Tuuli

Kiitos, sä osasit tulkita mun tähtiporttia juuri niin kuin tarkoitin. En halunnut tehdä siitä liian dramaattista, ikään kuin numeroa, todeta vaan asian laita.

Mulla on tuo loputon loppu-onglema :) Kirjoitan aina runot lennossa, jos alan niitä muokkaamaan ja miettimään, pääni sotkee alkurunon ja kaik on pilalla. Haluaisin kirjoittaa runoja missä on lohtua ja ehjä loppu, mutta näin ei vaan koskaan käy. Tässä lopussa oli tarkoitus sanoa että toinen aina jättää oven raolle, että voi tulla ja mennä niin kuin itse tahtoo.

Mutta kipeyden ihminen aiheuttaa suurimmaksi osaksi itselleen. Niin minäkin. Voisinhan minäkin sulkea oven.

Onhan se inhimillistä kurkkia ikään kuin runon taakse, mitä tapahtuu ja mistä mikäkin johtuu. Sitä mäkin teen, mietin missä kirjoittaja on käynyt, mikä johti runoon, siitä maalaa ikään kuin kuvan itselleen. Todellisuudessa siinä ei runon kannalta ole mitään väliä, missä ja kenelle mikäkin tapahtuu. Jos runo vie matkalle ja koskettaa jotain samalla, se on tehtävänsä tehnyt.

kuukauden_mus kirjoitti:

Näinhän se. Kun kohdasta "etkä koskaan sulje ovea kunnolla tullessasi mennessäsi" kirjoitin että "jotenkin runosta jää fiilis, että lähellä on oltu mutta todellista kohtaamista ei ole tapahtunut, asia on jäänyt keskeneräiseksi" (sillä tuosta loppuosasta se keskeneräisyyden tuntu erityisesti syntyi) niin tarkoitin todellakin runomaailmaa, siihen sisältyvää "henkilöä" jonka ovesta on kyse. Ajattelin että voi olla kyse sinun henkilökohtaisesta kokemuksesta tai pelkästään runomaailmaan kuuluvasta eli tehdystä "kokemuksesta" enkä ryhtynyt miettimään kummasta. Ensisijaisesti otan runon runona, koska tiedän ettei runot aina ole kirjoittajansa omaelämäkertaa ja silloinkin kun ovat niihin sisältyy runollista väritystä, joka tekee niistä enemmän "runotuotteita, luomuksia" kuin tosielämän kuvauksia.

Jossakin Remeksen tai Waltarin tai Sillanpään romaanissa on luonnollista että tekijä voi kirjoittaa fiktiota minämuodossa ilman että kukaan ajattelee tuotetta kirjoittajan omaksi kokemukseksi, mutta runouden luonteeseen kait kuuluu jotenkin, että runoja helpommin ajattelee tekijän tunne-elämän omakuviksi.

Omissa runoissani harvoin on tämän hetkisen elämän ja rakkauden ja siihen liittyvien tunteiden kuvailua, ne on minulle liian intiimi asia suorasanaisesti tai edes runollisesti leviteltäväksi, joskus harvoin kyllä kun sen suuntainen inspiraatio iskee.

Jollakin on enemmän henkilökohtaista purkausta ja se jää hänen asiaksi, sitä ei lukija välttämättä tiedä. Mutta kuten sanoit, väkisinkin sitä samaistaa runon ja sen tekijän tunnemaailman, jollain tavalla. Se kuuluu asiaan. Runo puhuttelee syviä tunteita ja siinä tulee kuvaan mukaan muun muassa empaattisuus.

Ei runoihin lopultakaan voi suhtautua pelkästään ja puhtaasti tuotteina. Ei romaaneihinkaan voi, jollain tavalla ja tasolla ne aina ilmaisee tekijänsä ajattelua johdatellessaan lukijaa tiettyihin fiiliksiin tai tulkintoihin, ja vielä enemmän runot. Fiktiorunotkin on jollain tavalla kuvauksia tunteista, ja on ne omakohtaisia tai tekijän "kuvittelemia" tunteita niin joku sen runon takana aina on, ainakin kuvittelijana.

Ei ole tunteita irrallaan ihmisistä jotka tuntee. :)

Niin, no nyt mä tajuan mitä tarkoitit. Ja tuo sun loppulause oli hieno :)

Mä uskon myös, että romaaneja tai novelleja voi kirjoittaa myös asioista mitä ei ole kokenut itse. Jos pidemmän aikaa eläytyy johonkin rooliin, pääsee varmasti tunnelmaan jos on tarpeeksi empatiaa. Tai jos on nähnyt jonkun "tarinan" läheltä. Runot ovat niin lyhyet, että luulen että on täytynyt kokea itse jossain vaiheessa sen mistä kirjoittaa, muuten se jää tunneköyhäksi.

Kiitos, senkin kannustaja siellä :)