan alla
elää saamme
kaikkialla
mietteitä monia
kaikilla päässä
alla myssyn
joka säässä
jotain ikuista ja ääretöntä
voiko koskaan
pieni ihminen
käsittää ja ymmärtää
monenmonta asiaa
vaille vastausta jää.

Sanoisin jos tietäisin .

Lumen taikaa lapset leikkii,
kaivaa linnaa Liisa Heikki.
Kynttilääkin pyytää joku,
onhan heillä kiva sopu.
Tumput märät, posket hohtaa,
iltanpesun moni kohtaa.
Unen läpi riemut muistuu,
mäen yltä hankeen suistuu.
Nauraa unissaan nyt moni,
talvea viel pitkä tovi.

Valoisat eiliset haaveet
kauaksi kaikonneet on
yön pimeän hiljaisuus
niin mittaamaton
ne muassaan vei
kai varastaen

Unelmat kultaiset hauraat
maailma murskasi kai
tie pimeys yöllinen
niin arvaamaton
ne saaliinaan vei
pois kadottaen.

Toiveitten hehkuvat liekit
sammuivat kylmässä yön
ne öiseltä matkaltaan
niin pimeän
hiipuivat vain
tukahtuen

Palatkaa unelmat haaveet
toiveetkin syntykää taas
vain sydämeen sisinpään
kaik kalleinpansa
vain kätkeä voi
rakastaen.

Lämpöä hehkuvat tunteet
loistellen saapukaa taas
jos liekkinsä elämän
sen ainoan
pois kadottaa
jää kylmyys vain.

Neljä vuodenaikaa

Kuunteluoppilaana sen koin
sadepäivänä urakoin.
Kuin uutuutta kohti,
jokin riveissä hohti.
Hitaast,i silti kuin yksintein,
luvut kiehtoi,ehkä uneen ne vein.

Sinä kesänä satoi, ja olin niin yksin,
emme levänneet enää vieretyksin.
Lukuhetkiin pakenin hiljaisuutta,
siellä koin jo ajatuksin jotakin uutta.
Oli lämpöä iloa, joskus kinaa,
yli hyppäsin, jos oli purevaa ivaa.

Niin, mukana olin ja kukkia poimin,
oli elo niin ihanaa uusin voimin.
Jokin sädehti helkkyi, ja onnea antoi,
kauas menneestä sillan luo vain kantoi.

Haparoiden sillalla eteenpäin kuljin,
pois järjen äänenkin silloin suljin.
Se oliko päätetty ennenkuin synnyin,
nyt tuntea olevani kaikkein nynnyin?
Voi ei, tuhannesti tuhannesti ei!
Hyvyyden haltija ihmeen sai aikaan,
kukat puhkesi jokaiseen vuodenaikaan.

Missä kasvaa ilonkukka
se missä kukoistaa
kasvaako se metsiköissä
vai soissa rämeköissä
kukkiiko vain hämärässä
onkaloissa…..
piiloon paenneena.

Ilonkukka, riemunkukka
hehkuu taivas’alla
kukoistaapi punaisena
unelmainkin maassa
leyhyttelee loistoansa
heijastaen……
kirjoväreillänsä

Löytyy kirkas ilonkukka
kaipuun kanervista
kasvaa kuulaanhämyisenä
illan varjostoissa
rusoittelee hehkuvana
kajastaen…..
aamuin autereessa.

Eikö löydy ilon kukkaa
mielen sopukoista
onko riemun nuppusetkin
kuolleet surkastuneet.
kadonnutko punaväri
rakastava……
elon laineikoista.

Älä kuihdu ilonkukka
jatka kukintaasi
avaa terälehdykkeesi
sinipunervaiset
raikastavaa elin voimaa
tuoksuttele…..
kukkatertuistasi.

ihana olotila vain tässä hetkessä
miten ajatus kantakaan lepoon
kuin mullan uinuvassa riittoisuudessa
rauhallisen tietoisena omasta voimastaan
valon saavuttua
häiriötön on lepo suotu täyttyneelle
kypsyä aikain takaa kohti tulevaa
kuin uneksien vain levätä olevassa