Jälleen kerran elämässä, olen siinä kohtaa,
että jouduin luopumaan minulle niin läheisestä ihmisestä,
että näännyn tämän surun alle.
Kauan sitten hän jo totesi:" Tiedätkö muuten, että kuolemaa ei ole.
Ja tiedätkö, ettemme me ole täällä, maailmankaikkeudessa yksin."
" Kumpi vaan meistä ensin lähtee kotiin, jos se olen minä, niin tiedät, että olen vastassa, kun on sinun aikasi lähteä."
Kaikkien "kuolemien" etiäisinä on ollut myös ufoja, selkeästi tultiin kerran näyttämään, että eräs minulle hyvin rakas ihminen lähtee. En voinut uskoa, mutta niin kuitenkin kävi.
Me täällä kuvittelemme että olemme sama, kuin vetämämme rooli on.
Ego määrittää ihmisarvomme, ja hyväksyntää etsitään aina, ikävä kyllä, itsen ulkopuolelta.
Miksi kirjoitan tänne?
Että te heräisitte unesta, johon aineellinen maailma on teidät tuudittanut.
Että te tulisitte vapaiksi omiksi itseksenne.
Se mikä on nyt "näkyvästi" poissa, ei ole iäksi poissa.
Onko tämä vain itselleni lohduksi, ei!
Eikö ole olemassa ketään, jonka kanssa puhua, miksi kirjoittaa ufopalstalle?
Kyllä on, mutta hekin sellaisen taakan alla itse, ettei voi enempää kuormittaa.
Enkä tässäkään halua kuormittaa ketään muutakaan,
vaan raottaa sitä verhoa, mikä on kahden maailman välillä.
Ehkä herätellä joitakin ymmärtämään että näin voi todella olla.
Yksi lähiomaisistani makaa sairaalassa samaan aikaan, eikä toiveita paranemisesta ole.
Mutta sittenkin, kun lähden, lähden iloisena siitä, että parhaat ystäväni ovat vastassa.
Kuolema ei ole kaiken loppu, pikemminkin jatkumo, mutta uudella levelillä.
Miksi me ihmiset hukkaamme aikaa riitelyyn, ivailuun, toisten mitätöimiseen, kun olisi niin paljon tehtävää, josta olisi lohtua ja apua jokaiselle.
Turhuutta, olen sen jo havainnut, on myöskään elää kuvitelmassa, että kaikki ikävä tapahtuu aina kaukana, tai ainakin jollekin muulle.
Itse sairastuin vakavasti jo 10v sitten, toisen kerran 2v sitten,
luulin kaiken romahtavan, mutta se pikemminkin avasi taas kerran uusia portteja, elämä laittoi ojennukseen.
Jästipää kun olen aina ollut. :)
Seuraavat sanat, en muista kenen, kuvaavat ystävääni ehkä parhaiten. Hän oli valaistuneempia ihmisiä, mitä olen tuntenut:
" Olit erilainen kuin toiset.
Toiset katsoivat kenkiänsä, sinä et.
Uskalsit seurata matkamiestä
lokaisten maitten yli.
Et katsonut kenkiäsi. "
Tulen aina rakastamaan sinua.
Näkemiin...
että jouduin luopumaan minulle niin läheisestä ihmisestä,
että näännyn tämän surun alle.
Kauan sitten hän jo totesi:" Tiedätkö muuten, että kuolemaa ei ole.
Ja tiedätkö, ettemme me ole täällä, maailmankaikkeudessa yksin."
" Kumpi vaan meistä ensin lähtee kotiin, jos se olen minä, niin tiedät, että olen vastassa, kun on sinun aikasi lähteä."
Kaikkien "kuolemien" etiäisinä on ollut myös ufoja, selkeästi tultiin kerran näyttämään, että eräs minulle hyvin rakas ihminen lähtee. En voinut uskoa, mutta niin kuitenkin kävi.
Me täällä kuvittelemme että olemme sama, kuin vetämämme rooli on.
Ego määrittää ihmisarvomme, ja hyväksyntää etsitään aina, ikävä kyllä, itsen ulkopuolelta.
Miksi kirjoitan tänne?
Että te heräisitte unesta, johon aineellinen maailma on teidät tuudittanut.
Että te tulisitte vapaiksi omiksi itseksenne.
Se mikä on nyt "näkyvästi" poissa, ei ole iäksi poissa.
Onko tämä vain itselleni lohduksi, ei!
Eikö ole olemassa ketään, jonka kanssa puhua, miksi kirjoittaa ufopalstalle?
Kyllä on, mutta hekin sellaisen taakan alla itse, ettei voi enempää kuormittaa.
Enkä tässäkään halua kuormittaa ketään muutakaan,
vaan raottaa sitä verhoa, mikä on kahden maailman välillä.
Ehkä herätellä joitakin ymmärtämään että näin voi todella olla.
Yksi lähiomaisistani makaa sairaalassa samaan aikaan, eikä toiveita paranemisesta ole.
Mutta sittenkin, kun lähden, lähden iloisena siitä, että parhaat ystäväni ovat vastassa.
Kuolema ei ole kaiken loppu, pikemminkin jatkumo, mutta uudella levelillä.
Miksi me ihmiset hukkaamme aikaa riitelyyn, ivailuun, toisten mitätöimiseen, kun olisi niin paljon tehtävää, josta olisi lohtua ja apua jokaiselle.
Turhuutta, olen sen jo havainnut, on myöskään elää kuvitelmassa, että kaikki ikävä tapahtuu aina kaukana, tai ainakin jollekin muulle.
Itse sairastuin vakavasti jo 10v sitten, toisen kerran 2v sitten,
luulin kaiken romahtavan, mutta se pikemminkin avasi taas kerran uusia portteja, elämä laittoi ojennukseen.
Jästipää kun olen aina ollut. :)
Seuraavat sanat, en muista kenen, kuvaavat ystävääni ehkä parhaiten. Hän oli valaistuneempia ihmisiä, mitä olen tuntenut:
" Olit erilainen kuin toiset.
Toiset katsoivat kenkiänsä, sinä et.
Uskalsit seurata matkamiestä
lokaisten maitten yli.
Et katsonut kenkiäsi. "
Tulen aina rakastamaan sinua.
Näkemiin...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yritä jaksaa,voimia!
Upeasti tiivistetty kaikki olennainen JH! Osanottoni.
Rajalla itsekin keikkuneena pariinkin otteeseen tiedän mikä rauha sieltä tulee vastaan. Se rauha poistaa kuolemanpelon ja avaa silmät kulkemaan tämä elämä pystyssäpäin uteliaana ilman ennakkoluuloja.
Ystäväni meinasi kuolla synnytykseen ja kivut olivat hurjat.
Hänen sydämensä pysähtyi pariksi minuutiksi ja hän kertoi ensin nousseensa huoneen kattoon katselemaan kun häntä elvytettiin ja operoitiin. Hän näki miehensä ja toisen lapsensa myös odotushuoneessa itkemässä.
Sitten hän siirtyi jonnekin muualle jossa hänen edesmenneet läheisensä tulivat hänen luokseen ja sanoivat että sinun on mentävä takaisin että tämä ei vielä ollut tässä. Hän yritti sanoa vastaan ettei halua mennä takaisin koska se sattuu liikaa mutta antoi lopulta periksi ja palasi kivuliaaseen ruumiiseensa ja elelee tänä päivänäkin miehensä ja kahden lapsensa kanssa.
Osanottoni.
Tsemppiä ja jaksamista!
Jep, voimia sulle.
Jätin tällä kertaa 10 tunnin trollface videon laittamatta