Häpeän tunne seurustelusta?

Mulla on! Oon saman ikänen tyttö, oon pari kertaa "seurustellu" ylä-asteella, vanhemmille en kertonu mitään. Nyttemmin kuitenki seurustelun ajattelu ahdistaa. Hyyyi ku ees ajattelen sellasta tilannetta että seurustelisin ja vanhemmat tietäis ja näkis mut tän poikakaverin kanssa. Myös jos suku sais tietää niin apua...

Ennen toi ahdistus oli oikeastaan pahempi, nyt se on onneks vähän vähenemäänpäin. Jos nyt vaikka seurustelisin, niin en taas kertois mitään perheelle tai suvulle :D Mulla on oikeastaan vähän ristiriitaset tunnelmat nyt kun oon alkanu vähän häpeen tätä sinkkuuttakin ku ajattelen että muut ajattelee että mitäs vikaa tossa nyt on ku sillä ei ikinä oo ketään, varsinki ku kaikilla ympärillä tuntuu olevan seurustelukumppanit :o

Olen viestiketjun aloittaja. Tämä häpeä varmasti saa sen aikaan että minusta pystyy tekemään tulevaisuudessa leffan "60v, neitsyt ja seurustelematon".. Mikä siinä asiassa voi hävettää? En vain keksi syytä..

Tämä tulee tappamaan minut sisältä kun en anna itseni ihastua kehenkään tai alkaa seurustelemaan... En vaan tiedä mistä saisin apua tähän ongelmaan.

Samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Olen jo lähemmäs kolmekymppinen nainen enkä ole koskaan seurustellut. Kavereille pidän yllä sellaista "no en ole pariin vuoteen seurustellut, mutta kyllä silloin nuorempana..." tarinaa, mutta suku ja vanhemmat tietysti tietää totuuden. Muakin kauhistuttaa ja lähestulkoon oksettaa ajatus että mun pitäis kertoa niille seurustelevani (ainakin ennen kuin olen melkeinpä naimisissa...), vaikka oikeasti haluan parisuhdetta enemmän kuin mitään muuta. Näistä asioista ei vain meidän suvussa puhuta ääneen (ainakaan asianomaisen kuullen).

Ehkä tämä tunne liittyy siihen, että joutuisin myöntämään kaikille että olen koko ajan halunnutkin parisuhdetta, mutta en ole siinä vain onnistunut. Eli olen säälittävä vanhapiika (mikä on ihan hullua kun mähän kertoisin juuri että olen löytänyt jonkun vierelleni...?). Sekin kammottaa, että kaikki nämä ihmiset pääsisivät vierestä seuraamaan kuinka mä kohellan parisuhteessa ensimmäistä kertaa ja todennäköisesti tekisin kaikenlaisia kardinaalimokia ja kokisin ekoja tunnekuohujani. Kävisin siis läpi asioita, joita toiset on käyneet läpi teineinä ja harjoitelleet niitä monet kerrat sen jälkeen.
Tiivistettynä siis; ymmärrän tunteesi, vähän liiankin hyvin.

Moikka teille ja kiitoksia vastauksista! Olen siis tämän viestiketjun aloittaja.

Minulla on kyllä ihan hyvä itsetunto, käyn lähes päivittäin kuntosalilla.

Mutta en vain ymmärrä. Tahtoisin tosissani löytää "sen oikean" mutta takaraivossa jyskyttää tuo ajatus että seurustelu olisi häpeällistä.. En vain tajua mistä tämä ajatus kumpuaa. Eri asia olisi jos kukaan ei tietäisi että seurustelisin, silloin ei olisi ongelmaa.

Olen yrittänyt pohtia ja pohtia. En vain keksi mistä tämä ajatusmaailma on peräisin.

Alkuperäiselle. Olisko niin, että kun et vain ole silloin VIELÄ nuorempana, siis jotain 15-17 -vuotiaana, kun ne ensimmäiset tyttöystäväkokemukset hankitaan, vain ollut ihan kypsä sellaiseen etkä oikein ymmärtänyt asian päälle vielä etkä tiennyt muutenkaan, miten pitäisi olla ja menetellä, niin nyt, kun sitä itsevarmuutta ja halukkuuttakin varmaan olisi löytää se tyttöystävä ja alkaa seurustella, niin pelkäät, että sitten asiaan alettaisiin erityisesti kiinnittää huomiota, ja se tuntuisi nololta.

Tulipas siitä pitkä lause. No ehkä sait selvyyden.

Mutta tarkoitan siis, että jos nyt alkaisit seurustella ja asia tietenkin tulisi kaikkien tietoon, niin se jotenkin korostuisi, siis se että et ole aikaisemmin mitään sellaista tehnyt. Ihmiset olisi kiinnostuneita, että joko sillä viimeinkin on joku, ja pitäisi sitä jonain ihme erityishuomioitavana juttuna.

Jos taas niitä tyttökavereita olisi ollut siinä liepeillä jo murrosiästä lähtien, niin kukaan ei enää kiinnittäisi mitään huomiota siihen, että sulla olisikin jo ihan vakava tapaus menossa.

Voisiko siis olla, että tämä mahdollinen erityishuomio tuntuisi susta jotenkin kiusalliselta ja nololta?

Ketä muuten ajattelet niiden ihmisten olevan, joiden edessä sua hävettäisi tunnustaa, että seurustelet? Onko ne kavereita vai sukulaisia? Silläkin on varmaan merkitystä, joten sun kannattaisi tosissasi pohtia, mitä häpeäisit ja miksi. Mikä seurustelemisessa on hävettävää? Ainahan sitä ensin ollaan vähän uteliaita ja kiinnostuneita toisen seurustelukumppanista, mutta se menee pian ohi.

Muistan itse ihan nuorena, kun joku sukulainen tai naapuri tai vastaava sattui näkemään minut jonkun pojan kanssa, niin mua aina hiukan hävetti se, että ne ajattelee mun olevan kiinnostunut seksuaalisista asioista jo siinä iässä ja ajattelee musta muutenkin vaikka mitä. Mutta menihän se vaihe ohi.

En ole mikään psykiatri, niin en voi tietää, mutta voisikohan yksi keino päästä tuosta häpeän tunteesta olla se, että menee vain reippaasti päin sitä häpeän tunnetta, antaa sen tulla ja olla ja mennä. Joku estohan tuossa vain on päällä. Ja mikä pakko sitä seurustelemistaan on kaikille kertoakaan, aika monethan peittelee niitä juttujaan ja pitkäänkin. Varsinkin omalle perheelle ei kerrota mitään, moni voi seurustella vuodenkin ennen kuin kotiväki tietää mitään tai voi vain aavistella. Se on kyllä kurjaa, jos ihminen leimataan vaan joksikin humoristiseksi läpänheittäjäksi, eikä oteta ikinä tosissaan, niin kuin tuossa joku kirjoitti. Porukan pelle itkee sitten itsekseen. Siitä roolista kannattaa vain ihan järjestelmällisesti pyrkiä irti, vaikka se vaatisi sitten eri paikkakunnalle muuttamista tai hakeutumista eri kavereiden seuraan. Eikä sille kaveripiirille saa antaa niin suurta valtaa elämässään, että junailee seurusteluasiansakin porukan mielen mukaiseksi. Oma kumppani ja se hyvä yhdessäolo on kuitenkin se tärkein, sanokoot muut mitä tahansa.