Toivottavasti omasta tarinastani joku huostanotettu, virheen tehnyt vanhempi tai vaikkapa arvokasta työtä tekevä sijaisvanhempi saa voimaa jaksaa eteenpäin ja luottaa itseensä.
Elämä jakoi minulle huonot pelikortit. Syntyessäni äitini oli juuri täyttänyt 18. Kummallakaan vanhemmistani ei ollut juurikaan koulutusta, isällä kuitenkin vakituinen työpaikka.
Isällä ja äidillä ei mennyt hyvin. Talous oli tiukkaa, joskus söimme vaaleaa leipää ja kesällä itse tehtyä hilloa (punaherukka :p) viikkokausia. Joka päivä riideltiin. Äiti ei jaksanut hoitaa minua, eikä myöhemmin syntyvää pikkusiskoani. Isäni sairasti alkoholismia, ja hänen ryyppykaverinsa kuulema vaihtoivat vaippojamme jos hekään kykenivät. Äitini käyttäytyi muutenkin oudosti.
Kasvettuani hieman hoidin askareita ja asioita äitini puolesta, ja kävin itse tarhassa. puin itseni ja menin ulos kun siltä tuntui.
Sosiaalitoimistoon ilmoitettiin meidän huonosta hoidostamme ja Kämpästämme tulevista oudoista äänistä.
Meidät huostaanotettiin kun olin 5.
Aluksi kuljimme lastenkodin ja oman kodin väliä, kunnes isäni kuoli ollessani 9. Tämän jälkeen meidät sijoitettiin 2 vuodeksi sijaiskotiin ja sieltä perhekotiin.
Lääkärien mukaan äitini raskaus (minua odottaminen) laukaisi sairauden: skitsofrenian. Tämä selvisi kaikille myöhemmin. Isäni yritti selittää äitini olevan jotenkin sekaisin, mutta sosiaalitoimistossa luultiin hänen panettelevan äitiä saadakseen huoltajuuden.
Sijaiskodissa oloni olivat surkeat. Sieltä päästyäni itsetuntoni oli nollassa, menetin uskoni jumalaan ja olin aliravittu ja henkisesti piesty. Perhekoti oli aineellisesti parempi paikka, mutta en saanut siellä luotua suhdetta "vanhempiin". Kemiamme eivät käyneet yksiin, ja muutin soluasuntoon 16-vuotiaana.
Tällöin olin jo masentunut. En muistanut aikaa, jolloin en olisi ollut. Perhekodin vanhemmat väittivät minun esittävän paniikkikohtauksia, ja etten voinut olla masentunut, koska he tarjosivat kaiken mahdollisen. Aivan, paitsi tukensa ja aidon välittämisen.
Sain käsiini sosiaalitoimiston papereita, joista minulle selvisi todelliset olot lapsena. Olin sijoitusaikanani tukeutunut siihen,että ainakin isäni rakasti minua ennen kuolemaansa, ja että hän oli hyvä isä. Murruin kokonaan, kun sainkin tietää, että hän olikin ollut väkivaltainen juoppo, joka ei ollut lähes koskaan kotona. Lisäksi, oli todisteita joiden mukaan hän olisi käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen.
Masennuin lisää. Menetin yöuneni ja ruokahaluni, Laihduin 44kg, ja yritin psykoottisessa tilassa itsemurhaa. Olin sairaalahoidossa anoreksiaepäilyiden takia. Koska taustalla oli masennus, en saanut tarvitsemaani hoitoa, mutta yöuneni ja ruokahaluni takaisin.
Nyt olen ollut vakituisessa parisuhteessa 3 1/2 vuotta miehen kanssa, joka tukee ja kuuntelee, rakastaa minua. Hänen perheensä on ottanut minut osaksi omaansa, vaikka tietävät taustani.
Äitiini olen yhä yhteydessä, mutta olematonta vankkaa kiintymyssuhdetta on vaikea vahvistaa jälkikäteen.
Taustani on inspiroinut minut lukemaan sosiaalialaa, ja opiskelen toista vuotta sosionomiksi.
Unelmissani oma, turvallinen perhe. Millään muulla ei ole väliä.
Elämää on huostaanoton jälkeen. Toivottavasti useampi saa hyvät eväät sijoituksistaan, eikä huonoja, kuten minä. Selviytymisen olen oppinut taistelemalla itse eteenpäin. Jokainen on vastuussa omasta elämästään, ja pystyy tekemään sillä mitä haluaa, taustoista riippumatta. Olen elävä todiste siitä.
Tsemppiä huostaanotetuille, huonoista taustoista ponnahtaneille ja niille, jotka ovat näille tukena ja turvana.
Elämä jakoi minulle huonot pelikortit. Syntyessäni äitini oli juuri täyttänyt 18. Kummallakaan vanhemmistani ei ollut juurikaan koulutusta, isällä kuitenkin vakituinen työpaikka.
Isällä ja äidillä ei mennyt hyvin. Talous oli tiukkaa, joskus söimme vaaleaa leipää ja kesällä itse tehtyä hilloa (punaherukka :p) viikkokausia. Joka päivä riideltiin. Äiti ei jaksanut hoitaa minua, eikä myöhemmin syntyvää pikkusiskoani. Isäni sairasti alkoholismia, ja hänen ryyppykaverinsa kuulema vaihtoivat vaippojamme jos hekään kykenivät. Äitini käyttäytyi muutenkin oudosti.
Kasvettuani hieman hoidin askareita ja asioita äitini puolesta, ja kävin itse tarhassa. puin itseni ja menin ulos kun siltä tuntui.
Sosiaalitoimistoon ilmoitettiin meidän huonosta hoidostamme ja Kämpästämme tulevista oudoista äänistä.
Meidät huostaanotettiin kun olin 5.
Aluksi kuljimme lastenkodin ja oman kodin väliä, kunnes isäni kuoli ollessani 9. Tämän jälkeen meidät sijoitettiin 2 vuodeksi sijaiskotiin ja sieltä perhekotiin.
Lääkärien mukaan äitini raskaus (minua odottaminen) laukaisi sairauden: skitsofrenian. Tämä selvisi kaikille myöhemmin. Isäni yritti selittää äitini olevan jotenkin sekaisin, mutta sosiaalitoimistossa luultiin hänen panettelevan äitiä saadakseen huoltajuuden.
Sijaiskodissa oloni olivat surkeat. Sieltä päästyäni itsetuntoni oli nollassa, menetin uskoni jumalaan ja olin aliravittu ja henkisesti piesty. Perhekoti oli aineellisesti parempi paikka, mutta en saanut siellä luotua suhdetta "vanhempiin". Kemiamme eivät käyneet yksiin, ja muutin soluasuntoon 16-vuotiaana.
Tällöin olin jo masentunut. En muistanut aikaa, jolloin en olisi ollut. Perhekodin vanhemmat väittivät minun esittävän paniikkikohtauksia, ja etten voinut olla masentunut, koska he tarjosivat kaiken mahdollisen. Aivan, paitsi tukensa ja aidon välittämisen.
Sain käsiini sosiaalitoimiston papereita, joista minulle selvisi todelliset olot lapsena. Olin sijoitusaikanani tukeutunut siihen,että ainakin isäni rakasti minua ennen kuolemaansa, ja että hän oli hyvä isä. Murruin kokonaan, kun sainkin tietää, että hän olikin ollut väkivaltainen juoppo, joka ei ollut lähes koskaan kotona. Lisäksi, oli todisteita joiden mukaan hän olisi käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen.
Masennuin lisää. Menetin yöuneni ja ruokahaluni, Laihduin 44kg, ja yritin psykoottisessa tilassa itsemurhaa. Olin sairaalahoidossa anoreksiaepäilyiden takia. Koska taustalla oli masennus, en saanut tarvitsemaani hoitoa, mutta yöuneni ja ruokahaluni takaisin.
Nyt olen ollut vakituisessa parisuhteessa 3 1/2 vuotta miehen kanssa, joka tukee ja kuuntelee, rakastaa minua. Hänen perheensä on ottanut minut osaksi omaansa, vaikka tietävät taustani.
Äitiini olen yhä yhteydessä, mutta olematonta vankkaa kiintymyssuhdetta on vaikea vahvistaa jälkikäteen.
Taustani on inspiroinut minut lukemaan sosiaalialaa, ja opiskelen toista vuotta sosionomiksi.
Unelmissani oma, turvallinen perhe. Millään muulla ei ole väliä.
Elämää on huostaanoton jälkeen. Toivottavasti useampi saa hyvät eväät sijoituksistaan, eikä huonoja, kuten minä. Selviytymisen olen oppinut taistelemalla itse eteenpäin. Jokainen on vastuussa omasta elämästään, ja pystyy tekemään sillä mitä haluaa, taustoista riippumatta. Olen elävä todiste siitä.
Tsemppiä huostaanotetuille, huonoista taustoista ponnahtaneille ja niille, jotka ovat näille tukena ja turvana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tekisi niin mieleni rutistaa sinua lujaa.
Elämä on joskun niin rankka jo ensikuukausista joillekin. Mutta onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä kun vaan omaa tahtoa riittää asioiden käsittelyyn.
Olet selvästi taistelija luonne ja selviät varmasti. Jaksamisia!
Oli todella koskettavaa lukea tarinasi.
On hienoa, että olet kuitenkin selvinnyt ja uskonkin, että voit vielä kääntää kokemuksesi voimavaroiksesi.
Olen varma, että saat vielä oman perheen, ja varmaan osaat antaa sille arvoa.
Lämpimiä ajatuksia sinulle!
Moikka, mut on myös huostaanotettu 5-vuotiaana ja olen ollut sijaiskodissa ja kahdessa eri laitoksessa. Jos haluat vaihtaa ajatuksia
[email protected]
yritin luoda profiilia ja tyrin jotain en jaksa korjailla tänään koitan saada postin toimimaan viim.huomenna, niin jos siis tahdot jakaa ajatuksia.
osoite on siis [email protected]