Vähän erityyppistä vauvakuumeilua...
Ensimmäisemme -97 oli riskiraskaus, joka päättyi kiireelliseen sektioon kroonisen sairauden vuoksi. Silloin lääkäri suositteli, että toista lasta olisi harkittava hyvin tarkkaan, eli rivien välistä luettuna "ei tälle elimistölle enää raskauksia". Se oli kova pala, mutta ajan kanssa yritin totutella ajatukseen. Yritin lohduttautua ajattelemalla, että onhan meillä yksi terve lapsi, mitä tässä valittamaan, mutta..
Nyt, seitsemän vuotta itseäni vastaan tapeltuani, jouduin antamaan periksi. Vauvakuume iski täysillä viime keväänä eikä ole hellittänyt - päinvastoin! Kaikki lääkärin varoittelut, oman järjen käyttö ym. himmenivät, tuntui ja tuntuu edelleen, että tästä kuumeesta selviää vain pitämällä omaa vauvaa sylissä. Ikävin puoli asiassa on se, että miehelleni riittäisi tämä yksi lapsi ja hän on kovasti huolissaan terveydestäni. Raskautta jouduttaisiin taas tiukasti kontrolloimaan ja paljon on mahdollista sekin, että sektio jouduttaisiin tekemään hyvinkin aikaisessa vaiheessa (edellinen rv 34 5).
Mies oli aluksi hyvin jyrkkä, ei suostunut edes ajattelemaan asiaa, mutta nyt on sen verran lämmennyt, että suostuu kyselemään kanssani muiden lääkäreiden mielipiteitä. Mutta mitäpä sitten? Miten tulkitsemme niitä mielipiteitä? Viime kädessä päätös on kuitenkin meidän.
Asialla alkaa jo sikälikin olla kiire, kun en haluaisi, että ikäeroa tulisi enää paljon enempää tähän 7-vuotiaaseemme.
Tukea ja neuvoja siis kaipaan!
Ensimmäisemme -97 oli riskiraskaus, joka päättyi kiireelliseen sektioon kroonisen sairauden vuoksi. Silloin lääkäri suositteli, että toista lasta olisi harkittava hyvin tarkkaan, eli rivien välistä luettuna "ei tälle elimistölle enää raskauksia". Se oli kova pala, mutta ajan kanssa yritin totutella ajatukseen. Yritin lohduttautua ajattelemalla, että onhan meillä yksi terve lapsi, mitä tässä valittamaan, mutta..
Nyt, seitsemän vuotta itseäni vastaan tapeltuani, jouduin antamaan periksi. Vauvakuume iski täysillä viime keväänä eikä ole hellittänyt - päinvastoin! Kaikki lääkärin varoittelut, oman järjen käyttö ym. himmenivät, tuntui ja tuntuu edelleen, että tästä kuumeesta selviää vain pitämällä omaa vauvaa sylissä. Ikävin puoli asiassa on se, että miehelleni riittäisi tämä yksi lapsi ja hän on kovasti huolissaan terveydestäni. Raskautta jouduttaisiin taas tiukasti kontrolloimaan ja paljon on mahdollista sekin, että sektio jouduttaisiin tekemään hyvinkin aikaisessa vaiheessa (edellinen rv 34 5).
Mies oli aluksi hyvin jyrkkä, ei suostunut edes ajattelemaan asiaa, mutta nyt on sen verran lämmennyt, että suostuu kyselemään kanssani muiden lääkäreiden mielipiteitä. Mutta mitäpä sitten? Miten tulkitsemme niitä mielipiteitä? Viime kädessä päätös on kuitenkin meidän.
Asialla alkaa jo sikälikin olla kiire, kun en haluaisi, että ikäeroa tulisi enää paljon enempää tähän 7-vuotiaaseemme.
Tukea ja neuvoja siis kaipaan!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin viestisi ja mietin asiaa jos jonkin tovin.
Asialla on kaksi puolta:
Sinusta tulisi varmasti ihana ja rakastava äiti myös uudelle pikkuisellesi, koska ymmärrät miten suuri ja ihmeellinen lahja lapsi on! Nykyään on ihan liikaa vanhempia jotka eivät huolehdi lapsistaan, eivätkä siten vaali tätä kallisarvoista elämää! Sinusta oikein huokuu rakkautta ja halua huolehtia toisista ihmisistä.
Toisaalta jos synnytyksessä on menehtymisen vaara niin pärjääkö isä kahden lapsen kanssa yksinään? Ja oletko valmis ottamaan sen riskin että 7 vuotias lapsesi jää äidittömäksi jos raskaus epäonnistuu pahasti?
Sinua on siunattu jo yhdellä lapsella. Ymmärrän että sisälläsi on rakkautta jota jakaa toisellekin, mutta riskit huomioonottaen päätös olisi ainakin minulle helppo mutta karu:
Ei vauvaa.
Sinä olet kuitenkin Sinä ja päätös on Sinun. Ja mitä ikinä päätätkin saat toivottavasti paljon tukea!
Jaksamista ja voimia.
adoptio? =)
Kiitos vastauksista!
Näiden seitsemän vuoden aikana olen kelannut tämän asian joka suunnasta ympäri ja todellakin viime kevääseen saakka ajatellut myös niitä pahimpia vaihtoehtoja. Niistä olen aiemmin saanut tukea päätökselleni tyytyä yhteen lapseen, mutta nyt kaikki jalot päätökset ja järkevä harkintakyky on unohtunut.. Mielessä pyörii vain uusi ihana odotusaika, imetys, pieni vauva, taapero, koululainen jne. Asia on siis kääntynyt ihan päälaelleen. Tiedostamattanikin järkeilen asioita enemmän puolesta kuin vastaan. Toisaalta ymmärrän täysin riskit, mutta puolustelen itselleni, että onhan lääketiede vuosien aikana kehittynyt, ehkä tällä kertaa kävisi paremmin, 7-vuotiaamme kaipaa sisarusta, lähipiirissä on paljon muita pieniä, työtilanteeni suhteen vauva sopisi parhaiten juuri nyt... Työnnän koko ajan riskit pois mielestäni.
Adoptiotakin olen itsekseni sekä miehen kanssa miettinyt kovasti, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että jos kohtalonamme on saada yksi lapsi, en ala sitä vastaan taistelemaan. Eli mikä ei tule luonnollisesti, ei tarvitse tulla ollenkaan. Näin siis minun tapauksessani, tietenkään en tuomitse muita toisin ajattelevia!
Toisaalta tekisi mieli antaa ajan kulua, mutta toisaalta taas kello tikittää. Hetki olisi sopivin juuri nyt.
...niin kovin hyvin!!! Itselläni samansuuntainen tilanne, mutta ei henkeäuhkaavaa sairautta...riskiraskaus kuitenkin! Lisäksi mieheni ei kyllä ole vielä pätkääkään innostunut. Esikoisemme täyttää kohta 6v.
Miehelläni on ed. liitosta jo kaksi lasta ja itseasiassa jo yksi lapsenlapsikin! Tilanne on ristiriitainen, mutta toisaalta en suostu tinkimään omasta onnestani lapsenlapsen tähden. On kai sitä monimutkaisempiakin asioita!