Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen komisario Kallio palaa maailmankirjallisuuteen sarjan kahdennellatoista osalla. Välityönä tehty Ilves-trilogia olikin omituinen sekoitus fantasiaa, mystiikkaa, väkivaltaa ja jännitystä. Onneksi loppui. Aiemman Maria Kallio-saagan tuntemista ei vaadita tämän kirjan ymmärtämiseksi.
Lehtolainen on keksinyt Espoon poliisilaitokselle Omituisten otusten ja rikosten solun, jota Kallio pyörittää vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Kunnes poliisiorganisaation rakennemuutos jotain muuta hommaa tuo tehtäväksi. Vipinää soluun syntyy, kun Inkoon saaristossa sunnuntaikalastajan vene törmää kirjaimellisesti pariin tuoreeseen ruumiiseen. Ensinäkemältä ruumiilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin muovikääre. Naisvainaja osoittautuu ex-kiekkotähden, nykyisen sijoittajabisnesmiehen kälyksi ja ensimmäiseksi ihastukseksi. Aikanaan mieskroppa tunnistuu entiseksi vankilakundiksi ja hämärähommia puuhailleeksi venkulaksi. Jonka ex-vaimo tosin on töissä naisruumiin siskovainajan miniän luxuspenturättikaupassa. Sekavaa, kuten todellisuuskin joskus.
Vanhoista kirjoistaan Lehtolainen on kaivanut esiin Tuulen puolella-teoksen murhaajan, purjehtija Sjöbergin. Tämä toimii nykyisin emeritus-linnakundien tukihenkilönä ja tunsi hyvin venkulavainajan. Sjöbergin merellinen karisma on säilynyt ja komisario Kallion polvet hyytelöityvät. Vallankin kun oma perhe on jossain Pohjanmerellä pitkällä purjehduksella,
Ex-kiekkotähden, Harri Tannerin mutkikkaat perhesuhteet vievät ison osan kerronnasta. Samoin kuin saaristohuvilan ja WestEndin talon esittely. Poika Patrik on myös kiekkoillut, mutta kallovamma on katkaissut uran ja sekoittanut mielen. Tytär on melkein täyspäinen, pikkuveli Julian taas omituinen kaunispoika ja sivari, siis hintiksi epäily samantien kiekkomaailman kontekstissa. Harri Tannerin vaimovainaan kuolemaa pidetään aivan normaalina, sen sijaan muiston palvonta on vääristynyttä. Lisäksi käly pyöri nurkissa ihan tsehovilaisen näytelmän höperön tädin tapaan. Tosin modernina ikääntyneenä aikuispissis-ex-julkkisversiona.
Kyllä näistä aineista kunnon kirjakin syntyisi. Asiat selviävät perinteisen poliisityön ja epävirallisen siviilitiedustelun keinoin. Toki mukaan pitää liittää polttavia yhteiskunnallisia ongelmia täytteeksi ja sivumäärää kasvattamaan. Kuten aina aktuelli poliisin rakenneuudistus, pikavippifirmojen perintäkeinot ja talousrikollisuus muutenkin, pakkoruotsin puolustus, seksuaalivähemmistö työtoverina, kierrätys ja tietenkin vähän Itämeren suojelua.
Rasitteistaan Lehtolainen ei pääse eroon. Tai sitten hän kokee ne vahvuutenaan. Arkipäivän pikkuaskareet täyttävät ison osan tekstistä. Kun kakarat on merellä niin kouluun kuskaamisen tilalla on toistuvat tukanpesut, aamupalan rakentaminen, kissojen ruokinta ja vaatteiden valinta kaikkine sivupolkuineen, jotka eivät kuljeta juonta eivätkä ratkaise rikoksia. Eli Hesaria lainaten: Pääosassa on arki. Kai siitäkin joku lukija tykkää, myyntimääristä päätellen.
Huolimattomuus näkyy, ja kustannustoimittajan/oikolukijan/latojan puuttuminen nykyisestä tuotantoprosessista. Esimerkiksi H Tannerin sijoitus edesmenneessä hämäräfirmassa on ensin 20 % mutta muutaman sivunkäännön jälkeen puhutaankin kymmenestä prosentista. Samoin rättikaupan sanotaan ensin sulkeutuvan puolen tunnin kuluttua, pari sivua myöhemmin auki ollaankin vielä kaksi tuntia. Numerotarkkuus ei tunnu olevan Lehtolaisen vahvinta osaamisaluetta.
Ihan elokuvamaisen loppukohtauksen Lehtolainen saa kokoon. Jopa jännitystä ja salamannopeaa toimintaa on muutaman sivun verran ja varsinainen pääkonna on yllätys poliiseille, vaikkei kaikille lukijoille.
Kyllä tätäkin lukee, jos Harjunpäät ja Koskiset on jo kaikki läpikäyty.
Lehtolainen on keksinyt Espoon poliisilaitokselle Omituisten otusten ja rikosten solun, jota Kallio pyörittää vanhojen tuttujen, Koivun ja Puupposen kanssa. Kunnes poliisiorganisaation rakennemuutos jotain muuta hommaa tuo tehtäväksi. Vipinää soluun syntyy, kun Inkoon saaristossa sunnuntaikalastajan vene törmää kirjaimellisesti pariin tuoreeseen ruumiiseen. Ensinäkemältä ruumiilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin muovikääre. Naisvainaja osoittautuu ex-kiekkotähden, nykyisen sijoittajabisnesmiehen kälyksi ja ensimmäiseksi ihastukseksi. Aikanaan mieskroppa tunnistuu entiseksi vankilakundiksi ja hämärähommia puuhailleeksi venkulaksi. Jonka ex-vaimo tosin on töissä naisruumiin siskovainajan miniän luxuspenturättikaupassa. Sekavaa, kuten todellisuuskin joskus.
Vanhoista kirjoistaan Lehtolainen on kaivanut esiin Tuulen puolella-teoksen murhaajan, purjehtija Sjöbergin. Tämä toimii nykyisin emeritus-linnakundien tukihenkilönä ja tunsi hyvin venkulavainajan. Sjöbergin merellinen karisma on säilynyt ja komisario Kallion polvet hyytelöityvät. Vallankin kun oma perhe on jossain Pohjanmerellä pitkällä purjehduksella,
Ex-kiekkotähden, Harri Tannerin mutkikkaat perhesuhteet vievät ison osan kerronnasta. Samoin kuin saaristohuvilan ja WestEndin talon esittely. Poika Patrik on myös kiekkoillut, mutta kallovamma on katkaissut uran ja sekoittanut mielen. Tytär on melkein täyspäinen, pikkuveli Julian taas omituinen kaunispoika ja sivari, siis hintiksi epäily samantien kiekkomaailman kontekstissa. Harri Tannerin vaimovainaan kuolemaa pidetään aivan normaalina, sen sijaan muiston palvonta on vääristynyttä. Lisäksi käly pyöri nurkissa ihan tsehovilaisen näytelmän höperön tädin tapaan. Tosin modernina ikääntyneenä aikuispissis-ex-julkkisversiona.
Kyllä näistä aineista kunnon kirjakin syntyisi. Asiat selviävät perinteisen poliisityön ja epävirallisen siviilitiedustelun keinoin. Toki mukaan pitää liittää polttavia yhteiskunnallisia ongelmia täytteeksi ja sivumäärää kasvattamaan. Kuten aina aktuelli poliisin rakenneuudistus, pikavippifirmojen perintäkeinot ja talousrikollisuus muutenkin, pakkoruotsin puolustus, seksuaalivähemmistö työtoverina, kierrätys ja tietenkin vähän Itämeren suojelua.
Rasitteistaan Lehtolainen ei pääse eroon. Tai sitten hän kokee ne vahvuutenaan. Arkipäivän pikkuaskareet täyttävät ison osan tekstistä. Kun kakarat on merellä niin kouluun kuskaamisen tilalla on toistuvat tukanpesut, aamupalan rakentaminen, kissojen ruokinta ja vaatteiden valinta kaikkine sivupolkuineen, jotka eivät kuljeta juonta eivätkä ratkaise rikoksia. Eli Hesaria lainaten: Pääosassa on arki. Kai siitäkin joku lukija tykkää, myyntimääristä päätellen.
Huolimattomuus näkyy, ja kustannustoimittajan/oikolukijan/latojan puuttuminen nykyisestä tuotantoprosessista. Esimerkiksi H Tannerin sijoitus edesmenneessä hämäräfirmassa on ensin 20 % mutta muutaman sivunkäännön jälkeen puhutaankin kymmenestä prosentista. Samoin rättikaupan sanotaan ensin sulkeutuvan puolen tunnin kuluttua, pari sivua myöhemmin auki ollaankin vielä kaksi tuntia. Numerotarkkuus ei tunnu olevan Lehtolaisen vahvinta osaamisaluetta.
Ihan elokuvamaisen loppukohtauksen Lehtolainen saa kokoon. Jopa jännitystä ja salamannopeaa toimintaa on muutaman sivun verran ja varsinainen pääkonna on yllätys poliiseille, vaikkei kaikille lukijoille.
Kyllä tätäkin lukee, jos Harjunpäät ja Koskiset on jo kaikki läpikäyty.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.